Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Tommi Kinnunen – Lopotti

”Hän oli tiennyt mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat. Syöpöt, tyhjännaurajat, itsensäkorottajat, pelkurit. Hän on laisensa. Sen pahempaa tuomiota mummun ei tiennyt: joutua seisomaan omassa joukossaan, yksin ja erilaisena.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Tommi Kinnunen - LopottiLopotin päähenkilöt ovat kumpikin laisiaan: Helena on sokea ja Tuomas homoseksuaali. Helena on vasta yhdeksän, kun hän joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Siellä hänen on opeteltava kulkemaan selkä suorassa ja haromatta käsillään eteensä. Erilaisuus yritetään opettaa pois hänestä, koska 50-luvun Helsinki, tai Suomi, ei suvaitse poikkeavuutta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas pakkaa itse vapaaehtoisesti laukkunsa ja muuttaa etelään, joka lupaa hänelle vapautta ja jossa hän toivoo voivansa olevan enemmän itsensä kaltainen.

Tommi Kinnusen odotettu toinen romaani Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Se kertoo siitä, millaista on olla muiden silmissä vain yhden piirteen merkitsenä, vaikka itse haluaisi ensi sijassa olla ihminen.

Minäkään en voi olla mainitsematta Neljäntienristeystä puhuessani Lopotista. Olin mukana Nuori Aleksis -raadissa, joka palkitsi Neljäntienristeyksen vuoden 2014 parhaimpana romaanina, mistä voi jo arvata suhtautumiseni Kinnusen esikoiseen. Kuultuani Lopotista odotin malttamattomana täydennystä Neljäntienristeyksen tarinaan, lisää kerroksia, lisää selityksiä mutta myös uusia aukkoja. ”Minuutta ei ole, vaan jokainen meistä muodostuu niistä sadoista kuvista, jotka heijastuvat läheistemme silmistä”, Kinnunen kirjoitti Helsingin Sanomien jutussa Lopotin synnystä. Juuri näitä kuvia, välähdyksiä, muistin sirpaleita tahdoin lisää.

Niitä Lopotti myös antoi. Samoin kuin Neljäntienristeyksessä, Lopotin tarina ei rakennu yhtenäisestä juonenkuljetuksesta vaan tuokiokuvista, pienistä mutta määrittävistä hetkistä, jotka lukija saa kutoa yhteen. Odotin Lopotilta myös samanlaista rakennetta kuin Neljäntienristeyksessä, ja minulta meni hetki tottua Helenan ja Tuomaksen vuorotteleviin näkökulmiin. Siinä missä Neljäntienristeys kertoi neljä limittyvää elämäntarinaa, Lopotti on ikään kuin tädin ja veljenpojan vuoropuhelu.

Kinnunen on kirjoittanut toinen toistaan kauniimpia ja kipeämpiä kohtauksia, jotka kertovat ulkopuolisuudesta mutta joiden pohjaväri on vahvuus:

”Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan.”

Rivien välistä, poikkeavuuden alta kuultaa samanlaisuus: Helenan sokeainkoulun muut oppilaat, jotka laskevat askelia ja opettelevat olemaan näyttämättä pelkoaan liikenteen melskeessä, Tuomaksen lailla rakkautensa varotoimiin piilottavat.

Lopotti on kirja, josta haluaisin sanoa kaiken ja en mitään. Haluaisin avata sen kipupisteitä ja onnenhetkiä ja samalla jättää sen luettavaksi muille ilman minkäänlaisia tienviittoja. Ehkä sen takia olen vältellyt tämän tunnustuksen kirjoittamista rikollisen pitkään.

Niille, jotka haluavat kuulla lisää: Tommi Kinnunen puhuu Lopotista Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Kinnunen on myös vihjaissut kirjoittavansa sarjaan jossain vaiheessa kolmannen osan. Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Pajtim Statovci – Kissani Jugoslavia

”Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollain tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Pajtim Statovci - Kissani JugoslaviaKatsoa maailmaa toisen silmin ja tuntea hänen häpeänsä ja pelkonsa. Etsiä ja olla epävarma löytymisestä. Toiseus. Siitä on Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia tehty.

Emine on keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat Jugoslaviassa, Kosovon albaanikulttuurissa, jossa nainen opettelee lukemaan päästääkseen naimisiin ja kodillakin on kasvot, jotka se voi menettää.

Bekim on hänen poikansa, nuori mies, joka etsii identiteettiään maassa, johon syntyminen on lottovoitto, mutta joka hylkii niitä, joilta tämä päävoitto jäi saamatta.

Luin Kissani Jugoslavian ensimmäistä kertaa viime keväänä ja nyt toisen kerran. Minun ei pitänyt kirjoittaa tänne asti, mutta oikukas kissa ei jätä minua rauhaan.

Millaisen esikoiskirjan Statovci onkaan kirjoittanut! Kissani Jugoslavia on kertomus siitä, kuinka Bekim tapaa baarissa puhuvan kissan ja kertoo hänelle elämäntarinansa. Kuulostaa hieman tärähtäneeltä, eikö? Kirja on kaikkea muuta – se on viiltävän älykäs ja viihdyttävä kuvaus ristiidasta, joka syntyy uuteen kulttuuriin sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta. Identiteettikriisi luikertelee lukijan iholle asti kuin käärme.

Harvoin tulee vastaan romaani, joka on symbolisesti yhtä latautunut. Statovcin kerronnan vahvuus on siinä, kuinka hän ei selitä asioita puhki vaan jättää lukijalle mahdollisuuden ahaa-elämyksiin. Varsinkin viime aikoina olen havahtunut siihen kuinka virkistävää ja lopulta palkitsevaa on se, ettei teksti ole valmiiksi pureskeltua. Kissani Jugoslavian tapauksessa ensimmäinen lukukerta ei välttämättä avaa sanojen taakse kätkeytyvää maailmaa; ensimmäisen kerran kirjan kannet suljettuaan osa kysymyksistä jää vastaamatta. Huomasin toisella lukukerrallani kiinnittäväni huomiota eri asioihin, luovani uudenlaista, täydempää tulkintaa ja saavani tekstistä irti toisenlaisia asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Molemmilla kerroilla kissa jäi naukumaan huomiota ajatuksiini.

Kissani Jugoslavia voi olla myös hämmentävä lukukokemus, jopa turhauttava, koska symbolit ovat niin vapaasti tulkittavissa. Se ei myöskään tarjoa suomalaisista kovin hohdokasta kuvaa:

”Ulkomaalaisten pitää kasvattaa paksu nahka, mikäli he haluavat tehdä jotain muutakin kuin palvella suomalaisia, isäni sanoi. Tee vain niin kuin he tekevät. Pilaa elämäsi olemalla niin kuin he, mutta tulet huomaamaan, että jos yrität muuttua heidän kaltaisekseen, he vihaavat sinua vielä enemmän.”

Paljon ajankohtaisempaa aihetta kirja ei voisi käsitellä. Jo senkin takia en voi kuin suositella hetken viettämistä jonkun toisen nahoissa. Kirjan tarjoama näkökulma albaanikulttuuriin on johdatus toiseuteen ja sen sietämiseen. Maailmanvalloitushaasteessa valloitin sen avulla Kosovon.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Nyt haluaisinkin kuulla, herättikö Statovcin esikoinen teissä ajatuksia? Mitä tulkintoja keksitte kissalle ja käärmeelle?