Ulla-Lena Lundberg – Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. – – Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ulla-Lena Lundberg - JääUlla-Lena Lundbergin Finlandia-voittaja muutaman vuoden takaa, lumelta tuoksuva ja vesimassojen jylinältä kuulostava Jää on luettavaa talvipäivälle, jolloin pakkanen kirii kolmeenkymmeneen asteeseen ja tuuli riehuu ulkona. Sen verkkainen kerronta sulattaa tietä romaanin ytimeen sinnikkäästi kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet.

Petter Kummel on nuori pappi, joka saapuu saaristolaisseurakunnan pastoriksi. Mukanaan perheensä, touhukas ja pystyvä, käytännönläheinen vaimonsa Mona ja tyttärensä Sanna, hän asettuu pappilaan nuoruutensa ja kutsumuksensa innolla. Saaristolaiselämän karuudessa, jään voiman jylhyydessä ja laulavassa seurakunnassa on jotain niin lämmintä ja kutsuvaa, että hän on valmis jäämään loppuelämäkseen.

Pastori on työlleen ja seurakunnalleen uskollinen Jumalan sanoman julistaja, liiaksikin asti. Hän ei kiellä sielunhoitoa tarvitsevalta edes silloin yömyöhällä, kun hänen koko uransa on kunnollisista yöunista kiinni. Hän paneutuu velvollisuuksiinsa sellaisella vakaumuksella, että saapuu kotiin välillä vasta myöhään, kun hänen tyttärensä, hänen aurinkonsa on nukkumassa ja pastorska jaksamisensa äärirajoilla pappilan taloustöiden kanssa. Mona onkin ihmisenä luja kuin kallio, työtä pelkäämätön ja kadehdittavan sinnikäs. Lapsilleen hän saattaa vaikuttaa kylmältä ja pistelevältä kuin pohjoistuuli, mutta aviomiehen rakkaus puhaltaa lämpöä hänen uurastukseensa, eivätkä vieraat joudu ikinä lähtemään pappilasta ilman kunnon kestitystä.

Lundberg ei seuraa pappilan elämää pelkästään käytännön ja henkilöiden tasolta vaan myös uskonnollisuuden näkökulmasta. Kristilliseen ajatusmaailmaan hienon ulottuvuuden tuo myös minäkertojan äänen saava Posti-Anton, joka vaarallisilla matkoillaan saarelta toiselle luottaa ”niihin”, enteisiin, joita kuuntelemalla hän säästyy hukkumiselta.

Ensimmäisiltä sivuilta lähtien yhdistin Jään Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjaan. Luoto miljöönä, sään armoilla oleminen, arjen työntäyteisyys ja erilaiset maatalousaskareet viittoivat kaikki Myrskyluotoa kohti. Siinä missä ihastuin Blomqvistin kerrontaan ja Maijan tarinaan, Jää ei onnistunut sulattamaan minua samalla tavalla. Huono se ei millään muotoa ollut, mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tietää enemmän ”ikiaikaisista salaisuuksista”, joihin viitataan jo takakannessa ja luotolaiset kahteen leiriin jakaneista tapahtumista. Ehkä olisin kaivannut aavistuksen enemmän dramatiikkaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Voisin tehdä lukusuunnitelmaani tilaa muillekin Finlandia-voittajille – mitä suosittelet seuraavaksi?

Paula Havaste – Maan vihat

”Tämä oli viimeinen hetki, jolloin hän voisi vielä pyörtää päätöksensä, hiihtää takaisin kotipirttiin ja ottaa vastaan mitä tuleman piti. Mutta sulkiessaan silmänsä hän tiesi, mitä se tarkoittaisi: pirtti poltettaisiin, verta vuodatettaisiin, heidät häpäistäisiin eikä kukaan selviäisi. Vain hän saattoi sen estää. Hän ei voinut enää palata.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Paula Havaste - Maan vihat

Näin dramaattisissa tunnelmissa alkaa Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan toinen itsenäinen osa Maan vihat. Jos et ole vielä tutustunut sarjan aloittaneeseen Tuulen vihoihin, tee se pikimmiten. Et tule katumaan. Vaikka osat ovat itsenäisiä, toiseen osaan pääsee paljon syvällisemmin mukaan, kun on lukenut ensimmäisen (ja jos et ole ensimmäistä lukenut, teksti sisältää juonipaljastuksia).

Tuulen vihat loppui loistavaan koukkuun. Vaikka Kerten ja Larrin nimistä sekä sopivasta ajankohdasta olisi voinut vetää johtopäätöksiä paljon aiemmin, ymmärsin linkin piispa Henrikin surmavirteen vasta hyvin loppupuolella. Käänne oli ujutettu ovelasti Kerten elämäntarinaan, se ei ollut väistämätön päämäärä, jota kohti juoni ponnisteli vaan yksi sattumista, joita osuu jokaisen kohdalle. Maan vihat alkaa siitä, mihin sen edeltäjä jäi. Kertte ottaa uhkarohkean askeleen pelastaakseen piispan murhanneen Larrin ja kotipirttinsä: hän lupautuu Arimon naiseksi suureen maailmaan, kauas Tokholmin kylään.

Tälläkin kertaa Havaste rakentaa taitavaa ajankuvaa. Luonnonhenget heräävät eloon, vanhoista tavoista tulee tottumuksia ja rukoukset kääntyvät loitsuiksi. Huolellinen taustatyö näkyy lauseissa, jotka eivät takerru selittämään vaan tyytyvät näyttämään. Keskiaikainen maailmankuva on kuorrutettu aidonkuuloisilla loitsuilla, joista löytyy myös luettelo kirjan takaa. Jäin miettimään, ovatko loitsut kulkeutuneet kansanperinteenä historian hämäristä tähän päivään asti vai onko Havaste runoillut ne itse.

Muinaisusko saa uutta syvyyttä, kun se asettuu selvään ristiriitaan asemiaan vahvistavan kristinuskon kanssa. Tokholmissa on jo piispanlinna ja kristinuskon mukaisiksi vaihdetut nimet, Kertte Merentakaisella luonnonhenget ja heidän lepyttämisekseen suoritettavat riitit. Oman mielensä mukaan toimimaan tottuneella Kertellä on karu aika edessä, kun ympärillä solkotetaan käsittämätöntä kieltä, Arimon äiti kohtelee miniäänsä ilkeästi ja hänen tulisi luopua maailmankatsomuksestaan – turvallisuuden tunteen tuovasta uskostaan.

Tokholmissa Kertte myös kohtaa yhden kirjallisuuden epämiellyttävimmistä hahmoista, Pärtyn. Tämä irstas, luotaantyöntävä kirkonmies saa niskakarvat pystyyn, mutta vaikuttaa paikoin hieman väkisin Kerten elämään kirjoitetulta jännitteeltä. Olisin ehkä kaivannut hänen hahmolleen pohjustusta hieman enemmän, silloin hän olisi voinut nousta pahisten kunniagalleriaan.

Toisaalla pakomatkalla olevan Larrin päästäminen ääneen kertojana ilahdutti. Hänen tarinansa on katkelmamaisempi ja näyttää vain välähdyksiä, mutta kertoo lukijalle enemmän kuin Kertelle: Kertte ei voi kuin arvailla, onko Larri hengissä.

Kuten edeltäjänsä, Maan vihat jää hyvin koukuttavaan kohtaan – jatkoa siis toivottavasti tulossa! Minä ainakin mielelläni palaisin 1100-luvun aistirikkaaseen ja elävään kuvaukseen.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko täällä muita jatkoa odottavia? Tai kenties niitä, jotka tarvitsevat vielä lisää kannustusta tarttuakseen kehuttuun sarjaan?

Follow my blog with Bloglovin

Barbara Kingsolver – Myrkkypuun siemen

”Näetkö tuon, Béene? Se on Kongo. Ei mitään mineraaleja eikä sydämettömiä, kiiltäviä kiviä, joilla käydään kauppaa meidän selkämme takana. Kongo olemme me.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Barbara Kingsolver - Myrkkypuun siemenOn vuosi 1959. Belgian Kongon irtautuminen isännästään vaikuttaa vasta kaukaiselta haaveelta, kun yhdysvaltalainen baptistilähetyssaarnaaja päättää koko vakaumuksensa vimmalla pelastaa syvällä viidakon siimeksessä asuvan yhteisön omilta perinteiltään. Mukanaan hän tuo tahtoonsa alistuvan vaimonsa Orleannan ja neljä tytärtään, pinnallisen Rachelin, isänsä suosioon pyrkivän Leahin, tämän hemiplegiasta kärsivän ja nauttivan kaksoissiskon Adahin ja vasta viisivuotian Ruth Mayn. Niin kuin valkoinen siirtomaaisäntä on virallisesti primitiivisen kongolaisen rodun herra, isä on perheen ylin ja ainut auktoriteetti. Sitten historian syöksyvä virta tempaa mukaansa niin Kongon kuin Pricen perheen. Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen on samalla tarina viiden naisen kasvusta ja itsenäistymisestä sekä tilinteko kansakunnasta, joka rakentaa identiteettiään.

Kolme vuosikymmentä kestävä matka ihmisyyteen kerrotaan pääasiassa tytärten näkökulmasta. Jokainen heistä on kertojaäänenä erilainen ja persoonallinen: Rachel keskittyy itseensä ja kaipuuseensa normaalin teini-ikäisen elämään, Leah haluaa ymmärtää, Adah vääntää asioita epäsymmetristen aivojensa sallimalla tavalla ja Ruth May suhtautuu ympärillä tapahtuviin asioihin lapsenomaisella innolla ja yksinkertaisuudella. Usean kertojan ratkaisut kariutuvat harmittavan usein siihen, että kertojat on vaikea erottaa toisistaan, mutta Myrkkypuun siemen ei kärsi siitä ongelmasta.

Kongo on etsiytynyt ajatuksiini säännöllisesti viimeisen puolen vuoden aikana. Historian tutkielmani käsitteli Leopold II:n Kongoa ja siirtomaavallan alkua, luin Joseph Conradin Pimeyden sydämen ja olen seurannut Bosco Ntagandan viime kuussa käynnistynyttä oikeudenkäyntiä (josta kiinnostuneille lisää täällä: Human Rights Watch, BBC, HS). Pricen perhe saa huomata, että kansainvälisen poliitikan valtapelit kantautuvat viidakon syvyyksiin yleensä myöhässä, mutta nimet kuten Lumumba, Tshombe ja Mobutu kiirivät rummuttamalla kylästä toiseen. Vannoutuneena historian ystävänä todellisuudesta kohoavat oikeat nimet ja tapahtumat saavat minut värittämään sisäisen historiankirjan oppikirjani sivuja elävämmiksi.

Enemmän kuin historian oppitunti, Kingsolverin romaani on kuitenkin osoitus kahden kulttuurin kohtauspisteestä – ja kyllä, siitä miten eurosentrinen tapa nähdä maailmaa ei ole se ainoa oikea. Älkää pelätkö, romaani ei saarnaa, vaan näyttää kuinka virkistävää on välillä nähdä oma kulttuurinsa toisen näkökulmasta:

”Kotona Georgiassa kaikilla, jotka tunsimme, oli auto.”

Á bu, älä kerro satuja. Se ei ole mahdollista.”

”No ei ihan kaikilla. En tarkoita vauvoja ja pikkulapsia. Mutta ihan joka perheessä kuitenkin.”

”Ei ole mahdollista.”

”Totta se on! Ja joillakin perheillä on jopa kaksi autoa!”

”Mihin kummaan tarvitaan niin monta autoa yhtä aikaa?”

Koska tunnen vihkiytyneeni Kongon historiaan suhteellisen hyvällä yleiskuvalla, tiesin mitä odottaa, eikä juoni yllättänyt samalla tavalla kuin ensi kertaa asiasta kuulevaa. Toki kukin omalla tavallaan käänteisiin suhtautuva henkilö toi oman mausteensa kerrontaan. Lukemisen jälkeen emmin kolmen ja neljän tähden välillä: en ollut järisyttävän vaikuttunut, mutta kirja sai minut ajattelemaan.

Jos kaipaat maisemanvaihtoa astetta eksoottisempaan ympäristöön tai sävyjä vähän kirjoitettuun mysteeriin nimeltä Kongo, suosittelen. Jos pelkäät viittauksia Raamattuun ja erilaisuutta, en suosittele muuten kuin siedätyshoitona.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Tämän myötä valloitan Kongon ja haluaisin tietää, onko teillä vinkattavana siirtomavallasta kertovia tai muuten vaan Euroopan ulkopuolelle kurkottavia kirjoja?