Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

roxane gay bad feminist kirja kirjablogi arvostelu

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

  1. Olet vain ihminen
  2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
  3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

tuula karjalainen tee työtä ja rakasta blogi arvostelu

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

HAM

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Laura Bates – Everyday Sexism

“The incidents that go unwitnessed definitely help to keep sexism off the radar, and unacknowledged problem we don’t discuss. But so too do the regular occurrences that hide in plain sight, within a society that has normalized sexism and allowed it to become so ingrained that we no longer notice or object to it. Sexism is a socially acceptable prejudice and everybody is getting in on the act.”

laura bates everyday sexism suomi blogi arvostelu

Maaliskuussa 2012 Laura Bates sai tarpeekseen. Kyse ei ollut mistään epätavallisesta sattumuksesta vaan viikon mittaan kertyneistä tavanomaisista välikohtauksista: tyypistä joka seurasi häntä bussilta kotiovelle, miehestä joka teki hänelle seksuaalisen eleen ja huusi: ”Etsin vaimoa!” Näissä tapahtumissa ei ollut mitään sellaista, mitä Bates ei kohtaisi päivittäin arjessaan, mutta ne toivat hänen mieleensä sellaisen vyöryn muita samanlaisia tapauksia, että hän pysähtyi miettimään, miksei ollut koskaan valittanut asiasta tai oikeastaan edes ajatellut sitä. Sitten hän ryhtyi kyselemään lähipiirinsä naisilta samanlaisista kokemuksista ja kuuli yllätyksekseen, että jokaisella oli samanlaista kerrottavaa, eikä vain vuosien takaisia satunnaisjuttuja vaan tuoreita, usein toistuvia syrjinnän ja ahdistelun kokemuksia.

Mitä enemmän Bates kuuli samanlaisia tarinoita, sitä enemmän hän yritti puhua ongelmasta, mutta sai aina saman lannistavan vastauksen: seksismiä ei enää ole. Naiset ovat tasa-arvoisia, enemmän tai vähemmän. Älä tee tästä isoa numeroa, löysää nutturaasi, opettele vastaanottamaan kohteliaisuus. Tästä epäuskosta sisuuntuneena hän pisti pystyyn Everyday Sexism Projectin kerätäkseen muutaman kymmenen naisen tarinat nettisivulleen todistaakseen, että ongelma on olemassa. Projektista tuli maailmanlaajuinen ilmiö lyhyessä ajassa ja se laajeni myös Twitteriin. Tasan kolmessa vuodessa se keräsi satatuhatta kirjoitusta seksismin ilmenemisestä.

”As an alien coming to Earth for the first time and taking the media as your reference point for how the human race works – – you’d realize that women’s looks are crucial factor in defining their value, that black women are to be sexualized and exoticized and disabled women pitied and portrayed as ’srivers’, that lesbian and bisexual women’s entire lives revolve obsessively around their sexuality, and that fat woman are generally reserved to provide the butt of a joke. You’d discover that women can be virgins or whores but rarely stray into the territory in between – -”

– Laura Bates seksismistä mediassa

Everyday Sexism syntyi kirjana näiden Everyday Sexism Projectin nettisivuille ja Twitteriin tulvineiden kirjoitusten pohjalta. Bates jakaa seksismin kymmeneen kategoriaan sen ilmenemisen mukaan politiikasta mediaan ja äitiyteen ja esittää jokaisessa luvussa niin tilastotietoa kuin ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Everyday Sexism ei ole kaikenkattava ensyklopedia vaan uskottava ja monipuolinen esitys seksismin ilmenemisestä, siihen liittyvistä ongelmista sekä sen kitkemiseksi tehdyistä asioista.

Suurin seksismiin liittyvä ongelma on se, että siltä usein suljetaan silmät. Silloinkin kun se on avoimesti näkyvillä, sen olemassaolo kielletään. Naisten perään huutelu ja seksististen pilojen tekeminen on sosiaalisesti hyväksyttyä ja moni seksismin kirjoon kuuluva toiminta on normalisoitu. Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kiinnitämään huomiota seksismiin ja saamaan ihmiset tiedostamaan ongelman, sillä ilman tiedostamista ei myöskään voi tapahtua muutosta parempaan.

Batesilta kysytään usein, mikä asia on järkyttänyt häntä eniten Everyday Sexism Projectissa. Helposti luulisi, että vastaus olisi jotain pahoinpitely- ja raiskauskertomusten väliltä, mutta kamalinta Batesille on ollut lukuisat kirjoitukset alle 18-vuotiailta nuorilta, lapsilta, jotka kohtaavat huutelua, seksuaalista häirintää tai ihan vain alistumista sosiaalisen paineeseen ja odotuksiin.

“I’m fifteen and I feel like girl my age are under a lot of pressure that boys are not under. I know I am smart, I know I am kind and funny, and I know that everyone around me keeps telling me that I can be whatever I want to be. I know all this but I just don’t feel that way. I always feel like if I don’t look a certain way, if boys don’t think I’m ‘sexy’ or ‘hot’ then I’ve failed and it doesn’t even matter if I am a doctor or writer, I’ll still feel like nothing. I hate that I feel like that because it makes me seem shallow, but I know all of my friends feel like that, and even my little sister. I feel like successful women are only considered a success if they are successful AND hot, and I worry constantly that I won’t be. What if my boobs don’t grow, what if I don’t have the perfect body, what if my hips don’t widen and give me a little waist, if none of that happens I feel like what’s the point of doing anything because I’ll just be the ‘fat ugly girl’ regardless of whether I do become a doctor or not.”

– kirjoitus Everyday Sexism Projetin nettisivuilla

Everyday Sexism oli minulle äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, joka sai minut miettimään monia asioita uudella tavalla. Se toi tietoisuuteeni asioita, joita en ole ennen huomannut ajatella tai yksinkertaisesti tiennyt ja vahvisti ajatuksiani ja mielipiteitäni toisissa asioissa. Kirjan lukeminen herätti toisaalta paljon vihan ja turhautumisen tunteita, mutta toisaalta toivoa asioiden kääntymisestä parempaan, sillä mitä muutakaan Everyday Sexism on kuin merkki siitä, että ongelman tiedostaminen on nyt alkanut ja sille voidaan tehdä jotain. Everyday Sexismin lukeminen oli minulle ensimmäinen askel tähän suuntaan, enkä voi tarpeeksi suositella sen askeleen ottamista muille.

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

———

Kiittäen bookishteapartyn Katria, joka ei lakannut ottamasta tätä kirjaa ja asiaa esille

Mistä kaikki alkoi omalla kohdallani: Chimamanda Ngozi Adichien puhe We should all be feminists

Ja mitä siitä seurasi: Laura Bates puhumassa Everyday Sexism Projectista

Niille jotka eivät usko että ongelma on todellinen: klikkaa tästä ja/tai tästä

Everyday Sexism Projectin nettisivut

Everyday Sexism Projectin Twitter

 

Kuinka tuttu tämä aihe on sinulle?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Bea Uusma – Naparetki. Minun rakkaustarinani

”Kun he nousevat 87 päivän epäinhimillisten ponnistelujen jälkeen maihin Valkosaarelle, kaikki merkinnät päättyvät. Heillä on runsaasti muonavaroja, lämpimiä vaatteita, toimivia aseita ja yllin kyllin panoksia. Mutta nuo retkikunnan kolme jäsentä kuolevat ennen kuin ovat edes purkaneet matkatavaroitaan.”

bea uusma naparetki minun rakkaustarinani blogi arvosteluHeinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 Kotka-niminen kaasupallo nousee ilmaan kyydissään kolme tukholmalaismiestä, Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Frænkel. Heidän päämääränsä on selvä: Pohjoisnapa. Jälkikäteen ajateltuna heidän tekniset edellytyksensä saavuttaa tavoitteensa ovat olemattomat. Kotka haaksirikkoutuu ja alkaa jäänsävyinen, jääkarhunlihan ja kylmettymien täyteinen vaellus, joka päätty maihinnousuun Valkosaarelle. Retkikunnalla on tarpeeksi ruokaa, vettä, lämpimiä vaatteita, lääkkeitä ja muita tarvikkeita selvitäkseen hengissä talven yli. Kukin heistä menehtyy.

Retkikunnan ruumiit ja leiri löydettiin 33 vuotta myöhemmin. Jääkarhut olivat levitelleet tavaroita, mutta päiväkirjat ja filmit olivat säilyneet. Silti kukaan ei tiedä, miten mieskolmikko kuoli. Milloin. Miksi.

Andrée-retkikunnan selittämätön kohtalo on kiehtonut ihmisiä yli sadan vuoden ajan. Se on kuin kehittämätön filmi, jonka jokainen asiasta kiinnostunut haluaisi valokuvaksi ja johon muodostuvan kuvan yksityiskohdista useat ovat esittäneet valistuneita arvauksia. Kukaan ei ole mennyt yhtä pitkälle – tai päässyt yhtä lähelle – kuin Bea Uusma. Bea Uusma on lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jonka elämä muuttui peruuttamattomasti, kun hän tylsistyneenä poimi käteensä Med Örnen mot Polen. Andrées polarexpedition år 1897 -kirjan. Seuraavat 15 vuotta hän eli ja hengitti Andrée-retkikunnan matkaa vaihe vaiheelta, arvoitus arvoitukselta. Hän tulkitsi päiväkirjoja ja kirjeitä nähdäkseen epäonnisen matkan retkikuntalaisten silmin, opiskeli lääkäriksi ymmärtääkseen paremmin heidän kuolinsyitään ja teki kolme tuloksetonta matkaa saavuttamattomalle Valkosaarelle. Häntä ajoi intohimo, suorastaan pakkomielle, unelma.

”Me olemme ottaneet Arktiksella samoja valokuvia, heidän mustavalkoisia ja otettu seitsemänkiloisella laatikkokameralla, minun taas kännykällä. Minä olen kerännyt värinäytteitä jäästä. Andrée on kerännyt savenmuruja pussiin.”

Naparetkessä kulkevat pakahduttavalla tavalla rinnakkain selostus retkikunnan etenemisestä ja kertomus Uusman Valkosaarelle tekemästä matkasta, johon tiivistyy hänen tarpeensa saada vastauksia. Heillä on eroa 113 vuotta, mutta sen paremmin Andrée-retkikunta kuin Uusmakaan eivät voi tietä, miten heidän tutkimusretkensä päättyy – kysymysmerkkiin vai pisteeseen.

Naparetkikunnan kohtalo tuo tietokirjaan seikkailuromaanin arvoista jännitettä, joka pakottaa kääntämään sivua; tekstistä kuultava kirjailijan palo aiheeseensa saa haukkomaan henkeä. On helppo kuvitella, kuinka Uusman silmiin syttyy loiste, hänen olemuksensa terävöityy ja hänen äänensävynsä muuttuu, kun hän puhuu (tai tässä tapauksessa kirjoittaa) Andrée-retkikunnasta. Puhdas intohimo on yksi maailman kauneimmista ja inspiroivimmista asioista.

Sisällön lisäksi myös Naparetken visuaalinen ilme on tarkkaan harkittu ja näyttävä. Uusma on mahduttanut mukaan niin retkikunnan ottamia mustavalkokuvia, värivalokuvia oman tutkimuksensa etenemisestä ja piirrettyjä kuvia, jotka helpottavat havainnollistamista. Värit, tekstin asettelu ja fontit tekevät teoksesta sekä harmonisen yhtenäisen että ovat tehokeinoja, jotka nostavat esiin vavahduttavimpia yksityiskohtia. Huomasin muutamia huolimattomuuksia, muutaman kerran tekstin tummentaminen oli esimerkiksi jäänyt, mutta tietokirja on harvoin näin vahvasti myös visuaalinen elämys.

On tarina, on tekemisen palo, on uskomaton toteutus.  Tämän lumoavammaksi tietokirja ei voi tulla.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Naparetki ikijäätä sinun lempi(tieto)kirjojesi listalla? Oletko lukenut toista yhtä elämyksellistä tietokirjaa?