Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

khaled hosseini leijapoika blogi arvosteluKhaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?

Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat

”Tyttö katseli veljeään silmät kosteina ja hymyili harvahampaista hymyä ikään kuin mitään pahaa ei voisi tapahtua, jos Abdullah vain pysyisi hänen vieressään.”

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivatYhdeksi nykyhetken parhaimmista tarinankertojista tituleeratun Khaled Hosseinin kolmas romaani Ja vuoret kaikuivat on usean kertojan kokoama palapeli. Tarkimpana siihen muodostuu kuva veljestä ja sisaresta, mutta taustalta pilkottavat perheen, luopumisen ja juurien etsimisen kaltaiset teemat.

Abdullah ja Pari asuvat pienessä kylässä Afganistanin maaseudulla vuonna 1952. Veli ja sisar ovat erottamattomat, kunnes matka aavikoiden halki Kabuliin muuttaa kaiken. Erosta johtuva tyhjyys seuraa heitä vuosikymmenten läpi Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Hosseinin edellisistä kirjoista Leijapoika on minulta vielä lukematta, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa oli kuin huutomerkki, joka jäi halkomaan ajatuksiani pitkään lukemisen jälkeen. Odotukset tämän kirjan suhteen olivat siis korkealla – ja jäivät tavoittamattomiksi.

Ja vuoret kaikuvat kootaan useasta eri näkökulmasta, usean eri henkilön silmin. Maantieteellisesti kerronta sijoittuu Afganistanista Kreikkaan, Intiaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ajallisesti 1950-luvulta nykypäivään. Vaikka osaset loksahtivat lopussa paikoilleen, sinne tänne sinkoilevasta kerronnasta jäi sekava olo. Toisaalta näkökulmien kirjo loi teemoista monipuolisempaa kuvaa, mutta muutaman sivupolun karsiminen olisi tehnyt lukukokemuksesta yhtenäisemmän.

Hypellessäni aina seuraavaan ja seuraavaan aika-paikka-ulottuvuuteen odotin koko ajan kertomuksen yhdistävää avainta. Nielin sivuja odottaen, että jotain suurta tapahtuisi. Kirjassa, jossa tapahtuu paljon isoja asioita, se ei ole kovin miellyttävä tapa lukea. Odottaminen jätti parhaillaan tapahtuvat asiat etäisiksi, enkä päässyt tarinan imuun.

En halua kuitenkaan antaa sellaista vaikutelmaa, että Ja vuoret kaikuivat olisi ajanhukkaa. Sen perhettä ja juuria koskevat teemat olisivat vaatineet pysähtymistä, silloin se olisi ehkä avautunut toisenlaiseksi kauniinkipeäksi tarinaksi kadottamisesta ja löytämisestä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Hosseinin kirjoja?

Janice Y. K. Lee – Pianotunnit

”Hän on kaikkien aikojen viehättävin epäkohtelias ihminen. Ihmiset paistattelevat hänen huomiossaan.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Janice Y. K. Lee - PianotunnitJanice Y. K. Leen Pianotunnit sijoittuu vuosiin 1942 ja 1953, sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Hongkongiin. 1940-luvulla Will Truesdale tempaistaan mukaan Kaukoidän ylelliseen, juhlien täyttämään elämään, jossa hän rakastuu Trudy Liangiin, kiinalais-portugalilaiseen seurapiirikuningattareen. Kymmenen vuotta myöhemmin järkiavioliiton solminut Claire Pendleton saapuu Hongkongiin ja päätyy opettamaan pianonsoittoa varakkaan paikallisen perheen tyttärelle. Tahtomattaan hän huomaa joutuvansa käärimään auki kymmenen vuoden takaisia rakkauden ja petoksen säikeitä, jotka yhdistävät hänen työnantajansa, Willin ja salaperäisen Trudyn. Pianotunnit vie lukijan toisen maailmansodan melskeisiin ja keskelle salaisuuksia.

Takakannessaan kirja lupaa rakkautta, sotaa ja petosta, ja näitä kaikkia juoni kyllä tarjoaa, mutten oikein missään vaiheessa lämmennyt tarinalle. Eksoottinen tapahtumapaikka ja aasialainen näkökulma hyvin eurooppalaisesti käsiteltyyn maailmansotaan nosti odotuksia, mutta kirjan näkökulma oli hyvin englantilainen, sillä suurimmaksi osaksi se keskittyi Clairen ja Willin Hongkongissa viettämään aikaan.

Leen kerronta on aika suoraviivaista, eikä ainakaan alussa jättänyt tilaa tutustua tai kiintyä henkilöihin. Romaanin pääparin, Willin ja Trudyn, välinen kipinä ei välittynyt minulle asti, eikä heidän traaginen tarinansa koskettanut. Trudy oli muutenkin mielestäni epämiellyttävä henkilö: ailahtelevainen, naiivi, pinnallinen ja jopa töykeä. Hänen viehätttävyytensä ei kompensoinut hänen epäkohteliaisuuttaan.

Jos jostain etsin ansioita, sodan kuvaus ensin kaukaisena jylynä, sitten osana arkipäivää ja lopuksi alituisena seuralaisena oli onnistunut. Lee tosin esittää japanilaiset hyvin yksipuolisesti raakoina ja rellestävinä valloittajina, mutta harvoinpa vihollista pyritään kuvaaman hyvässä valossa. Sota kuulostaa mielettömältä myös maapallon toisella puolella:

”- – britit asettavat räjähdyspanoksiaan japanilaisten nähden, ja japanilaiset rakentavat yhtä uutterasti uutta siltaa, joka pystytetään paikalle räjähdyksen jälkeen. Kumpikin osapuoli yrittää olla kiinnittämättä huomiota viholliseen, kumpikaan ei kyseenalaista toisen tekemisiä eikä yritä estää vihollisen toimia.”

Useamman loistavan kirjan jälkeen Pianotunnit jäi yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Jo alkupuoliskolla sain itseni kiinni ajatuksesta, että vaikka jotain ilmiselvästi salataan lukijalta, minulla ei ole välitöntä halua saada tietää, mitä se jokin on.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Minkä kirjan lukemisen sinä aloitit hyvillä odotuksilla, mutta jouduit pettymään?

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

”- Mikälaista se on ihmistä ammuta?

– Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii. – – Viisaat hyö sillee haastaat jot viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muute tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat ainakii sit jälestpäi.”

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suuri suomalainen klassikko, kirjallisuuden historian kärkikastiin kanonisoitu teos ja sukupolvelta toiselle kulkeva, sodan mielettömyyttä sanoittava romaani.

Välirauha päättyy ja talvisodan tappiosta haudottu kauna saa purkautumistien, kun ministeri ilmoittaa radiossa Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyneestä sotatilasta. Miehet marssivat rintamalle kuka enemmän, kuka vähemmän valmiina kohtaamaan tykistökeskitykset, ampumahaudat ja konekiväärien piinallisen naputuksen. Rintamalla kylmyys, nälkä ja väsymys syrjäyttävät sodanjohtajat, pelko on taitavin strategi ja kuolema ylin käskyttäjä.

”Viimeisillään ponnistelevan miehen sisu oli katkemaisillaan, mutta epätoivo kaivoi voiman viimeisetkin rippeet apuun, ja matka jatkui taas. Jokainen pysyi joukossa. Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.”

Sen saavat huomata myös kuvitteellisessa konekiväärikomppaniassa taistelevat, tappavat ja tapetuksi tulevat ”korpisoturit”. Nimiä on paljon ja sotilasarvot kertovat vähän sellaiselle, joka ei ole niiden järjestystä sisäistänyt, mutta monet heistä elävät myös Tuntemattoman sotilaan ulkopuolella, Koskela kirjaimellisesti myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa ja alikersantti Rokka yhtenä suomalaisen kirjallisuushistorian tunnetuimmista henkilöistä. Sotaa ruohonjuuritasolla kuvaava ja komppanian vaiheita kronologisesti seuraava kerronta kohtaa pelkuruuden ja pelottomuuden häilyväisen rajan monen silmäparin läpi. Jokaisella on paitsi oma tapansa suhtautua sotaan, myös oma tapansa puhua. Murteiden ja näkökulmien rikkaus ovat tekijöitä, jotka takaavat klassikon aseman.

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat ovat yksi suomalaiseen sielunmaisemaan merkittävästi vaikuttaneita tapahtumia. Tämän päivän nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla ei ole suoraa yhteyttä sotaan, ei vanhempien eikä isovanhempienkaan kautta – ainakaan kaikilla. Sotakirjallisuutta julkaistaan yhä paljon, mutta jatkosodan itse sotineena Linnan tavassa käsitellä sotaa on jotain autenttista, joka täydentää historian tunnilla opetettua faktaa.

Oppikirjoissa ei lue, että sota on aina omantunnon kysymys. Äärimmilleen pelkistettynä kysymys on kahdesta ihmisestä: toisesta, joka tappaa ja toisesta, joka kuolee. Ja silti:

”Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys.”

Missään muualla idealismi ei käy yhtä karmaisevaan kuolemantanssiin kuin aserasvalta ja ruudilta tuoksuvassa korvessa, jonne Tuntematon sotilas pääosin sijoittuu. Sotapropanganda dehumanisoi vihollisen. Omastatunnosta vapautuminen on kauhistuttavan yksinkertainen prosessi, kun käsky tappaa tulee ylemmältä tasolta. Tämä mielettömyys on yksi sodanvastaisista argumenteista, jotka Linna on kirjoittanut rivien väliin.

Tuntemattomasta sotilaasta puhuttaessa ei ole ylisanoja säästelty. Se on kaunistelematon ja rehellinen kokoelma kohtaloita. Aiheeltaan se on synkkä ja raskas, mutta ei täysin hylkää huumoria. Klassikko on yksi niistä kirjoista, joiden uskoo antavan vielä enemmän toisella tai kolmannella lukukerralla.

Haaste: Seitsemän taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Tuntematon sotilas sinulle se suurin suomalainen klassikko vai onko se joku muu?

Laila Hietamies – Satakielimetsä

”Huvila kiehtoi mieltäni osaksi siksi, että se sijaitsi Satakielimetsässä, jonka nimi oli lapsuudesta jäänyt soimaan mieleeni taianomaisena. Talossa itsessään oli jotakin puoleensavetävää, se tuntui salaperäiseltä hyvin hienostuneella tavalla, mutta ei lainkaan pelottavalta.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laila Hietamies - SatakielimetsäSatakielimetsä on neljäs osa Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Sonja-sarjaa. Vuosi on 1913, maailmansodan myrskypilvet kerääntyvät horisonttiin ja keisarinvalta hengittää viimeisiä karheita henkäyksiään. Ruhtinatar Sonja Orbeliani on ryhtynyt omaan taisteluunsa kulkutauteja ja Pietarin katujen armottomuutta vastaan: hän on ottanut vastuulleen siskonsa perustamat orpokodit. Astuttuaan sisälle Satakielimetsän huvilaan menneeseen ei ole paluuta, salaisuuden paljastuminen saattaa hänen elämänsä aivan uuteen valoon.

Niin kuin jo John Boynen Tarkoin vartioidusta talosta kirjoittaessani mainitsin, keisarillinen Venäjä on melkeinpä toinen kotimaani. En tiedä, olisinko Sonja-sarjaankaan tarttunut yhtä innokkaasti, jos se ei sijoittuisi tähän taitekohtaan.

Satakielimetsä sijoittuu historiallisesti traagiseen aikaan: koko mantereen yli on pyyhkäisevä järkyttävä, suunnaton sota, joka jättää jälkensä jokaisen elämään. Maailmansotaa suurempi mullistus Sonjalle on kuitenkin henkilökohtainen paljastus, joka vie kirjasarjan mielenkiintoisten kysymysten äärelle.  Se pyrkii jäsentämään todellisuutta sen jälkeen, kun omalta maailmankuvalta putoaa pohja. Mieltä järkyttävä tilanne, oli se mikä tahansa, haavoittaa, mutta saa myös kysymään, onko sääli nautittava asia – muuttuuko kiusallinen salaisuus rehentelyn aiheeksi:

”Olette tehnyt salaisuudestanne asian, jota tarjoatte mielellänne kenelle tahansa jolta luulette saavanne ymmärrystä ja myötätuntoa. Olette muka kauhuissanne, mutta sisimmässänne nautitte siitä.”

En tiedä, kuinka monella kirjan henkilöllä on historiallista taustaa, mutta osa nimistä on hyvinkin tuttuja. Yksi näistä on Gustafina Sonjan rinnalla kulkeva C.G.E. Mannerheim. Hänen elämäntarinansa alkaa täydentyä mielessäni kaunokirjallisuuden avulla: historian tuntien tietojen lisäksi JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään poikkesi hänen rooliinsa talvisodassa, Sonja-sarja kurkistaa Suomen itsenäisyyttä edeltäviin vuosiin.

Lukuvire (kuten kirjoittaminenkin) on ollut hieman kadoksissa, mutta Satakielimetsästä se ei johtunut. Vaikka tämä ei mielestäni ole sarjan parhain osa, viihdyin Sonjan seurassa taas muutaman sadan sivun verran ja odotan pääseväni viidenteen ja viimeiseen osaan.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Mitä teidän lukuinnollenne kuuluu? Ovatko jouluvalmistelut pitäneet kiireisinä ja lukuaika jäänyt vähemmälle?

Follow my blog with Bloglovin

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

”Jokaisen on valittava puolensa ja minkä puolen mies valitsee, sen edestä hän taistelee. Sinä olet varmasti puolesi valinnut, niin myös minä. Sodassa ei ole isiä ja poikia, on vain ystäviä ja vihollisia. Sotilas ei ajattele mitään ideologiaa tai oppia. Hän ajattelee vain voittoa.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: J. P. Koskinen - Kuinka sydän pysäytetäänJP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään on kantensa mukaisesti romaani sodasta ja rakkaudesta. Se on romaani isän ja pojan erilaisista valinnoista ja heitä yhdistävästä kutsumuksesta. Yhtäältä se on kertomus vaikutusvallasta sikarien, karttojen ja sopimusten äärellä, toisaalta kuvaus juoksuhaudoista, kenttämuonasta ja tykkien jylinästä.

Tsaarin armeijan eversti Stendahl loikkaa puna-armeijan puolelle keisarivallan kukistuessa. Suomeen jäävät katkeroituva vaimo ja kolme lasta. Heistä vanhin on isänsä kovakouraisesti kasvattama Juho, joka vartuttuaan löytää paikkansa Mannerheimin avustajana.

Juho Kivilaakson toimenkuva on jotain diplomaatin, tiedustelijan ja vakoojan väliltä. Asemansa takia hän pääsee sodanpelon ja -toivon ytimeen, liittolaissopimusten, asekaupan ja uhkavaatimusten itseään ruokkivaan kehään, jolla on vain yksi päätepiste – toinen maailmansota. Talvisotaa kirjoitetaan niin Moskovassa Stalinin säestämänä, Berliinistä nousevana sotahuutona kuin Englannin, Ranskan ja Ruotsin epämääräisillä kynänvedoilla. Vaikka Juho itse on fiktiivinen henkilö, kirjaan mukaan otetut uutiset ja sähkeet 1930-luvulta petaavat hänelle vahvan pohjan, jolta astua neuvottelupöytään niin Otto Wille Kuusisen, Stalinin, von Neurathin kuin Mannerheiminkin kanssa.

Koskinen kuvaa talvisotaa ja sitä edeltävän poliittisen tilanteen kehittymistä hyvin kansainväliseltä tasolta. Monessa Suomen sotia käsittelevissä kirjassa näkökulma on ollut ruohonjuuritasolla mutta poissa varsinaisesta tähtäimestä: kotijoukoissa, veteraaneja seuraavissa sukupolvissa. Kuinka sydän pysäytetään on virkistävä sekoitus politiikan pyörteisiin tempautumista ja  ruudin- ja ruumiinkatkuista, pakkasen puremaa arkea rintamalla.

Pelinappuloiden, lahjusten ja salaisten lisäpöytäkirjojen tuolla puolen kyse on rakkaudesta. Rakkaudesta isänmaahan, rakkaudesta perheeseen, rakkaudesta, joka saa kirjoittamaan:

”Mitä hyötyä yhdestä miehestä on rintamalla? Minulle olet kaikki, heille et mitään. Tule luokseni, pyydän!”

Isä kulkee Juhon rinnalla kirjan viimeisille sivuille asti. Spartalaiseen kuriin nojaavan kasvatuksen saaneen pojan Thermopylaita ylistävissä puheissa isä sotii viimeiseen mieheen asti, rintamalla liipasinta painava venäläinen sotilas saa hänen kasvonsa. He kohottavat aseensa toisiaan vastaan, mutta jokin yhdistää heitä: toinen kasvatti toisen kuvakseen – sotilaaksi. Mutta minkä arvoinen on yksi sotilas? Mitä sotilas arvostaa eniten, millä hänen sydämensä pysäytetään?

Pidän kovasti tavasta, jolla JP Koskinen liikkuu historian harmaalla alueella. Hänen edellistä romaaniaan, Ystäväni Rasputinia, lukiessa en vielä blogannut, mutta lukupäiväkirjaani se sai pitkän ja polveilevan merkinnän laitettuaan minut tarkistamaan faktoja Venäjän keisarillisista. Talvisodan kulkua en tunne yhtä hyvin kuin Romanov-suvun viimeisiä hetkiä vallassa, mutta pääpiirteet ovat hallussa.

Ne ovat tulleet tutuksi viime aikona. Jollakin tavalla sotavuosiin liittyvän kirjallisuuden lukemisen määrää kuvaa se, ettei kirjastosta lainattujen kirjojen joukosta löytynyt yhtäkään täysin nykyhetkeen sijoittuvaa romaania. Lukemista valitessani olin jo ehtiä vaipua epätoivoon, kun yksikään ei vastannut mielialaani sopivaa kevyen iltalukemisen määritelmää. Siinä mielentilassa Kuinka sydän pysäytetään päätyi luettavakseni, mutta aiheen raskautta en ehtinyt harmitella: ensimmäisten kolmenkymmenen sivun sisällä olin jo aivan talvisodan vietävissä.

JP Koskinen keskustelee romaanistaan Aamun kirja -ohjelmassa ja kirjoittaa blogia. Kirjasta tehty traileri on myös katsomisen arvoinen.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Sodasta on kirjoitettu Suomessa paljon. Vieläkö sieltä löytyy kirjoittamattomia aiheita vai alkaako se tuntua jo loppuun kulutetulta? Iskeekö sotakirjallisuus teihin lukijoina?

Follow my blog with Bloglovin

Venla Hiidensalo – Karhunpesä

”Muisti oli kuin sangollinen kehitysnesteeseen upotettuja valokuvia. Osa kuvista oli painunut niin syvälle, ettei niitä enää erottanut. En ollut varma, haluaisinko nähdä niitä kuvia, jotka piilottelivat pohjalla.”

Kirjvarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Venla Hiidensalo - KarhunpesäVenla Hiidensalon Karhunpesä jäljittää kuvia, joista muistuttavat vain ruskeat liisteritahrat albumin sivuilla. Revityt kuvat kertovat sanatonta tarinaansa hiljaisuudesta, johon vajosivat kadonneet sukulaiset, vääränvärinen nauha käsivarressa ja mielisairaalan lohduttomat seinät.

Suomeen palaava Matalena saa sairaalassa elämän viimeisiin rippeisiin tarrautuneelta isoäidiltään pyynnön: ”Etsi isä.”  Punapäällikönä toiminut Voitto katosi sisällissodassa, kun idässä keisarillisen Venäjän raunioille perustettu sosialistinen ihanneyhteiskunta imaisi hänet sisuksiinsa. Matalenan tehtäväksi jää pyyhkiä historian                                                                              kerrostama pöly isoisoisänsä jalanjäljiltä.

Voitto ei ole suvussa ainut, joka elää vain haalistuneissa muistoissa vailla hautakiveä, jonka äärellä häntä muistella. Matalenan toinen isoäiti Alexandra maalailee kauhukuvia Ohtolan kirouksesta, joka iski erityisesti hänen anoppinsa Senjan siskoon Olgaan. Mustatukkainen, mykkä Olga, jonka pahat kielet kuiskivat olevan metsän vaihdokas, karhun morsian, katosi hänkin sisällissodan ruudinkatkuun.

Sukupolvelta toiselle kulkevien huhujen ytimistä, kehittämättä jätetyistä mustavalkoisista valokuvista ja paikoin pelkästä järkähtämättömästä hiljaisuudesta Matalena alkaa etsiä punaista lankaa sukunsa historiaan. Sota ei ole hänelle uusi tuttavuus: siinä missä aiemmat sukupolvet puhuivat kauhuista kavahtaen, Matalena etsii konflikteja katsoakseen niitä kameran linssin läpi. Omilla kotikulmillaan hän ei voi sulkea inhimillisiä tunteita pois samalla tavalla kuin pommitetussa kolumbialaisessa vuoristokylässä vaan joutuu tekemään tiliä myös henkilökohtaisista syistä, jotka ajoivat hänet dokumentoimaan toisten kärsimystä.

Karhunpesä on laaja sukuromaani, joka rönsyilee kokonaiskuvan 1900-luvun suomalaisista kohtaloista. Se käsittelee niitä vaiettuja, kalvavia kokemuksia, jotka on jätetty tuleville sukupolville avattaviksi ja sovitettaviksi. Aihe on ollut paljon esillä kirjallisuudessa. Lajitovereihinsa suhteutettuna Karhunpesä koostuu aika tavanomaisista aineksista, mutta henkilöiden kirjo tuo syvyyttä ja moniulotteisuutta kerrontaan.

Pääpainon ja -mielenkiinnon kohdistuessa edellisiin sukupolviin Matalenan oma elämä on aika suuressa roolissa, mutta jää silti toisten jalkoihin ja hieman hämäräksikin. Kehyskertomuksena hänen rooliinsa olisi voinut olla pienempi ja jättää pääjuonille enemmän tilaa. Toisaalta se, että hänellä on viimein lupa kysellä ja kapinoida, tuo kontrastin puhumattomuuden ilmapiiriin.

Sotien aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut viime aikoina paljon, mikä on tehnyt minusta kriittisemmän. Karhunpesän kunniaksi täytyy sanoa, että näin kattavaa toisiinsa kutoutuvien kohtaloiden verkkoa en ole aiemmin saanut selvitettäväksi.

Hiidensalolla on myös blogi, josta löytyy hieno henkilögalleria Karhunpesän hahmoista. Sitä kannattaa käydä kurkkaamassa täällä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko teidän kohdallenne sattunut paljon sodista kertovia romaaneja? Mitkä ovat olleet parhaimpia?

Sinikka Paavilainen – Kyynelvaunut

”Ihmisiä vangittiin kansanvihollisina, vaikka he eivät edes tienneet, mitä kansanvihollinen tarkoittaa. Paaritsalaiset pitivät kyläkokouksia, joissa pohdittiin bolsevikkien valtaannousun vaikutuksia. Stalinin jäinen hengitys tuntui kaikkialla.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Sinikka Paavilainen - KyynelvaunutKyynelvaunut vie lukijan vuoden 1929 Neuvostoliittoon ja kuljettaa hänet jatkuvan karkotusuhan alle, vankileiriltä vankileirille ja hyisille pakomatkoille Isä Aurinkoisen korventavan katseen ulottumattomiin. Matkalla seurataan kolmea perhettä, Kempin, Björklundin ja Lankisen perhettä, jotka ovat tehneet anteeksiantamattoman virheen neuvostojärjestelmän silmissä: he ovat syntyneet inkeriläisiksi.

Inkeriläiset saivat 1900-luvun alkupuoliskolla kokea pakkokollektivisoinnin, karkotukset Siperiaan ja muut neuvostokauhut. Paavilainen tekee tarkkaa työtä pureutuessaan tähän lähihistorian vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen. Hänen romaaninsa pohjautuu kolme vuotta kestäneeseen taustatyöhön, jossa hän haastatteli inkeriläisiä ja sai huomata, että ilmiannon pelko asuu yhä sitkeästi vainotuissa mielissä. Viime vuosina kotimainen kirjallisuus on ottanut asiakseen sotien aikana syntyneiden haavojen paikantamisen ja paikkaamisen; inkeriläisten lohduttomien kohtaloiden liukuminen tabusta keskusteltavaksi aiheeksi on yksi raotus historiankirjoituksen nurjaan puoleen.

Kyynelvaunuiksi kutsuttiin junavaunuja, joissa inkeriläisiä kyydittiin vankileireille ja Siperiaan. Se ei ole kaunis matka, mutta uurtaa uransa niin Neuvostoliittoon, Viroon kuin Suomeen.

Sen sijaan, että romaani keskittyisi yhden tai muutaman henkilön sortumiseen tai selviytymiseen, henkilöitä on kokonainen armeija. Välillä heitä tuntuu olevan liikaakin. Monta näkökulmaa ja tarinaa tuovat kärsimyksen keskelle etäännyttävää objektiivisuutta. Yhden henkilön sielunelämään samaistuminen on vasta vaiheessa, kun hypätään jo seuraavaan. Yhdessä tarinat luovat mosaiikin, josta on hankala erottaa yksilöitä mutta joka luo selkeämmän kokonaiskuvan. Jotkut pitävät mosaiikkimaisuudesta enemmän, minuun vetoaa enemmän henkilökohtainen side, joka tuntuu syntyvän lukijan ja päähenkilön välille, kun jälkimmäiselle annetaan aikaa ja sivuja. Ehkä siksi lukukokemus jäi vähän tyhjäksi, vaikka tarinalla oli mahdollisuus koskettaa.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Kummalle te lämpenette enemmän – yhteen päähenkilöön keskittymiselle vai monella pallottelemiselle?