Virginia Woolf – Majakka (ja toisen lukukerran mullistavuudesta)

”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”

Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.

Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.

Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.

Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.

Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.

Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.

Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.

Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto

Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

jane austen kasvattitytön tarina emma järki ja tuneet

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?

R. J. Palacio – Auggie & minä – kolme Ihme-tarinaa

”Ei ole olemassa sääntökirjaa, jossa olisi käyttäytymisohjeet kaikkiin mahdollisiin elämässä vastaan tuleviin tilanteisiin. Siksi minä sanon aina, että on aina paras harhautua hyvyyden puolelle. Se on se salaisuus. Jos et tiedä mitä tehdä, ole ystävällinen. Silloin ei voi tehdä väärin.”

r j palacio auggie ja minä kolme ihme-tarinaa blogi arvostelu

R. J. Palacion Ihme on ollut yksi viime vuosien puhutuimmista (varhais)nuortenkirjoista. Sen tarina kasvoiltaan epämuodostuneesta 10-vuotiaasta Auggiesta ja Auggien sopeutumisesta tavalliseen kouluun on valloittanut niin kirjojen kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneen elokuvan muodossa. Jos et vielä ole tutustunut Auggieen, bloggaukseni Ihmeestä löytyy täältä.

Auggie ja minä – kolme Ihme-tarinaa ei ole varsinainen jatko-osa suureen suosioon nousseelle Ihmeelle. Sen sijaan se sisältää kolme lyhyempää kertomusta, joissa ääneen pääsee kolme Auggien ensimmäistä kouluvuotta läheltä tai etäämmältä seurannutta ihmistä. Kaikki tarinat kertovat kyllä jollain tavalla Auggiesta, mutta jokaisen tarinan keskiössä on silti kukin kertoja ja hänen elämässään tapahtuvat asiat.

”Okei, okei, okei. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. En ole ollut kiltti August Pullmanille! Onpa kamalaa. Ei maailma siihen kaadu! Lopetetaan tämä pelleily, jooko? Maailma on valtavan suuri paikka, eivätkä kaikki ole kivoja kaikille. Niin se vain menee.”

Ensimmäisen puheenvuoron saa Auggieta kiusannut Julian, jota suututtaa hirveästi se, että Auggie Pullmanin tulo kouluun ravisutti luokan hierarkiaa ja tiputti hänet suosituimman pojan tittelin haltijasta hylkiöksi. Mutta mikä oikeastaan sai Julianin vihaamaan Auggieta niin paljon heti ensinäkemällä? Julianin osuus kertoo siitä, kuinka pelko on usein vihan alkusyy ja miten vanhempien esimerkki vaikuttaa lapsen käytökseen.

”Meillä oli loppujen lopuksi tosi hauskaa Zackin luona. Alexkin tuli, ja me kolme pelasimme palloa eturappusten edessä. Ihan kuin ennen vanhaan – paitsi ettei Auggie ollut meidän kanssamme. Mutta se oli kivaa. Kukaan ei tuijottanut meitä. Kenellekään ei tullut epämukava olo. Ketään ei pelottanut. Zackin ja Alexin kanssa oli helppo hengailla. Juuri silloin minä tajusin, miksi he eivät henganneet meidän kanssamme. Auggien ystävänä vain oli joskus vaikea olla.”

Toisena vuorossa on Christopher, joka on tuntenut Auggien kahden päivän vanhasta asti ja on siten Auggien vanhin ystävä. Chrisille Auggien erilaiset kasvot ovat aivan normaali asia, mutta kasvaessaan hän on oppinut katsomaan parasta ystäväänsä myös ulkopuolisten oudoksuvin silmin. Chrisin tarina kertoo muun muassa ystävyyden hiipumisesta ja siitä, kuinka helppoa on mukautua muiden mielipiteisiin.

”Homman nimi on, etten halunnut kenenkään näkevän, kun puhuin hänelle. Jotkut tytöt, kuten Savannan ryhmäläiset, olivat alkaneet mennä poikien puolelle, ja minä halusin tosissani pysytellä neutraalina, koska en halunnut kenenkään heistä suuttuvan minulle. Toivon edelleen, että pääsisin jonain päivänä itsekin siihen ryhmään, joten en halunnut joutua kahnaukseen heidän kanssaan.”

Charlotte puolestaan on hiljaisen hyväksyjän tyyppiä, joka on itse mukava kiusatu(i)lle, muttei kehtaa osoittaa tukeaan heille julkisesti. Charlotte käy vuoden aikana läpi isoja mullistuksia kaveripiirissään, mikä vetää hänen huomiotaan paljolti pois Auggiesta ja opettaa hänelle lukuisia asioita ystävyydestä.

Auggie ja minä on monella tapaa kirja ystävyydestä: erilaisista ystävyyssuhteista, syntyvistä ja hiipuvista ystävyyksistä, kaveriporukoiden dynamiikasta ja ylipäätään toisten ihmisten kohtaamisesta. Kuten Ihme, Auggie ja minä on kertomus ystävällisyyden ja empatian tärkeydestä niissäkin tilanteissa, jotka ovat yllättäviä, vaikeita tai jollain muulla tapaa epämukavia. Se, miten kolmen tarinan kokoelma täydentää Ihmeen kertojanäkökulmia, tuo hienosti esiin sen, kuinka oman elämämme päähenkilöinä harvoin tiedämme, minkälaisia asioita elämämme sivuhenkilöt käyvät läpi. Mitkä asiat ovat heille arkoja, millaisia vaikeita tilanteita he yrittävät ratkaista, miten me olemme heille samalla lailla sivuhenkilöitä kuin he meille. Juuri sen takia empatia ja ystävällisyys ovat niin tärkeitä.

Jos siis pidit Ihmeestä ja jäit haluamaan lisää tai miettimään sen sivuhenkilöiden tarinoita ja ajatusmaailmoja, suosittelen lämpimästi kartuttamaan tietämystä tämän opuksen kanssa!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjan vuoksi ja Kieltenopen kotiblogi

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Onko Ihme sinulle tuttu kirjana tai elokuvana?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

j k rowling harry potter sarja

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

paul auster 4 3 2 1 kirjablogi arvostelu

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

virginia woolf majakka blogi arvostelu

EDIT: Luin Majakan uudelleen muutaman vuoden jälkeen ja silloinen lukukokemus oli varsin erilainen. Toisen lukukerran jälkeisiä mietteitäni voi lukea täältä.

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?