Terhi Rannela – Frau

”Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään.”

terhi rannela frau blogi arvosteluTerhi Rannelan toinen historiallinen romaani Frau sukeltaa Kolmannen valtakunnan syövereihin kapteeninaan Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Frau on silti paljon enemmän kuin natsi-ideologialle omistautunut, syyllisyydestä kieltäytyvä kotirouva: se on palanen rakkaustarinoiden, vallan, koston ja kostosta kärsineiden historiaa.

Toimittaja Erich Richter saa Lina Heydrichin palaamaan vielä kerran onnellisimpiin muistoihinsa 1940-luvulle. Reinhard oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettunut linnaan, jossa Lina vietti päivänsä ruusutarhaansa ja lapsiaan hoitaen. Sekään onni ei kestänyt ikuisesti: salamurhayrityksestä toipuva Reinhard menehtyi sairaalassa. 42 vuoden jälkeen Lina tuntee yhä miehensä läsnäolon.

Frau kertoo myös salamurhaan osallistuneen Jarekin paosta, attentaatin nähneestä Franz Vargasta ja Martasta, jonka kotikylä Lidice tuhotaan kostona natsipyövelin murhasta. Kirjan lyhyydestä ja Linan puolueellisuudesta huolimatta Rannela rakentaa monipuolisen kuvan koston kauhistuttavasta voimasta. Koston, johon Lina ei tunne millään tavalla liittyvänsä.

Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoistani. Taivaan tuuliin oli juuri lukion aloittaneelle minulle pommi, joka järjesti maailmankatsomustani uudelleen. Punakhmereistä ja Demokraattisesta Kamputseasta kertova Punaisten kyynelten talo venytti diktatuurien tuntemustani aikaan ja paikkaan, joista en ollut ennen kuullut. Lina Heydrich ja Lidicen kohtalo avasivat minulle jälleen kerran uuden luvun maailmasta ja loppuivat kysymykseen, miksi en tiennyt tästä aiemmin. Fraun ohella julkaistussa romaanin synnystä kertovassa työpäiväkirjassa Rannela kertoo törmänneensä samaan kysymykseen ja toteaa:

”Syyllisyys, huono omatunto ja häpeä ovat tehokkaita kirjoittamisen polttoaineita.”

Ne ovat myös tehokkaita lukemisen polttoaineita. Frau oli ensimmäinen kirja, jonka aloitin kotouduttuani Berliinistä – kuinka sopivaan aikaan! Gestapon entiseen päämajaan rakennetussa Topographie des Terrors -näyttelyssä Reinhard Heydrichin nimi vilahti ohi, mutta hänen nimensä kaiku paljastui minulle vasta Fraun myötä. Kirjat ovat yksi yritys olla toistamatta edellisten sukupolvien virheitä; Frau on myös toive, ettei toista Lidiceä tule.

Frau on tiivis ja vähäeleinen mutta silti täyteläinen. Se on taitavasti rakennettu musta rakkaustarina, jonka uskon vetoavan myös niihin, jotka normaalisti välttävät sotahistoriaa. Suosittelen myös tutustumaan Rannelan taustatutkimuksesta, Linan perässä tehdyistä matkoista ja Fraun kirjoittamisesta kertovaan sekä historiallista romaania laajemmin pohtivaan työpäiväkirjaan, jonka voi ladata täältä.

Terhi Rannela on puhunut Frausta myös Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Rannelan kirjoja?

 

Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

khaled hosseini leijapoika blogi arvosteluKhaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?

Toni Morrison – Luoja lasta auttakoon

”Ihan sama mulle, kuinka monta kertaa tyttö vaihtaa nimeään. Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Toni Morrison - Luoja lasta auttakoonSinisenmusta Lula Ann Bridewell on syntymästään asti järkytys kellanmustalle äidilleen, jatkuva muistutus alennustilasta, johon tyttären tummempi ihonväri sysää hänet niin valkoisen kuin mustan väestön silmissä. Rakkaudettomasta lapsuudestaan Lula Ann ponnistaa meikkimaailman ikoniksi, ja hänestä tulee Bride: yönmusta kaunotar joka korostaa ihonväriään verhoutumalla pelkästään valkoisen eri sävyihin. Kun Bride lähtee hänet jättäneen mystisen rakastajan Bookerin perään, hänen on rakennettava identiteettinsä uudestaan – lapsuuden syyllisyyden kautta.

 

Nobel-palkitun Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on niukkuudessaan järisyttävä puheenvuoro ihonväristä johtuvasta syrjinnästä, syyllisyydestä, äidin ja lapsen suhteesta sekä seksuaalisesta väkivallasta.

Kaikki romaanin tapahtumat palautuvat jollain tavalla Briden lapsuuteen, jota hallitsee hyväksynnän hakeminen. Briden ihonväri on anteeksiantamaton loukkaus hänen äidilleen ja ylitsepääsemätön kuilu äidin ja tyttären välillä. Äiti kieltää Lula Annilta kaiken hellyyden ja kasvattaa tätä ankarati kohti tulevaisuuden pettymyksiä, epäoikeudenmukaista kohtelua ja syrjintää. Äidin välinpitämätön kohtelu särkee pienen tytön:

”Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen.”

Hän ajautuu tekoon, josta koituva syyllisyys määrittää häntä vielä aikuisuudessa nimestä ja menestyksestä huolimatta. Silti maailma, johon äiti kasvattaa Lula Annia on erilainen kuin maailma, johon Bride kasvaa:

”Musta myy. Se on läntisen maailman kuuminta kauppatavaraa. Valkoiset tytöt, ja ruskeatkin, joutuvat riisuutumaan alasti, jotta saisivat tuollaista huomiota.”

Ihonvärillä oikeutettu syrjintä ei ole ennen tullut yhtä iholle kuin Morrisonin kirjoittamana. Luin tätä ”valkoisen” Oscar-gaalan herättämän keskustelun aikana, ja Briden kokema vuoroin halveksunta, vuoroin ihailu, asettui mielenkiintoiseen vuoropuheluun tämänvuotisen Osacar-gaalan kanssa.

Päällimmäisenä minulle jäi silti mieleen usean kertojan ja usean henkilön kautta valotettu kuvaus seksuaalisesta väkivallasta. En osannut odottaa sitä, ja sen laajuus kantavana teemana ja sen yleisyys henkilöiden lapsuuksissa on kauhistuttava. Luoja lasta auttakoon, en voi muuta sanoa.

Kaksi julmaa (uskallan sanoa) tabua johtivat rankkaan lukukokemukseen. Rankkaan mutteivät kuitenkaan masentavaan. Luoja lasta auttakoon on pieni mutta painava kirja. Vaikka koin mieleenpainuvia hetkiä vaikeiden aiheiden äärellä, romaani ei noussut henkilökohtaiseen parhaimmistooni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Toni Morrisonin uusimman?