Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

paul auster 4 3 2 1 kirjablogi arvostelu

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

virginia woolf majakka blogi arvostelu

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

milja kaunisto luxus blogi arvostelu

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Jack Kerouac – Matkalla

”Hän kyyristyi ohjauspyörän yli ja painoi kaasua; hän oli jälleen elementissään, jokainen sen huomasi. Olimme kaikki ihastuneita ja tajusimme, että jätimme sekasotkun ja tyhjänpäiväisyyden ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä ajassa voi tehdä, me liikuimme.”

jack kerouac matkalla blogi arvostelu

Jack Kerouacin kulttiromaani Matkalla on kiihkeä kuvaus beat-sukupolven elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Elämänkerrallisuudessaan se luo tarkan kuvan vanhan arvomaailman hylkäämisestä, liftimatkoista ja kaipuusta jonnekin muualle.

Matkalla on julkaistu aiemmin sensuroituna versiona, mutta vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen versio puhuu keskushenkilöistään, Neal Cassadystä, Allen Ginsbergistä ja itse Jack Kerouacista, näiden oikeilla nimillä. 40-luvun nopearytminen kapina vanhaa maailmaa vastaan lihallistuu jazz-muusikoiden soittimissa, autonromuissa ja alkoholissa. Ne vetävät kolmikon kavereineen tytöistä, vähien rahojen tuhlauksesta ja hanttihommista koostuvaan elämään. Ensin New York, sitten San Francisco ja vielä New Orleans: edessä avautuva tie on täynnä mahdollisuuksia.

Kerouac kirjoitti romaanin hurjassa inspiraatiopuuskassa, yhtenä noin 150 000 sanan pituisena kappaleena, reilun kahden viikon aikana. Kirjan synnylle uskollisena Matkalla-suomennoksena ei käytetä kappaleenjakoa, mikä tekee lukemisesta hieman puuduttavaa, mutta ilmentää toisaalta romaanin tunnelmaa.

En oletettavasti olisi lukenut klassikkoa ilman Läpi historian -haastetta. Harvinaista kyllä, mutta myös sen kesken jättäminen häilyi varteenotettavana vaihtoehtona pitkään mielessäni. Epäilin, onko kirjalla minulle mitään annettavaa, mutta jatkoin sen kuitenkin tavoilleni uskollisena loppuun. Päällimmäisiksi tunteiksi jäivät kuitenkin jo lukiessa minua vaivanneet levottomuus ja epäselkeys. Kirja ei hirveästi sykähdyttänyt, mutta avasi sentään minulle varsin vierasta aikakautta ja loi yhden kurkistusluukun maailmaan ja menneisyyteen.

Siitä huolimatta, että Matkalla ei ollut minulle kovin huomattava lukukokemus, sen teemoissa on universaaliutta, joka puhuttelee sukupolvia toisensa perään. Itsensä etsiminen, tyhjänpäiväisyydeltä pakeneminen, kaukokaipuu, kiihkeän elämänjanon tyydyttäminen ja selkeytymättömien unelmien jahtaaminen ovat asioita, joita jokainen miettii joskus ainakin jossain muodossa.

Haaste: Läpi historian

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä klassikko jätti sinut kylmäksi?

 

Haruki Murakami – Norwegian Wood

”Sinä iltana, kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni.”

haruki murakami norwegian wood blogi arvostelu

Haruki Murakamin kansainvälinen läpimurtoromaani Norwegian Wood on haikean kaunis rakkaustarina 1960-luvun Tokiosta. Se kertoo kuoleman hipaisemista Torusta ja Naokosta, jotka yrittävät elää alkoholilta ja hormoneilta tuoksuvaa nuoruuttaan välittämättä mustuudesta, joka velloo heidän sisällään.

Norwegian Wood on surumielinen romaani olematta kuitenkaan synkkä. Murakamin taidokas kerronta kutoo elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden sekä rikkinäisyyden ja ehjyyden traagisen kauniiksi kokonaisuudeksi. Rakkaus on romanttista muttei imelää; tarina on surullinen mutta elämänmakuinen.

37-vuotias Toru Watanabe kuulee lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood ja kulkeutuu muistoissaan välittömästi opiskeluaikoihinsa. Heitä oli kolme: hän, hänen paras ystävänsä Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko – kunnes ei enää ollut. Kizuki päätti kuolla. Torun ja Naokon yhteydenpito sammui, Toru aloitti yliopiston ja muutti opiskelija-asuntolaan, jossa tyhjät kaljatökit, täysinäiset tuhkakupit ja satunnaiset tytöt täyttivät hänen elämänsä. Eräänä päivänä Toru ja Naoko tapasivat toisensa sattumalta junassa, mikä oli alku heidän erikoislaatuiselle ystävyydelleen ja myöhemmin rakkaudelle.

Suuri osa Norwegian Woodin surumielisyydestä tiivistyy Naokossa, hauraassa, särkyneessä tytössä. Kuinka kovaa voi rakastaa rikkinäistä ihmistä? Kuka on rikki, kuka ehjä, kuka normaali, kuka sairas? Miten särkyneestä saadaan ehjä?

”En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.”

Ensirakkautensa Naokon vastapainoksi Toru tutustuu yliopistossa Midoriin, eläväiseen ja räiskyvään tyttöön, joka on mieltynyt oudoimpiin pornoelokuviin. Kaksi rakkautta vetävät Torua pian eri suuntiin ja saavat hänen miettimään, millaista rakkautta hän haluaa ja millaista rakkautta hän voi pyytää.

Jo kahdenkymmenen sivun jälkeen mielessäni liikahti ajatus, että nyt voi olla meneillään jotain suurta. Miten suurta, sitä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään. Norwegian Wood on minulle kirja, jota en sijoita lemppariksi ampaisseiden joukkoon vaan merkkipaaluksi elämääni. Suosikkiasemaan kohoaminen vaatisi toisen lukukerran, jonka perusteella voisin päätellä, liittyykö kiintymiseni kirjaan puhtaammin sen ansioihin. Nyt se on minulle kirja, jota luin ensimmäisellä viikolla opiskelijakämppääni muuttamisen jälkeen ja bussissa matkalla kotiin, jota mietin alkavani kutsu lapsuudenkodiksi erottaakseni sen Helsingin-kodistani.

Norwegian Wood on hyvä esimerkki kirjasta, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Muutama vuosi sitten alkoholin kulutuksen ja seksin paljous olisivat tuntuneet vastenmielisiltä, koska en ollut törmännyt niihin kaunokirjallisuudessa siinä määrin kuin nyt. Tässä hetkessä Murakamin käsittelemät teemat osuivat arkaan, koskettavaan kohtaan. Vaikka minä ja Toru elämme eri paikoissa, eri aikaan ja hyvin erilaisissa tilanteissa, yliopiston aloittaminen, omilleen muuttaminen ja ensirakkauden eläminen yhdistävät meitä yli erojen.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini. Olen pikkuisen ihastunut.

Haasteet: Maailmanvalloitus (Japani), Kurjen siivellä, Seitsemännen tateen tarinat

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko sinä lukenut Murakamia? Mitä suosittelisit seuraavaksi Murakamiksi?

Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

khaled hosseini leijapoika blogi arvosteluKhaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?