Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?

Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo

”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.”

jane austen ylpeys ja ennakkoluulo blogi arvostelu

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle niin tärkeä kirja, että siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Kun yritän sanoa, että se on yksi kirjallisuudenhistorian unohtumattomimmista rakkaustarinoista, sanon, että se on kuin tuttu syli, jonka lämpöön käpertyä, kun elämä vilustuttaa. Kun yritän kertoa, että se on vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin raikas ja ilahduttava tapakomedia, kerron, että se on varma tapa saada minut hymyilemään.

Jos kuitenkin antaisin siitä muita tietoja kuin henkilökohtaisen kiintymykseni, sanoisin ehkä näin: Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo maalaisaateliin kuuluvasta Elizabeth Bennetistä, hänen perheestään ja lyhyehköstä mutta tapahtumarikkaasta ajasta heidän elämänpiirissään 1700-luvun Englannissa. Tyttöjen hupsutuksia vaivoin sietävä herra Bennet, hysteerisyyteen taipuva, tyttöjä innokkaasti naittava rouva Bennet, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kuivakka Mary, hupsu Kitty ja vastuuton, huikentelvainen Lydia muodostavan aikamoisen perheen, jonka hellän ironisessa kuvauksessa Austen on parhaimmillaan.

Kirjan alkaessa läheinen Netherfieldin kartano on juuri vuokrattu rikkaalle, naimattomalle miehelle ja siitäkös rouva Bennet innostuu: miehen on naitava joku hänen tyttäristään! Netherfieldin uuden asukkaan herra Bingleyn mukana paikkakunnalle saapuu myös toinen vielä rikkaampi, naimaton mies, herra Darcy, jonka töykeys ja epäystävällisyys karkottaa kaiken häneen kohdistuneen orastavan ihailun.

Ehkä pahinta, mitä klassikolle voi tehdä, on lukea sen haudanvakavana kuvauksena 1700-luvun yhteiskunnasta. Erityisesti Austenin henkilökuvauksen hienous on sen riemukkaassa ironiassa, joka ei kuitenkaan lipsahda parodian puolelle. Austenin kanssa saa nauraa inhimillisen hupsuille luonteenpiirteille! Kepeämmän luonnekuvauksen alta löytyy myös vakavampia sävyjä, joihin kirjan suosio perustuu yhtä lailla: niin avioliitto, sosiaalisten odotusten mukaan eläminen ja naisen asema puhuttavat.

Ja ah, se rakkaustarina.

Luin nyt ensimmäistä kertaa uuden suomennoksen, jonka on kynäillyt Kersti Juva ja jonka äärimmäisen kauniin kannen on suunnitellut Elina Warsta. Olisin halunnut vertailla uutta suomennosta muutamaan kertaan lukemaani vanhaan, mutta lukiessani huomasinkin, ettei minulla ollut juurikaan muistikuvia suomennoksesta vaan alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta. Olin ehkä odottanut uuteen käännökseen hieman modernimpaa otetta, mutta vanhahtava kieli jäljitteli hienosti Austenin tyyliä.

Ylpeys ja ennakkoluulo on myös populaarikulttuurissa suosittu aihe ja siitä on tehty lukuisia sovituksia. Lukuprojektin yhteydessä katsoin sekä iki-ihanan BBC:n minisarjan, vuoden 2005 elokuvan että minulle aivan uuden tuttavuuden, The Lizzie Bennet Diaries -sarjan. Pieni mainospuhe: The Lizzie Bennet Diaries on muutama vuosi sitten kuvattu videoblogi, joka siirtää Ylpeyden ja ennakkoluulon hienosti nykyaikaan. Videoblogia pitää pääsääntöisesti Lizzie Bennet, mutta siellä vilahtavat enemmän tai vähemmän myös muut tutut hahmot kuten Jane, Lydia, herra Collins ja Bing Lee. Jos sinulla on vaikeuksia lukea tarinaa kirjana, sen seuraaminen lyhyissä videopätkissä voi helpottaa urakkaa – ja muutenkin sen on varsin hurmaava ja hauska sovitus! Sarjan kaikki jaksot löytyvät kätevästi YouTubesta.

Kirjasta on myös kirjoitettu uusia versioita, joista Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on minulle vieras, Jo Bakerin Longbournin talossa mukavan erilainen kurkistus klassikon maailmaan palvelusväen näkökulmasta ja P. D. Jamesin Syystanssiaiset keskinkertainen murhamysteeri.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Ovatko Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tehdyt sovitukset tai itse kirja sinulle tuttuja?

Patrick Ness – The Rest of Us Just Live Here

”The indie kids, huh? — They’ve always got some story going on that they’re heroes of. The rest of us just have to live here, hovering around the edges, left out of it all, for the most part.”

patrick ness the rest of us just live here suomi blogi arvosteluPatrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.

The Rest of Us Just Live Here on aitoutta tulviva kertomus jokaista koskettavista vaikeuksista yliluonnollisten ongelmien rinnalla. Se kertoo aluista ja lopuista, vaikeuksista ja niiden kohtaamisesta sekä minusta ja muista. Ness kuvaa perhe-, kaveri- ja rakkaussuhteita sekä mielenterveyden kysymyksiä tavalla, joka välttää kliseet, saarnat ja tyhjänpäiväisyydet.

Kirja seuraa neljän nuoren muodostaman kaveriporukan elämää neljän ja puolen viikon ajan ennen heidän valmistumistaan. Viikot ovat yliluonnollisesti aktiivista aikaa heidän kotikaupungissaan, mutta heidän huolensa ja toiveensa kohdistuvat maallisempiin asioihin – sekä siihen, etteivät indie-nuoret, kuten he valittuja kutsuvat, räjäytä koulua ennen valmistujaisseremoniaa. Kirjan kertoja Mikey, hänen siskonsa Mel, ihastuksensa, suomalaistyttö-Henna, ja paras kaverinsa Jared ovat aitoja, samastuttavia henkilöitä vaikeuksineen. Nessin hienous nuorten kuvaamisessa on se, ettei hän tee käsittelemistään asioista kliseisiä tai anna yhden ongelman rajata yhdestä henkilöstä kerrottavia asioita, vaan värittää heitä useammalla sävyllä.

Yliluonnollisuuksia vastaan taistelevien henkilöiden osuus on tiivistetty muutamaksi lauseeksi kunkin luvun alkuun, jotta lukija voi seurata myös sivuosaan jätettyä, normaalisti valokeilaan nostettavaa ”pääjuonta”. Pienet osuudet sisältävät lähes kaikki fantasiajuonen kliseet, mistä johtuen kertomuksen yliluonnollisen puolisko saa satiirimaisia piirteitä. Kuvattu kaupunki on kokenut jo sieluja syövät aaveet ja vampyyrit, mutta uusi uhka zombipeuroineen kuulostaa hieman hassulta ja mielikuvituksettomalta. Heikompi fantasiaelementti ei kuitenkaan pilaa romaania, koska sen pääpaino on tavallisten kuolevaisten elämässä.

En kovinkaan usein lue kirjoja, joiden päähenkilö on ikähaarukkaani kuuluva poika. Tätä lukiessani mietin, miksi asia on näin. Valikoinko luettavaa tyttö- tai naispäähenkilön mukaan vai eikö teini-ikäisiä poikia pueta päähenkilön saappaisiin? Onko nuortenkirjagenre jotenkin tyttöistynyt? Jos näin on, ja vaikka näin ei olisi, Mikey on loistava, samastuttava päähenkilö jokaiselle sukupuolelle. The Rest of Us Just Live Here on minun ehdotukseni #pojatkinlukee -kampanjaan.

Luin ensimmäisen kirjani Nessiltä sen mielenkiintoisen idean takia. Kirja paljastui yllättävän koskettavaksi ja, toistan, samastuttavaksi lukuelämykseksi, jollaista en ollut odottanut. En voinut laskea kirjaa käsistäni.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinun lukulistallasi pulaa poikapäähenkilöistä?

Jenny Han – To All The Boys I’ve Loved Before

”I keep my letters in a teal hatbox my mom bought me from a vintage store downtown. They aren’t love letters that someone else wrote for me; I don’t have any of those. These are ones I’ve written. There’s one for every boy I’ve ever loved – five in all.”

jenny han to all the boys i've loved before suomi blogi arvosteluJenny Hanin kirjoittaman nuortenromaanin päähenkilö Lara Jean kirjoittaa itsensä yli rakkauksistaan. Joka kerta, kun hän on rakastunut, hän kirjoittaa tunteidensa kohteelle kirjeen, jossa mainitsee kaikki ne syyt, joiden takia hän ei halua enää tuntea niin kuin tuntee. Kirjeitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi vaan Lara Jean säilöö ne hattulaatikkoon. Eräänä päivänä joku kuitenkin lähettää kirjeet eteenpäin – ja Lara Jeanin on kohdattava seuraukset.

Kirjeiden joutuminen lähetetyiksi sijoittuu ajankohtaan, jossa Lara Jean on muutenkin muutosten pyörteissä. Isän ja kolmen tyttären taloudessa Lara Jeanin isosisko Margot on ollut pikkusiskoaan pätevämpi huolehtimaan kotitöistä, mutta Margot lähtee Skotlantiin opiskelemaan. Lara Jeanin on sopeuduttava sekä isompaan vastuuseen kotitöistä että hänelle todella tärkeän ihmisen poissaoloon.

Nämä kaksi sinänsä irrallista juonta punoo yhteen yksi Lara Jeanin kirjemuotoisista rakkaudentunnustuksista, joka putoaa perheen naapurin, Lara Jeanin hyvän ystävän ja Margotin ex-poikaystävän postilaatikkoon. Todistaakseen, ettei hän halua olla siskonsa ja tämän poikaystävän mahdollisen tulevan yhteen palaamisen tiellä, Lara Jean tekaisee itselleen poikaystävän lapsuuden ystävästään ja virittää itselleen aikamoisen sotkun.

Kirjan idea lähettämättömiksi tarkoitettujen rakkauskirjeiden lähettämisestä kuulosti kutkuttavalta alkuastelmalta, muttei paljastunut niin herkulliseksi juoneksi kuin olin odottanut. Olin hieman pettynyt siihen, että kirjeistä vain kaksi nousi päärooliin ja loput sivuutettiin lähinnä olankohautuksella. Kirjeet aiheuttivat hämmentävyydessään viihdyttäviä kohtaamisia ja kevyttä sekä hieman vakavampaa ihmissuhdedraamaa, mutteivät mitään maailmaa mullistavaa. Lara Jeanin ja hänen tekopoikaystävänsä suhteen kehittyminen oli myös ihan mukavaa seurattavaa, vaikka se ei hurraa-huutoja aiheuttanutkaan.

Suurimmaksi ongelmaksi koitui mielestäni henkilöiden jääminen aika köykäisiksi ja yksipuolisiksi. Erityisesti ärsytystä herätti Lara Jeanin isosisko Margot, johon Lara Jean suhtautui varsinkin alkupuolella yksitoikkoisen idealisoivasti. Hyvät henkilöhahmot tarvitsevat mielestäni särmää, enkä löytänyt sitä Margotista tai Lara Jeanistakaan. Myöskään Margotin ex-poikaystävä Josh tai Lara Jeanin uskoteltu poikaystävä Kavinsky eivät herättäneet ihastusta, vaikka kirjan lajityypille uskollisesti toiselle heistä olisi kuulunut lukijan sydämenmurskaajan rooli.

Negatiivisesta suhtautumisestani huolimatta uskon että eri tilanteessa (ja ehkä muutama vuosi sitten?) luettuna To All the Boys I’ve Loved Before olisi voinut olla suloista luettavaa. Kepeä nuortenkirjamaisuus ja ihmissuhdekuviot sopisivat kesälukemiseksi vaikka rannalle.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä kirja tuotti sinulle pettymyksen?

Ryan Graudin – The Walled City

”Run fast. Trust no one. Always carry your knife.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ryan Garudin - The Walled CityMei Yeen isä myi tyttärensä prostituoiduksi Veljeskunnalle (Brotherhood) saadakseen rahaa riisiviinaan. Tytön ainoa kosketus bordellin ulkopuoliseen elämään on kalteroitu ikkuna.

Dai välittää huumeita kaupungin vaikutusvaltaisimmalle jengipomolle ja yrittää paeta menneisyyttään. Hänellä on 18 päivää aikaa suorittaa tehtävänsä ja ostaa sillä itselleen ulospääsy Hak Nam Walled Citystä.

Jin Ling on naamioitunut pojaksi säilyäkseen hengissä. Silloin kun hänen ei tarvitse paeta katujengejä, hän etsii kadonnutta siskoaan.

Hak Nam on huumejengien, prostituoitujen ja katulasten kaupunki. Sen tiheästi rakennetut, korkeat talot estävät auringon säteiden pääsemisen kapeille, aavemaisille kujille, joilla mikään laki ei ole voimassa. Armottomilla kaduilla selviämiseen on kolme sääntöä: Juokse nopeasti. Älä luota keheenkään. Pidä aina puukkoa mukanasi.

Kirjan miljöö on kiehtovan erilainen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Se on synkkä, kova ja raaka ja kätkee suojiinsa lohduttomia kohtaloita, joita kolme vuorottelevaa näkökulmaa paljastavat yksitellen. Jokaisella on salaisuutensa muttei luottamusta paljastaa niitä toiselle.

Koukuttavasta alkuasetelmasta huolimatta kirjan ensimmäinen puolikas on hitaanpuoleinen. Loppupuoli onkin sitten täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin juonivetoista, joten vaihtelu virkisti. Graudinin tapa kirjoittaa oli paikoitellen lumoavan kaunista, mikä muodosti raadollisen vastakohdan tummille sävyille:

”But I can only look at such brokenness and feel it inside me, echoing long and far, deeper than the darkness between stars.”

The Hak Nam Walled City, tai hyvin sen kaltainen kaupunki, on oikeasti ollut olemassa. Kowloon Walled Cityn paikalla sijaitsee tänä päivänä puisto, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten se oli Hongkongin erittäin tiheään asuttu kaupunginosa. Kowloonissa asui 33 000 (joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000) ihmistä 6,2 hehtaarin alueella. Väestötiheys neliökilometrillä oli 1,3 miljoonaa asukasta. Vertailun vuoksi: Helsingin asukastiheys on 2 495 asukasta neliökilometrillä, Pekingin noin 1 200. Niin kuin Hak Namissa, Kowloonissa aurinko ei ulottunut maanpinnalle ja laillisen järjestyksen sijasta katuja hallitsi pelon ja vahvimman oikeus.

Olin odottanut The Walled Cityltä vähän toisenlaista tarinaa, mutta tämä toimi hyvin näinkin. Kolme tähteä on vähän alakanttiin, mutta ihan neljää tähteä en halunnut antaa.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Nyt olen avannut myös Kurjen siivellä -haasteen. Mitä sinun lukuhaasteillesi kuuluu?

Rainbow Rowell – Fangirl

”’Why do we write fiction?’ Professor Piper asked.

Cath looked down on her notebook.

To disappear.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Rainbow Rowell - FangirlRainbow Rowellin Fangirl on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka ylistykselle ei näy loppua. Se on tarina fanfictionin maailmaan katoamisesta, perhesuhteista ja ensirakkaudesta.

Cath on toinen puolisko identtisten kaksosten symbioosissa, joka saa äkillisen lopun, kun hänen siskonsa Wren ilmoittaa, ettei halua enää yliopistossa samaan huoneeseen. Siinä missä Cath haluaisi vain hautautua peiton alle näppäimistö sylissään ja mielikuvitus seuranaan, hänen täytyy kohdata uusi ympäristönsä – kämppäkaveri, yliopistokurssit, ruokalassa syöminen – ilman internetin tuomaa etäisyyttä.

Uskon, että Cath on yksi syy siihen, miksi kirja on niin pidetty. Vastoin yhteiskunnan ja ehkä koulumaailmankin odotuksia hän ei ole sosiaalisesti lahjakas vaan syrjään vetäytyvä. Hän varastoi huoneeseensa proteiinipatukoita välttääkseen ruokalaan menemistä ja kaikkia siihen liittyviä kysymyksiä (missä jonotetaan, mihin istua), mikä ei ole ollenkaan niin säälittävää kuin miltä kuulostaa vaan käytöstä, johon sortuisi itsekin helposti jännittävässä tilanteessa. Muut käyvät bileissä ja juovat, Cath vyöryttää sanoja paperille sormet sauhuten. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, mutta lukija, olettaen että tämä samastuu Cathiin, on yksinäinen hänen kanssaan. Erilaisuudesta huolimatta Cath tietää hyvin vahvasti kuuluvansa kirjoittamisen maailmaan, epävarmuuden alla on tieto siitä, kuka hän on.

Suuri osa Fangirliä on kuvitteellinen kirjasarja Simon Snowsta. Kirjan maailmassa Simon on paisunut samanlaiseksi ilmiöksi kuin meidän tuntemamme Harry Potter. Kuten Harry Potterista, myös Simon Snowsta kirjoitetaan fanfictionia. Simonin osuus on ikään kuin kirja kirjan sisällä: toinen puoli paljastuu vilauksina alkuperäisestä juonesta ja toinen Cathin sanelemana versiona.

Fangirl ei ole pelkästään vetäytymistä, kirjoittamista ja fanittamista. Se on myös itsenäistymistä ja rakastamista. Ylipäätään se sanoittaa läheisyyden ja eristäytymisen kriisiä: sitä aikaa, kun perheestä irtautuminen alkaa olla väistämätöntä, mutta rinnalle tarvittaisiin joku, johon turvata. Omissa ajatuksissa on helppo kuvitella seurustelun ihanuutta ja kamaluutta, mutta kun kuvitellulla on yht’äkkiä kaksi jalkaa ja mielipiteiden muodostamiseen kykenevä suu, kaikesta ei voi enää määrätä itse. Silloin se, mikä sanallisessa muodossa kattaa vain muutaman merkin, voi fyysisessä maailmassa tuntua valtavalta liikkeeltä, askeleelta tai etäisyydeltä.

Suurta hypetystä saaneiden kirjojen lukeminen herättää aina suurta innostusta ja hieman pelkoa pettymyksestä. Fangirl on samastuttava ja ihastuttava, mutta luin sitä sen verran katkonaisesti, ettei se päässyt sytyttämään ihan lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei kirjoitukseni ollenkaan tee oikeutta Fangirlille, ehkä siirryn sen pariin, mitä minun oikeasti pitäisi olla tekemässä – opiskelemassa koeviikkoa varten. Siksi siirrän puheenvuoron teille: oletteko osa ilmiötä nimeltä Fangirl?

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Follow my blog with Bloglovin