Tommi Kinnunen – Lopotti

”Hän oli tiennyt mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat. Syöpöt, tyhjännaurajat, itsensäkorottajat, pelkurit. Hän on laisensa. Sen pahempaa tuomiota mummun ei tiennyt: joutua seisomaan omassa joukossaan, yksin ja erilaisena.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Tommi Kinnunen - LopottiLopotin päähenkilöt ovat kumpikin laisiaan: Helena on sokea ja Tuomas homoseksuaali. Helena on vasta yhdeksän, kun hän joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Siellä hänen on opeteltava kulkemaan selkä suorassa ja haromatta käsillään eteensä. Erilaisuus yritetään opettaa pois hänestä, koska 50-luvun Helsinki, tai Suomi, ei suvaitse poikkeavuutta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas pakkaa itse vapaaehtoisesti laukkunsa ja muuttaa etelään, joka lupaa hänelle vapautta ja jossa hän toivoo voivansa olevan enemmän itsensä kaltainen.

Tommi Kinnusen odotettu toinen romaani Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Se kertoo siitä, millaista on olla muiden silmissä vain yhden piirteen merkitsenä, vaikka itse haluaisi ensi sijassa olla ihminen.

Minäkään en voi olla mainitsematta Neljäntienristeystä puhuessani Lopotista. Olin mukana Nuori Aleksis -raadissa, joka palkitsi Neljäntienristeyksen vuoden 2014 parhaimpana romaanina, mistä voi jo arvata suhtautumiseni Kinnusen esikoiseen. Kuultuani Lopotista odotin malttamattomana täydennystä Neljäntienristeyksen tarinaan, lisää kerroksia, lisää selityksiä mutta myös uusia aukkoja. ”Minuutta ei ole, vaan jokainen meistä muodostuu niistä sadoista kuvista, jotka heijastuvat läheistemme silmistä”, Kinnunen kirjoitti Helsingin Sanomien jutussa Lopotin synnystä. Juuri näitä kuvia, välähdyksiä, muistin sirpaleita tahdoin lisää.

Niitä Lopotti myös antoi. Samoin kuin Neljäntienristeyksessä, Lopotin tarina ei rakennu yhtenäisestä juonenkuljetuksesta vaan tuokiokuvista, pienistä mutta määrittävistä hetkistä, jotka lukija saa kutoa yhteen. Odotin Lopotilta myös samanlaista rakennetta kuin Neljäntienristeyksessä, ja minulta meni hetki tottua Helenan ja Tuomaksen vuorotteleviin näkökulmiin. Siinä missä Neljäntienristeys kertoi neljä limittyvää elämäntarinaa, Lopotti on ikään kuin tädin ja veljenpojan vuoropuhelu.

Kinnunen on kirjoittanut toinen toistaan kauniimpia ja kipeämpiä kohtauksia, jotka kertovat ulkopuolisuudesta mutta joiden pohjaväri on vahvuus:

”Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan.”

Rivien välistä, poikkeavuuden alta kuultaa samanlaisuus: Helenan sokeainkoulun muut oppilaat, jotka laskevat askelia ja opettelevat olemaan näyttämättä pelkoaan liikenteen melskeessä, Tuomaksen lailla rakkautensa varotoimiin piilottavat.

Lopotti on kirja, josta haluaisin sanoa kaiken ja en mitään. Haluaisin avata sen kipupisteitä ja onnenhetkiä ja samalla jättää sen luettavaksi muille ilman minkäänlaisia tienviittoja. Ehkä sen takia olen vältellyt tämän tunnustuksen kirjoittamista rikollisen pitkään.

Niille, jotka haluavat kuulla lisää: Tommi Kinnunen puhuu Lopotista Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Kinnunen on myös vihjaissut kirjoittavansa sarjaan jossain vaiheessa kolmannen osan. Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Toni Morrison – Luoja lasta auttakoon

”Ihan sama mulle, kuinka monta kertaa tyttö vaihtaa nimeään. Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Toni Morrison - Luoja lasta auttakoonSinisenmusta Lula Ann Bridewell on syntymästään asti järkytys kellanmustalle äidilleen, jatkuva muistutus alennustilasta, johon tyttären tummempi ihonväri sysää hänet niin valkoisen kuin mustan väestön silmissä. Rakkaudettomasta lapsuudestaan Lula Ann ponnistaa meikkimaailman ikoniksi, ja hänestä tulee Bride: yönmusta kaunotar joka korostaa ihonväriään verhoutumalla pelkästään valkoisen eri sävyihin. Kun Bride lähtee hänet jättäneen mystisen rakastajan Bookerin perään, hänen on rakennettava identiteettinsä uudestaan – lapsuuden syyllisyyden kautta.

 

Nobel-palkitun Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on niukkuudessaan järisyttävä puheenvuoro ihonväristä johtuvasta syrjinnästä, syyllisyydestä, äidin ja lapsen suhteesta sekä seksuaalisesta väkivallasta.

Kaikki romaanin tapahtumat palautuvat jollain tavalla Briden lapsuuteen, jota hallitsee hyväksynnän hakeminen. Briden ihonväri on anteeksiantamaton loukkaus hänen äidilleen ja ylitsepääsemätön kuilu äidin ja tyttären välillä. Äiti kieltää Lula Annilta kaiken hellyyden ja kasvattaa tätä ankarati kohti tulevaisuuden pettymyksiä, epäoikeudenmukaista kohtelua ja syrjintää. Äidin välinpitämätön kohtelu särkee pienen tytön:

”Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen.”

Hän ajautuu tekoon, josta koituva syyllisyys määrittää häntä vielä aikuisuudessa nimestä ja menestyksestä huolimatta. Silti maailma, johon äiti kasvattaa Lula Annia on erilainen kuin maailma, johon Bride kasvaa:

”Musta myy. Se on läntisen maailman kuuminta kauppatavaraa. Valkoiset tytöt, ja ruskeatkin, joutuvat riisuutumaan alasti, jotta saisivat tuollaista huomiota.”

Ihonvärillä oikeutettu syrjintä ei ole ennen tullut yhtä iholle kuin Morrisonin kirjoittamana. Luin tätä ”valkoisen” Oscar-gaalan herättämän keskustelun aikana, ja Briden kokema vuoroin halveksunta, vuoroin ihailu, asettui mielenkiintoiseen vuoropuheluun tämänvuotisen Osacar-gaalan kanssa.

Päällimmäisenä minulle jäi silti mieleen usean kertojan ja usean henkilön kautta valotettu kuvaus seksuaalisesta väkivallasta. En osannut odottaa sitä, ja sen laajuus kantavana teemana ja sen yleisyys henkilöiden lapsuuksissa on kauhistuttava. Luoja lasta auttakoon, en voi muuta sanoa.

Kaksi julmaa (uskallan sanoa) tabua johtivat rankkaan lukukokemukseen. Rankkaan mutteivät kuitenkaan masentavaan. Luoja lasta auttakoon on pieni mutta painava kirja. Vaikka koin mieleenpainuvia hetkiä vaikeiden aiheiden äärellä, romaani ei noussut henkilökohtaiseen parhaimmistooni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Toni Morrisonin uusimman?

Marja Björk – Poika

”Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Marja Björk - PoikaMarion eli Makke on poika. Paitsi ettei ole. Biologisesti hän on tyttö, psyykkisesti poika, sosiaalisesti jotain siltä väliltä. Sukupuoli on häilyväinen käsite Marja Björkin romaanissa Poika. Poika on rohkeasti ja ketään säästelemättä kirjoitettu kuvaus siitä, miten sukulaiset, koulukaverit, lähimmät ystävät ja vanhemmat suhtautuvat tyttöön, joka on poika. Vielä enemmän se on koskettava ja kasvukipuinen kertomus transsukupuolisuudesta ja kasvamisesta.

Nuoruuteen – kaveripiirien muotoutumiseen, seurustelun aloittamiseen, fyysisiin muutoksiin – liittyy paljon epävarmuuden tunteita, huolta ja pelkoa. Epämiellyttävät tunteet kasvavat järkyttäviin mittasuhteisiin, kun kokee sukupuolensa, koko fyysisen olemuksensa, vääräksi. Pelkkä nimenhuuto luokassa nöyryyttää, liikuntatunnit ovat niin vastenmielisiä, että Makke jää kokonaan pois. Hän rukoilee kasvattavansa miehen sukupuolielimet yön aikana ja yrittää peittää naiselliset muotonsa ensin vaatteilla, sitten ilmastointiteipillä.

Tilanne ei ole helppo myöskään Maken lähipiirille. Äidin suhtautuminen on ristiriitaisinta: välillä hän tukee ja puolustaa Makkea estotta, toisinaan yrittää väkisin vääntää lapsestaan tyttöä. Velikään ei aina tiedä, miten suhtautua Makkeen, vaikka periaatteellisesti pysyy tämän puolella.

Poika on tärkeä puheenvuoro sukupuolen merkityksestä ja merkitsemättömyydestä:

”Nykyisin vanhemmat eivät kai mieti sekä tytön että pojan nimeä, kun lapsen sukupuoli tiedetään jo silloin kun se on kohdussa. Ostetaan vaaleanpunaiset tapetit ja verhot tai vaaleansininen potta. Se ei ole oikein. Lapsi lokeroidaan ennen kuin se on syntynytkään.”

Vaikeasta aiheestaan huolimatta romaani on nopealukuinen. Björkillä on hyvin omakohtainen ote, mihin saattaa vaikuttaa se, että kirja pohjautuu hänen poikansa kokemuksiin. Pojan voisi hyvin luokitella myös nuortenkirjaksi päähenkilönsä iän ja puhekielimäisen kerrontansa takia. Se sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisille.

Transsukupuolisuus ei ole minulle kovin tuttu aihe, vaikka olen törmännyt siihen useammassa yhteydessä. Poika toimi siis hyvin silmät avaavana lukemisena.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko transsukupuolisuus mielestäsi yhä tabu?

Vladimir Nabokov – Lolita

”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Vladimir Nabokov - LolitaYksi kiistanalaisimmista ja kohutuimmista klassikoista on Lolita, joka kiellettiin heti ilmestyttyään. Vladimir Nabokovin romaani on korrektisti ilmaistuna tarina pakkomielteeksi kasvavasta intohimosta ja epäsovinnaisesta rakkaudesta – yksinkertaisesti nimettynä se käsittelee pedofiliaa.

Humbert Humbert on nelikymppinen mies, jota riivaa suloisiin, vielä pojanvartaloisiin varhaisteinityttöihin kohdistuva himo. Nymfeteiksi kutsutut tytöt ovat kielletty nautinnonlähde, ja haluttavin heistä on Dolores Haze, Humbertin vuokranantajan tytär, jonka nimi miehen huumaantuneissa ajatuksissa kääntyy Lolitaksi.

Humbertilla on kertojana muutama ominaisuus, joille en lämpene ollenkaan, enkä nyt puhu hänen mieltymyksistään vaan puhtaasti teknisistä kertojaratkaisusta. Ensiksi hän puhuttelee lukijaa suoraan, eikä sellainen metatekstisyys sovi makuuni ollenkaan. Toiseksi hänen kertomuksensa vilisee ranskankielisiä ilmauksia, joille ei ole suomennoksia.

Kun nämä huomiot jättää omaan arvoonsa, Humbertin kertojaääni on hyvin kuvallinen ja lyyrinen vastapainona hänen tekojensa vastenmielisyydelle. Hän eksyy usein sivupoluille ja on pikkutarkkuudessaan ja epäolennaisuuksiin tarttuvaisuudessaan välillä raivostuttava. Sanojen notkeus ja soljuvuus sai silti minut paikoitellen hämmästelemään, enkä lukiessani edes vielä tiennyt, ettei englanti, jolla Lolita on kirjoitettu, suinkaan ollut Nabokovin äidinkieli.

Lolita on kuuluisa ja kammoksuttu ennen kaikkea aiheensa takia. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, korulauseihin puettunakin, on häiritsevää luettavaa. Lolita on 12-vuotias, kun Humbert iskee silmänsä häneen, loppuelämänsä tyttö on rikottu. Mietin 12-vuotiasta, kuudesluokkalaista itseäni ja mitä olisi tapahtunut, jos valkoinen pakettiauto tosielämän Humbert Humbert rattinsa takana olisi pysähtynyt kohdalleni.

Yllätyin siitä moniulotteisuudesta, joka Lolitasta paljastui. Hän on sekä Humbertin hellyyden kohde, suloinen, viattomuuden rippeissään kompuroiva nymfetti että demonimainen, manipuloiva ilmestys, joka on valmis niin alistumaan kuin kiristämään saadakseen haluamansa. Arvet, jotka hyväksikäyttö jättää häneen – kuinka syvälle ne ulottuvat? Humbertkaan ei selviä vahingoittumatta suhteestaan kauan himoitsemaansa nymfettiin, hän vajoaa syvemmälle vainoharhaisuuden ja mielisairauden umpitunneliin. Vapaa pääsy isä-tytär -suhteessa vankina olevan nymfetin iholle ei ole sellainen täyttymys kuin hän haaveili.

Mikä vetää meitä lukemaan tällaisia kirjoja? Onko kielletyn kirjan leima neonvärinen huutomerkki kirjan yllä: lue minut? Onko pedofilia kaikessa kieroutuneisuudessaan tabu, jonka haluamme rikkoa?

Jouduin kiistelemään itseni kanssa hetken, ennen kuin myönsin, ettei monesti kehuttu (vaikkakin ehkä yhtä monesti haukuttu) klassikko yllä asteikollani kahta tähteä ylemmäs.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Lolita herättää vahvoja mielipiteitä, eikö se toisaalta ole hyvän kirjallisuuden merkki? Kuulutteko te tykkääjiin, vihaajiin tai johonkin siltä väliltä?

Follow my blog with Bloglovin

Salla Simukka – Viimeiset

”Kolme neitsyttä. Kolme 18-vuotiasta kokematonta raukkaa abivuotensa syksyn alussa. Kolme täysi-ikäistä otusta, jotka kantavat harteillaan neitsyyden raskasta taakkaa. Miten kummassa näin on päässyt käymään? Heille, jotka ovat niin kauniita ja rohkeita? Ja ennen kaikkea, mitä heidän pitäisi asian hyväksi tehdä?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Salla Simukka - ViimeisetRauhalla on nimensä vastaisesti muutama luuranko kaapissa vauhdikkaista yläkouluvuosistaan, Venla on järjestöaktiivi, joka haluaa muuttaa maailmaa, Milja omiin ajatuksiinsa vetäytyvä lukutoukka. Kun kaikki kolme sopivat hankkiutuvansa eroon neitsyydestään jouluun mennessä, he eivät ole aivan varmoja siitä, mihin lupaus johtaa.

Salla Simukan Viimeiset käsittelee seksuaalisuutta kolmin eri silmin. Päätös hankkiutua eroon neitsyydestä johtaa tyttökolmikon samojen kysymysten äärelle, joihin samanikäiset ja nuoremmat nuoret törmäävät.

Simukka on suomalaisen nuortenkirjallisuuden kirkkaimpia nimiä. Minäkin olen tutustunut hänen ilmiöksi nousseeseen Lumikki-trilogiaansa ja Jäljellä ja Toisaalla -kirjapariin, joskin kumpikaan niistä ei voittanut minua täysin puolelleen. Viimeiset nousi lukulistalle aiheensa takia: vaikka nykynuori ei voi täysin vältellä seksuaalisuutta käsitteleviä juttuja esimerkiksi mediassa, en muista törmänneeni nuortenkirjaan, joka pyörisi näin tiiviisti aiheen ympärillä.

Viimeiset on lyhyt ja nopealukuinen paketti, eikä juurikaan harhaudu sivuraiteille. Abiturienttina vähän ihmetyttää se, etteivät tytöt juuri uhraa ajatustakaan ylioppilaskirjoituksille, mutta turhat rönsyt olisivat vain vieneet huomiota tärkeimmältä teemalta.

Rauha, Venla ja Milja ovat kertojina ihastuttavan erilaisia. Rauha on räväkkä ja alleviivaa sanomaansa usein englanninkielisillä lausahduksilla, Venlassa on naapurintyttömäisyyttä ja maanläheisyyttä, ja Milja suodattaa kirjoista imemiään vaikutteita puheeseensa. Kuten he, myös tilanteet, joihin he hyppäävät sopimuksen vuoksi, ovat erilaisia ja tuovat kukin erilaista syvyyttä seksuaalisuuden käsittelyyn. Rauha haluaa hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti – hällä väliä kenen kanssa – ja päätyy miettimään, voisiko se joku olla myös tyttö. Venla aloittaa suhteen vanhemman, naimissa olevan miehen kanssa. Milja joutuu pyristelemään omia rajojaan vastaan – onko niiden ylittäminen sen arvoista?

Perimmiltään kyse on kuitenkin samasta. Millainen minä olen ja vastaako se odotuksia? Mitä minä haluan ja mitä muut haluavat? Lyhyydestään huolimatta Viimeiset luo monipuolisen kuvan seksuaalisen identiteetin rakentamisesta. Koska kyse on aiheesta, josta puhumisen voi helposti kokea kiusalliseksi ja vaikeaksi, fiktiiviset hahmot voivat olla helpommin lähestyttäviä tilanteessa, jossa itsellään on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Simukan kirja on selvästi suunnattu tytöille (vaikka sukellus vastakkaisen sukupuolen mielenmaisemaan tuskin tekisi pojille pahaa), ja jäin miettimään, kuka kirjoittaisi vastaavan teoksen pojille.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Mitä luulette, auttavatko tämänkaltaiset kirjat nuoria tulemaan sinuiksi itsensä, tuntemuksiensa ja epämukavuusalueidensa kanssa?