Victor Hugo – Kurjat (Klassikkohaaste osa 5)

”Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonommille osille ja joita olisi siis hellemmin vaalittava.”

victor hugo kurjat

Victor Hugon klassikkoromaani Kurjat on eeppinen kertomus 1800-luvun alun Ranskasta, kurjaliston lohduttomasta asemasta ja paremman tulevaisuuden sammumattomasta toiveesta. Hugo rakentaa keskushenkilö Jean Valjeanin ympärille sarjan unohtumattomia ihmiskohtaloita, joihin sisältyy ankaraa kritiikkiä ajan yhteiskunnallisista oloista.

Kurjat on romaani, jonka ohi olen kirjastossa kulkenut lukuisia kertoja mielessäni selvä ajatus, että vielä joskus tuon luen. Joskus onkin oivallisen epätarkka määre, jolla on helppo lykätä lukusuunnitelmia tietämättä mitä oikein odottaa. Se sopii nätisti sitten kun ajatusten perään, jotka tässä tapauksissa elivät hämärästi tiedostetussa tilassa. Sitten kun olen vanhempi (yläasteikäisenä), sitten kun olen lukenut tämän ja tuon ja tuon (lukiossa kun en vielä ollut sisäistänyt sitä etteivät sellaiset listat ikinä lopu tai edes lyhene), sitten kun juoni ei ole enää niin selvästi muistissa (elokuvan katsomisen jälkeen). Apuun riensi onneksi Tekstiluola-blogin isännöimä Klassikkohaaste, johon ilmottautuessa kolahti ajatus Kurjien lukemisesta, eikä kerran innostuneena ideaa enää ollut muuttamista, vaikka mietinkin hetken suomalaisen klassikon lukemista juhlavuoden kunniaksi.

Tässä sitä siis ollaan. Kurjat on siitä erikoinen tapaus, että olen nähnyt klassikosta tehdyn vuoden 2012 elokuvasovituksen, vaikka yleensä olen varsin tarkka siitä, että luen kirjan ennen kuin katson elokuvan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sota ja rauha oli samanlainen poikkeus – kenties se kertoo tiedostamattomasta ramppikuumeesta, joka iskee 1800-luvun tiiliskivien kanssa.) Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi vuosi ja yksityiskohdat tarinan henkilöistä ja juonesta olivat lahjakkaasti jo hämärtyneet muistista, mutta etäinen aavistus voimaakkaasta elämyksestä jäi.

Romaanin keskushenkilö on Jean Valjean, vanki numero 24601, 19 vuoden tuomion jälkeen vapautettu kaleeriorja, jonka keltainen passi tekee hänet epätoivotuksi vieraaksi jokaisella ovella, johon hän kolkuttaa majapaikan tai aterian toivossa. Pitkän vankilatuomion synkentämä ja kovettama Jean Valjean on auttamattomasti matkalla tuhoon, kunnes yksi hyväsydäminen henkilö sytyttää hänessä halun pyrkiä parempaan. Hyväntekijänsä innoittamana entinen vanki ryhtyy taistelemaan muiden yhteiskunnan sortamien puolesta pakoillen menneisyyttään, joka voi tuhota vähäisenkin onnen, joka hänen kohdallensa sattuu. Vuosien mittaan Jean Valjean asuu useassa paikassa usealla eri nimellä, mutta raahaa silti syyllisyyttään mukanaan kuin rautakahle vieläkin puristaisi hänen kaulaansa. Hän kamppailee jatkuvasti kahden velvollisuuden välillä: tehdäkö voitavansa lähimmäistään kohtaan jatkamalla köyhien auttamista vai tehdäkö oikein omaatuntoaan ja Jumalaa kohtaan ja antautua tuomittavaksi ja rangaistavaksi rikoksistaan.

Jean Valjeanin rinnalle nousee monia vahvoja henkilöitä, jotka kukin omalla tavallaan kritisoivat köyhälistön ihmisoikeuksien olemattomuutta. On Fantine, joka joutuu turvautumaan itsensä myymiseen elättääkseen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsensa, Thenardierin perhe, jonka epärehelliset selviytymiskeinot saavat koomiset mittasuhteet ja pieni, kaltoin kohdeltu orpotyttö Cosette. Menneisyys ottaa Jean Valjeania konkreettisesti kiinni poliisitarkastaja Javertin hahmossa, joka lain ja lakiin kirjatun oikeuden järkkymättömänä valvojana katsoo asiakseen toimittaa Jean Valjean vankilaan; tulevaisuudesta muistuttaa nuorimies Marius, jonka idealismi ajaa ensin pois kotoaan ja johdattaa sitten barrikadeille kansannousun verisimpiin näytöksiin.

Kurjat on kuolematon tarina toivosta ja unelmista, velvollisuudesta ja uhrauksesta, lähimmäisen-, isän- ja romanttisesta rakkaudesta sekä yhteiskunnallisten epäkohtien aiheuttamasta kurjuudesta ja sitä vastaan kamppailusta. Kuten melkein tuhannen sivun pituudesta (lyhennetyssä suomennoksessa!) voi päätellä, Hugo eksyy välillä jaarittelemaan, mutta kun tarinan imuun kerran pääsee, se pitää liimautuneena kirjan ääreen sivupoluillakin. Kuten jo elokuvan pohjalta ounastelin, Kurjat on voimakas tarina, joka jättää hyräilemään musikaaliversion sävelmiä pitkäksi aikaa.

Do you hear the people sing, singing the songs of angry men, it is the music of the people who will not be slaves again!

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Käy kurkkaamassa, mitä muita klassikoita bloggaajat lukivat haasteeseen täältä.

Onko Les Miserables sinulle tuttu kirjana, elokuvana tai musikaalina?

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Leo Tolstoi – Sota ja rauha

”Joka puolelta kantautuva tykkien huumaava pauke, vihollisen ammusten vihellys ja iskut, tykkien ympärillä touhuavat hikiset ja punehtuneet sotilaat, miesten ja hevosten veri, vihollisen savuntussahdukset toisella puolen, mistä jokaisen laukauksen jälkeen lensi kuula ja osui maahan, mieheen, tykkiin tai hevoseen, kaikki tämä synnytti hänen päässään mielikuvitusmaailman, joka tuotti hänelle tuolla hetkellä nautintoa.”

leo tolstoi sota ja rauha kirja blogi arvostelu

Leo Tolstoin Sota ja rauha on yksi maailmankirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se on niin henkilöhahmojensa kuin teemojensa puolesta rikas kertomus 1800-luvun alun Venäjästä ja sen seurapiireistä. Sota ja rauha on myös klassikko, jonka sivumäärässä ei ole säästelty: sen tiiliskivimäisen koon turvin lukija pääsee syventymään niin historian determinismin kuin lukuisten ihmiskohtaloiden kysymyksiin.

Sodan ja rauhan tapahtumat alkavat vuodesta 1805, jolloin Napoleon hyökkäsi Itävaltaan. Suurromaani kuljettaa henkilöitään ja Napoleonin sotia vuoteen 1812. Henkilöitä mahtuukin näiden seitsemän vuoden varrelle hurjasti: minun painoksessani ollut henkilöluettelo vei tilaa sivukaupalla. Pääasiassa romaani kertoo kuitenkin kolmesta perheestä. Heitä ovat ankaruudessaan ja velvollisuudentunteessaan ikävähköt Bolkonskit, huvittelun- ja nautinnonhaluiset pietarilaiset Kuraginit sekä huolettomat ja elämäniloiset Rostovit. Päähenkilöistä ei myöskään voi unohtaa Pierre Bezuhovia, kömpelöä ja idealistista perijää, joka on läheisissä väleissä kunkin perheen kanssa.

Romaanin kuvaamiin seitsemään vuoteen mahtuu samalla sekä ihmisen koko elämänkaari että hänen tuttavapiirinsä. Vaikka varsinkin päähenkilöt kuuluvat yhteiskunnan kermaan, Tolstoi ei ole unohtanut henkilögalleriastaan tavanomaisen maamiehen henkilökuvaakaan. Tolstoin henkilökuvaus on taiturimaista. Hän kuvaa ihmisluonnetta ja henkilöidensä sielunelämää ulkoapäin mutta kaikkitietävästi, ikään kuin yksityiset luonteet olisivat tavoitettavissa universaalisti. Tarkat luonnekuvat ovat herkullista luettavaa, kuten Julie Karaginin luonnehdinta:

”Hän osasi omaksua ja matkia kaikenlaisia tyylejä ja oli kulloisenkin ihmisen mukaan joko teennäinen aristokraatti, hieno neiti tai yksinkertainen moskovalaisnainen taikka vain iloinen neito tai runollinen, surumielinen ja pettynyt tyttö. – – Hän oli omaksunut kaikki nämä tyylit niin pinnallisesti, että todella surumielisiä tai yksinkertaisesti iloisia ihmisiä tuo teeskentely hämmensi ja ällötti, mutta koska ihmisten enemmistö vain teeskentelee eikä elä, useimmat viihtyivät hänen ympärillään ja arvostivat häntä.”

Monipuolisen henkilökuvauksen ohella Tolstoi on tunnettu filosofisesta pohdinnastaan ja monista teemoistaan, joita ei Sodasta ja rauhastakaan puutu. Klassikon sivuille mahtuu niin idealisteja, kyynikköjä, sodan puolustajia kuin sen vastustajia. Risteävien mielipiteiden lisäksi kirjassa pohditaan muun muassa determinismin ja tahdon vapauden suhdetta sekä yksittäisen ihmisen vaikutusta historian kulkuun.

”Kuvatessaan maailman tapahtumia historijoitsijat sanovat, että se ja se tapahtuma johtui ihmisen tahdosta – Caesarin, Napoleonin, Bismarckin ja niin edelleen, vaikka on yhtä järjetöntä sanoa, että Venäjällä kuoli toistensa tappamana 100 000 ihmistä, koska yksi tai kaksi ihmistä niin halusi, kuin että miljoonan puudan painoinen vuori, jonka alle oli kaivettu kuoppa, romahti siksi että viimeinen työläinen Ivan löi sitä lapiolla.”

Sotaa ja rauhaa on perinteisesti kartettu sen pitkien ja laajudessaan puuduttavien taistelukohtauksien takia. Lukemani versio oli alkuperäiseen ja lyhyempään (lyhyempi tässä merkityksessä yli tuhat sivua) versioon pohjautuva suomennos, jonka mainostettiin sisältävän enemmän rauhaa ja vähemmän sotaa. Voinkin vinkata, että mikäli taistelukohtaukset puuduttavat, kyseinen vuoden 2005 painos on taistelukohtauksienkin puolesta varsin luettava teos.

Eikä vain varsin vaan erittäin luettava teos. Sota ja rauha on lumoava kuvaus aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja sodan vaikutuksista. Sen henkilöihin ehtii aidosti kiintyä ja sen parissa tulee helposti vietettyä tovi jos toinenkin. Venäläisistä klassikoista pitäminen ei ole ehkä kaikkein katu-uskottavin piirre, mutta Sota ja rauha on aidosti yksi parhaimmista lukemistani klassikoista.

Kiintymiseeni vaikuttaa varmasti myös syksyllä televisiosta tullut BBC:n sarjasovitus, johon ihastuin päätä pahkaa. Henkilöiden valtaisan määrän kannalta lukemista helpotti suuresti se, että useimmilla hahmoista oli mielessäni kasvot jo lukemista aloittaessani. Sarja on visuaalisesti upea ja aika uskollinen kirjalle, joten suosittelen sen katsomista lämpimästi joko ennen tai jälkeen itse kirjan lukemisen. Hieman esimakua sarjasta löytyy täältä.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tätä klassikkoa tai nähnyt sen pohjalta tehtyjä sovituksia?

Päivi Alasalmi – Pajulinnun huuto

”Olin pelännyt niin ankarasti hänen saapuvan jonain päivänä takaisin, että kun näin hänet seisomassa keskellä Aanaarin kylää, sydämessäni ei yllätyksekseni vellonutkaan enää viha eikä pelko vaan helpotus siitä, että enää minun ei tarvinnut herätä kauhuun ja valvoa öitäni.”

päivi alasalmi pajulinnun huuto blogi arvosteluPäivi Alasalmen Pajulinnun huuto on odotettua jatkoa Joenjoen laulun 1500-luvulla eläneen saamelaistyttö-Soruian tarinaan. Jos et ole lukenut Joenjoen laulua, luvassa on juonipaljastuksia! Edeltäjänsä lailla Pajulinnun huuto käsittelee saamelaisten ja suomalaisten suhteen muodostumista ja saamelaisten oikeutta omaan uskontoonsa ja maahansa.

On kulunut useampi vuosi siitä, kun Soruia synnytti pirkkalaisen Kaukomielen lapsen. Hänen häpeänsä naiivista rakastumisesta muukalaiseen muuttuu peloksi koko yhteisön tulevaisuudesta, kun Kaukomieli palaa takaisin kultaa janoavan miesjoukon kanssa. Heidän mukanaan Saamen maahan saapuva munkki Tuomas haluaa kieltää noitarummut ja jumalille uhraamisen. Jääkö Soruian ja hänen kylänsä kohtaloksi alistua vieraan vallan alle?

On eri asia opiskella historiankirjasta Ruotsin vallan ja kristinuskon vakiinnuttamista Suomessa kuin lukea sama asia romaanina. Oppikirjassa se on vain fakta, seuraus jollekin tapahtumalle ja edellytys seuraavalle. Kuvitteellisten henkilöiden kautta historia muuttuu elämäksi ja tunteiksi: huoleksi, peloksi, vihaksi ja toivoksi. Mikrotason kuvaus menneistä tapahtumista tekee historiasta omaksuttavampaa ja omakohtaisempaa, mikä on yksi historiallisen fiktion viehätyksistä. Tämä viehätys on yksi suurimpia syitä siihen, miksi Alasalmen saamelaisten vaiheista kertovat kirjat ovat herättäneet ihastusta.

Pajulinnun huuto avaa saamelaisten historiasta rajun ja väkivaltaisen luvun. Munkki Tuomas uskoo omaan vakaumukseensa niin vimmaisesti, ettei toisen pyhä merkitse hänelle mitään. Hän pakkokastaa saamelaisia ja tuhoaa heille pyhiä esineitä sekä paikkoja. Hänen käytöksensä on kuvattu niin kuvottavaksi, että se likaa lähetystyön käsitteen. Myöskään muiden pirkkalaisten käytös ei herätä ihastusta; heidän suonissaan tuntuu kiertävän vain ahneus. Täytyyhän siellä jotain muuta olla, täytyykö? Ei silloin, kun heidät kuvataan valloittajina.

Jatko-osat ovat usein ongelmallisia, mutta Pajulinnun huuto täyttää edeltäjänsä herättämät toiveet Soruian tarinan jatkon kuulemisesta. Samalla se on toinen kirjani Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Jos vain ehtisin ensi viikolla lukea kolmannen kirjan pian päättyvään haasteeseen, se olisi kunnialla suoritettu!

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mille kirjalle tai kenen henkilön tarinalle sinä toivoisit jatko-osaa?

 

Yann Martel – Piin elämä

”Japanilaisomistuksessa oleva, Panaman lipun alla purjehtiva rahtilaiva Tsimtsum upposi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta 1977, neljä päivää Manilasta lähdön jälkeen. Olen pelastusveneessä. Nimeni on Pii Patel. Minulla on vähän ruokaa ja vähän vettä, mutta bengalintiikeri on vakava ongelma. Pyydän ottamaan yhteyttä perheeseeni Winnipegissä Kanadassa. Kaikkea apua arvostetaan. Kiitos.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Yann Martel - Piin elämäMitä ajattelisit, jos rantaan ajelehtineesta pullosta paljastuisi vastaava viesti? Luulisitko, ettei kirjoittaja ole tosissaan? Niin minäkin olisin luullut kunnes luin Yann Martelin kynäilemän huiman selviytymistarinan.

Kun teini-ikäistä intialaispoikaa Piitä, hänen perhettään ja hänen isänsä eläintarhan eläimiä kuljettanut alus uppoaa, Pii onnistuu pääsemään pelastusveneeseen. ”Onnistuu pääsemään” muuttuu erittäin kyseenalaiseksi sanavalinnaksi hengästyttävän nopeasti, sillä veneeseen on pelastautunut hänen lisäkseen seepra, borneonoranki, täplähyeena ja bengalintiikeri. 227 päivän kuluttua poika ja tiikeri rantautuvat Meksikoon. Mitä on tapahtunut?

Piin elämä on suolavedenmakuinen, auringon kärventämä ja hienoisesti eläimen jätöksille tuoksahtava romaani, jonka vahvuus on siinä, että sitä voi lukea kahdella eri tavalla: jännittävänä eloonjäämistaisteluna tai filosofisempana tutkielmana ihmisyydestä. Piin on pantava kekseliäisyytensä ja  kaikki lapsuutensa eläintarhasta oppimansa tiedot ja taidot käyttöön selvitäkseen aavalla merellä. Hänen kykynsä ajatella, jonka monesti sanotaan erottavan ihmisen eläimestä, pitää heidät hengissä, mutta lukija huomaa eläinkunnan rajojen järkkyvän pelastusveneessä. Mikä erottaa merisairaan kissapedon ja pojan, jonka on opeteltava ajattelemaan kuin eläin pelastaakseen nahkansa?

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon Piin elämä keskittyi pelastusveneen ulkopuoliseen elämään kuten Piin lapsuuteen ja eläinten käyttäytymistä koskeviin tietoiskuihin. Selonteot saattavat kyllästyttää, mutta minä nautin erityisesti alkupuolen kuvauksesta kolmesta Intiassa törmäävästä uskonnosta, hindulaisuudesta, islamista ja kristinuskosta. Silloisena uskonnon ylioppilaskokeeseen opiskelevana abirenttuna lukupäiväkirjani ensimmäiset merkinnät ovat Piin uskonnollisuuden kartoittamista ja sekaisuudessaan huvittavat: ”kristitty (oletettavasti), kotona Ganeshan patsas -> hindu?, vähän myös muslimi koska kuva Kaaban temppelistä”. Piin uskonnollinen vakaumus – tai vakaumuksen moneus – hämmensi minua aluksi, mutta kun asiaa käytiin loistavan oivaltavalla tavalla läpi sadannen sivun paikkeilla, olin hylätä uskonnon oppikirjani siihen paikkaan. Tässä uskontodialogia tarvitsevassa maailmassa teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, kun Pii sulassa sovussa itsensä kanssa löysi rauhan ja merkityksen kaikista kolmesta uskonnosta, mutta häntä kaitsevat uskonoppineet pitivät jyrkästi kiinni eksklusiivisista pelastuskäsityksistään. Papin, imaamin ja pandiitin väittelyn synnyttämä oivallus on loistava esimerkki hetkistä ja tunteista, joiden takia luen. Mieleni tekisi lainata tähän todistukseksi tekstiä ainakin kolmen sivun verran, mutta laittoman pitkän kappaleen takia jätän sen toiseen kertaan.

Piin ja Richard Parkeriksi nimetyn bengalintiikerin purjehdus Tyynen valtameren poikki on ällistyttävä ja toisinaan ällöttäväkin. Jo ajatus yhdestäkin päivästä pelastusveneessä villieläimen kanssa on absurdi – ja silti Martel saa minut uskomaan, että päiviä kissapedon kanssa voi kertyä yli kaksisataa. Piin elämä saa todella uskomaan mahdottomaan. Martel myös asettuu siihen kirjailijoiden sarjaan, joka raaputtaa ihmiskunnan paljon puhutun sivistyksen pintaa. Tässä ja nyt, istuessani neljän seinän sisällä tietokoneeni ääressä en voisi kuvitellakaan teurastavani kilpikonnaa; haaksirikkoisena ja nälän riuduttamana tekisin niin kaikista ahimsa-periaatteista huolimatta, aivan kuten Pii.

Ja vielä lopuksi: jos joskus joudun veden varaan tiikerin kanssa, tiedän miten toimia.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Halusin nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion jo ennen kirjan lukemista, nyt ihmettelen, miten tällaisen tarinan voi toteuttaa valkokankaalla. Oletko nähnyt Piin elämän elokuvana?

Päivi Alasalmi – Joenjoen laulu

”Ja mikä minusta oli kaikkein hulluinta: miten ihmeessä he voisivat omistaa meidät ja maamme ja ihmisemme, kun me olimme jo omia ihmisiä omilla maillamme?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Päivi Alasalmi - Joenjoen lauluPäivi Alasalmen Joenjoen laulu on lumoava ja moniääninen teos saamelaisista ja saamelaisuudesta muiden kansojen puristuksissa. Kolmen aikatasonsa kautta se maalaa kipeän kuvan siitä, kuinka Suomen alkuperäiskansalta on yritetty viedä niin uskonto, kieli kuin elinkeinot.

1500-luvulla elävä Soruia on naiivi ja lemmenkipeä 17-vuotias, joka aikoo tehdä löytämästään haavoittuneesta pirkkalaisesta miehen itselleen. Mutta millainen tulevaisuus on suhteella, jossa toinen päättää heti alussa omistaa toisen? Etenkin kun omistettava on viholliskansan jäsen, jota perhe tai yhteisö ei hyväksy?

Puoliksi saamelainen Lars Levi Laestadius saarnaa 1800-luvulla viinanpirua ja vääräuskoisia vastaan ja kamppailee itse kristillisyyden ja saamelaisuuden välillä. Historiallisena henkilönä hänen elämäntarinansa on kiinnostava myös faktanäkökulmasta.

Sami Uddas tuo tarinan nykyhetkeen. Hän pakenee päihteiden ja rikollisuuden sotkenutta elämäänsä kotiseudulleen Inariin ja tapaa Ingan, jonka intohimo on taistella inarinsaamen säilymisen puolesta.

Törmäävät maailmankuvat ja jokaisen kertojan sisäiset ristiriidat piirtävät kuvaa koko kansan kohtalosta. Kertojat ovat kiitettävän erilaisia ja tuovat oman ajankuvansa lukijan iholle. Selkeäksi suosikikseni nousi romaanin aloittava Soruia. Hänen tarinaansa pääsee onneksi seuraamaan Alasalmen toisessa romaanissa Pajulinnun huuto, jonka lukemista en malta odottaa!

Vaikka jokaisessa osassa käsiteltiin kysymystä omistamisesta, Samin osuus on ehdottomasti poliittisin. Alasalmi kuvaa saamelaisten olot hyvin lohduttomiksi: turistit harventavat porokantaa kaahailemalla autoillaan, viina vie miehiä, lapset karkaavat etelään, ja syöpä riivaa loppuja, joista ne, jotka eivät jaksa, ottavat itsensä hengiltä. Inga ei halua seurata kulttuurin kuolemaa sivusta:

”Minä uskon taisteluun. Siksi meitä on jäljellä  enää niin vähän, kun olemme olleet liian kilttejä. Kaiken olemme antaneet pois, että saisimme elää rauhassa, ja katso nyt, kuinka meille on käynyt.”

Kun Kustaa Vaasa 1500-luvulla julisti asumattoman erämaan kruunun hallintaan, hän ei ottanut huomioon aluetta asuttavia saamelaisia. Sillä tiellä ollaan edelleen. Totuus on, ettei Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO 169-sopimusta alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä. Jos haluat lukea aiheesta enemmän, Suomen YK-liitto kirjoittaa sopimuksesta näin, ja Yle on listannut siihen liittyviä uskomuksia.

Jos saamelaisuus kiinnostaa vähääkään (ja jos ei kiinnosta niin sitten yleissivistyksen kannalta) voin ehdottomasti suositella tätä läpileikkauksena kansan vaiheisiin. Laestadiuksen kiihkomielisyys tosin ärsytti välillä ja Samin elämä kuulosti erittäin rajulta, mutta kumpikin istui hyvin teoksen maailmaan. Soruian tarina voisi hyvinkin olla viiden tähden arvoinen, joten tähän kannattaa tarttua jo senkin takia. Kansojen juurilla -haasteeseen Joenjoen laulu on loistava valinta.

Haaste: Kansojen juurilla

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko sinä tutustunut saamelaisuuteen kirjallisuudessa tai sen ulkopuolella?

 

Dante Alighieri – Jumalainen näytelmä + lukuvinkkejä

”Mut kaihoain ja tahtoain nyt johti / kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus //mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.”

Dante Alighieri - Jumalainen näytelmäDante Alighierin kynäilemä eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä on keskiajan tunnetuin teos, jossa tehdään huima matka katolisen kirkon käsityksen ytimeen kuoleman jälkeisestä elämästä. Helvetin raadollinen kuvaus on monen mielestä kiinnostavin, mutta lukukokemus täydentyy vasta Kiirastulen vuoren huipulle kavuttua ja Taivaan autuuteen kurkistettua.

Jumalaisen näytelmän kertoja on Danten hahmoon asettuva keski-ikäinen mies, joka on kadottanut elämältään suunnan. Kiirastorstain iltana hän kohtaa antiikin aikana eläneen runoilijan, suuren ihailun kohteensa Vergiliuksen, joka lähtee hänelle oppaaksi läpi Helvetin ja Kiirastulen. Taivaaseen asti Vergilius ei voi Dantea opastaa, koska häntä ei ole kastettu. Ennen Taivaaseen astumista oppaan osaan saapuu Danten kauan kaivattu rakkaudenkohde Beatrice.

Matkallaan Dante kohtaa ja puhuttelee monia historiallisia henkilöitä, sellaisia jotka nykyihminen helposti tunnistaa sekä sellaisia joista hän ei ole koskaan kuullutkaan. Viittaukset mytologiaan ja oikeasti eläneisiin henkilöihin ovat lukemisen suola, mutta tuntemattomien kuuluisuuksien politikointi 1300-luvun Firenzessä ei niinkään sytytä, varsinkaan kun kaupungin poliittinen kehitys ei ole ollenkaan tuttu aihe.

Dante kuvaa matkaansa yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Hän kuvailee mitä mielikuvituksellisimpia kidutuskeinoja, joista syntiset kärsivät Infernossa (ei herkimmille lukijoille), tekee tarkkaa selkoa Kiirastulen rakenteesta ja hurmioituu lopulta Taivaan pyhyydestä. Perinpohjainen selonteko, joka varsinkin Taivaassa on kristillisen tematiikaan vahvasti värittämä, voi tuntua puuduttavalta ja yksitoikkoiselta, mutta kertojana Dante osaa eläytyä vahvasti. Hän on lukijan kanssa samassa asemassa, ensikertalaisena ihmettelemässä tuonpuoleista todellisuutta, minkä takia hän ei ole lainkaan hullumpaa seuraa kuoleman jälkeisten kauhujen ja ilojen kartoittajana.

Jumalainen näytelmä on niitä kirjoja, joista jokainen tietää jotain. Lukiossa sitä on käsitelty niin historian, uskonnon kuin äidinkielen tunneilla. Harvempi kuitenkaan tarttuu tiiliskiveen, koska kirjan maine on, noh, tiiliskivi. Sekä kirjoitus- että tapahtuma-ajan sijoittuminen kauas menneisyyteen yhdessä raskaanpuoleisen, uskonnollisen aiheen kanssa eivät maallistuneessa yhteiskunnassa elänyttä 2010-luvun lukijaa välttämättä houkuttele.

Klassikkoa ei silti kannata pelätä, sillä sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta, vaikka toisenlaisena kuvauksena kuoleman jälkeisestä elämästä Laura Lindstedtin Oneironin rinnalla, tai jännittävänä kertomuksena tuonpuoleisuudesta (Helvetistä ei ainakaan vaarallisia tilanteita puutu). Jumalaisella näytelmällä on ollut jotain annettavaa ihmisille 700 vuoden ajan, ei se tyhjän takia ole säilynyt arvostettuna.

Jos ajatus lukemisesta arveluttaa edelleen, tässä muutama vinkki klassikkokammon selättämiseen:

  1. Lue pätkissä. Vanhanaikainen kieliasu ja runomuoto voivat hyydyttää nopeasti sellaisen, joka on tottunut lukemaan nykyaikaista proosaa. Pieninä paloina tekstiin pystyy keskittymään paremmin ja lukeminen on mielekkäämpää, kun ajatus pysyy mukana.
  2. Lue välissä jotain muuta. Välipalakirjat toimivat aina, kunhan eivät syrjäytä päälukemista kokonaan. Valitse jotain kevyttä ja kiinnostavaa, Dostojevski ja Dante voivat päällekkäin tuntua aikamoiselta uurastukselta.
  3. Älä takerru yksityiskohtiin. Tämä pätee niin yksittäisiin outoihin sanoihin, vieraisiin henkilöihin kuin kristinuskon opin kiemuroihin. Jatkuva googlaus vie lukemisesta maun. Kirjoita vaikka häiritsevät asiat ylös ja palaa niihin lukemisen jälkeen, jos ne vaativat vielä huomiota. Kaikkea ei tarvitse tietää tai selvittää – lukeminen on pääasia.

Jumalainen näytelmä ei ehkä ole lempikirjani, mutta olen viettänyt sen seurassa ja tunnelmissa sen verran aikaa, että se alkaa tuntua yllättävän läheiseltä. Olen jopa valmis sanomaan, että se on kirja, joka antaa paljon, jos sille antaa tilaisuuden. Lisäksi sen selättäneenä monikaan kirja ei enää vaikuta haasteelta.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko täällä muita Jumalaisen näytelmän lukeneita? Entä mitkä ovat sinun vinkkisi hankalalta tuntuvan kirjan lukemiseen?

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laura Lindstedt - OneironOneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Ulla-Lena Lundberg – Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. – – Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ulla-Lena Lundberg - JääUlla-Lena Lundbergin Finlandia-voittaja muutaman vuoden takaa, lumelta tuoksuva ja vesimassojen jylinältä kuulostava Jää on luettavaa talvipäivälle, jolloin pakkanen kirii kolmeenkymmeneen asteeseen ja tuuli riehuu ulkona. Sen verkkainen kerronta sulattaa tietä romaanin ytimeen sinnikkäästi kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet.

Petter Kummel on nuori pappi, joka saapuu saaristolaisseurakunnan pastoriksi. Mukanaan perheensä, touhukas ja pystyvä, käytännönläheinen vaimonsa Mona ja tyttärensä Sanna, hän asettuu pappilaan nuoruutensa ja kutsumuksensa innolla. Saaristolaiselämän karuudessa, jään voiman jylhyydessä ja laulavassa seurakunnassa on jotain niin lämmintä ja kutsuvaa, että hän on valmis jäämään loppuelämäkseen.

Pastori on työlleen ja seurakunnalleen uskollinen Jumalan sanoman julistaja, liiaksikin asti. Hän ei kiellä sielunhoitoa tarvitsevalta edes silloin yömyöhällä, kun hänen koko uransa on kunnollisista yöunista kiinni. Hän paneutuu velvollisuuksiinsa sellaisella vakaumuksella, että saapuu kotiin välillä vasta myöhään, kun hänen tyttärensä, hänen aurinkonsa on nukkumassa ja pastorska jaksamisensa äärirajoilla pappilan taloustöiden kanssa. Mona onkin ihmisenä luja kuin kallio, työtä pelkäämätön ja kadehdittavan sinnikäs. Lapsilleen hän saattaa vaikuttaa kylmältä ja pistelevältä kuin pohjoistuuli, mutta aviomiehen rakkaus puhaltaa lämpöä hänen uurastukseensa, eivätkä vieraat joudu ikinä lähtemään pappilasta ilman kunnon kestitystä.

Lundberg ei seuraa pappilan elämää pelkästään käytännön ja henkilöiden tasolta vaan myös uskonnollisuuden näkökulmasta. Kristilliseen ajatusmaailmaan hienon ulottuvuuden tuo myös minäkertojan äänen saava Posti-Anton, joka vaarallisilla matkoillaan saarelta toiselle luottaa ”niihin”, enteisiin, joita kuuntelemalla hän säästyy hukkumiselta.

Ensimmäisiltä sivuilta lähtien yhdistin Jään Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjaan. Luoto miljöönä, sään armoilla oleminen, arjen työntäyteisyys ja erilaiset maatalousaskareet viittoivat kaikki Myrskyluotoa kohti. Siinä missä ihastuin Blomqvistin kerrontaan ja Maijan tarinaan, Jää ei onnistunut sulattamaan minua samalla tavalla. Huono se ei millään muotoa ollut, mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tietää enemmän ”ikiaikaisista salaisuuksista”, joihin viitataan jo takakannessa ja luotolaiset kahteen leiriin jakaneista tapahtumista. Ehkä olisin kaivannut aavistuksen enemmän dramatiikkaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Voisin tehdä lukusuunnitelmaani tilaa muillekin Finlandia-voittajille – mitä suosittelet seuraavaksi?

Paula Havaste – Maan vihat

”Tämä oli viimeinen hetki, jolloin hän voisi vielä pyörtää päätöksensä, hiihtää takaisin kotipirttiin ja ottaa vastaan mitä tuleman piti. Mutta sulkiessaan silmänsä hän tiesi, mitä se tarkoittaisi: pirtti poltettaisiin, verta vuodatettaisiin, heidät häpäistäisiin eikä kukaan selviäisi. Vain hän saattoi sen estää. Hän ei voinut enää palata.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Paula Havaste - Maan vihat

Näin dramaattisissa tunnelmissa alkaa Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan toinen itsenäinen osa Maan vihat. Jos et ole vielä tutustunut sarjan aloittaneeseen Tuulen vihoihin, tee se pikimmiten. Et tule katumaan. Vaikka osat ovat itsenäisiä, toiseen osaan pääsee paljon syvällisemmin mukaan, kun on lukenut ensimmäisen (ja jos et ole ensimmäistä lukenut, teksti sisältää juonipaljastuksia).

Tuulen vihat loppui loistavaan koukkuun. Vaikka Kerten ja Larrin nimistä sekä sopivasta ajankohdasta olisi voinut vetää johtopäätöksiä paljon aiemmin, ymmärsin linkin piispa Henrikin surmavirteen vasta hyvin loppupuolella. Käänne oli ujutettu ovelasti Kerten elämäntarinaan, se ei ollut väistämätön päämäärä, jota kohti juoni ponnisteli vaan yksi sattumista, joita osuu jokaisen kohdalle. Maan vihat alkaa siitä, mihin sen edeltäjä jäi. Kertte ottaa uhkarohkean askeleen pelastaakseen piispan murhanneen Larrin ja kotipirttinsä: hän lupautuu Arimon naiseksi suureen maailmaan, kauas Tokholmin kylään.

Tälläkin kertaa Havaste rakentaa taitavaa ajankuvaa. Luonnonhenget heräävät eloon, vanhoista tavoista tulee tottumuksia ja rukoukset kääntyvät loitsuiksi. Huolellinen taustatyö näkyy lauseissa, jotka eivät takerru selittämään vaan tyytyvät näyttämään. Keskiaikainen maailmankuva on kuorrutettu aidonkuuloisilla loitsuilla, joista löytyy myös luettelo kirjan takaa. Jäin miettimään, ovatko loitsut kulkeutuneet kansanperinteenä historian hämäristä tähän päivään asti vai onko Havaste runoillut ne itse.

Muinaisusko saa uutta syvyyttä, kun se asettuu selvään ristiriitaan asemiaan vahvistavan kristinuskon kanssa. Tokholmissa on jo piispanlinna ja kristinuskon mukaisiksi vaihdetut nimet, Kertte Merentakaisella luonnonhenget ja heidän lepyttämisekseen suoritettavat riitit. Oman mielensä mukaan toimimaan tottuneella Kertellä on karu aika edessä, kun ympärillä solkotetaan käsittämätöntä kieltä, Arimon äiti kohtelee miniäänsä ilkeästi ja hänen tulisi luopua maailmankatsomuksestaan – turvallisuuden tunteen tuovasta uskostaan.

Tokholmissa Kertte myös kohtaa yhden kirjallisuuden epämiellyttävimmistä hahmoista, Pärtyn. Tämä irstas, luotaantyöntävä kirkonmies saa niskakarvat pystyyn, mutta vaikuttaa paikoin hieman väkisin Kerten elämään kirjoitetulta jännitteeltä. Olisin ehkä kaivannut hänen hahmolleen pohjustusta hieman enemmän, silloin hän olisi voinut nousta pahisten kunniagalleriaan.

Toisaalla pakomatkalla olevan Larrin päästäminen ääneen kertojana ilahdutti. Hänen tarinansa on katkelmamaisempi ja näyttää vain välähdyksiä, mutta kertoo lukijalle enemmän kuin Kertelle: Kertte ei voi kuin arvailla, onko Larri hengissä.

Kuten edeltäjänsä, Maan vihat jää hyvin koukuttavaan kohtaan – jatkoa siis toivottavasti tulossa! Minä ainakin mielelläni palaisin 1100-luvun aistirikkaaseen ja elävään kuvaukseen.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko täällä muita jatkoa odottavia? Tai kenties niitä, jotka tarvitsevat vielä lisää kannustusta tarttuakseen kehuttuun sarjaan?

Follow my blog with Bloglovin