André Brink – Katson pimeään

”Mutta minusta näyttää kuin meidän tarinamme kertoisi matkasta yhä syvemmälle yöhön, yhä synkkenevään pimeään: kärsimyksestä joka ei puhdista eikä jalosta eikä johdata traagiseen viisauten, vaan joka tarpoo omaa turhuuden kehäänsä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: André Brink - Katson pimeäänKolminkertaisen Nobel-ehdokkaan André Brinkin pääteos Katson pimeään kertoo apartheidista verenpunaisin kirjaimin, ei vaikene rotuvihasta, kidutuksista tai murhista eikä suostu asettamaan ihmisiä arvojärjestykseen ihonvärin perusteella. Siksi se kiellettiin Etelä-Afrikassa vuonna 1973.

Romaani alkaa Malanin epäoikeudenmukaisuuksilla väritetyllä sukusaagalla, joka tuntuu tuomitsevan päähenkilönsä Josephin onnettomaan loppuun ennen kuin hänen elämänsä on alkanutkaan. Tarina lähtee liikkeelle tapahtumien päätepisteestä, jossa Joseph kerii auki elämänsä rakkauksia ja vastoinkäymisiä odottaessaan kuolemantuomiota.

Suurin hänen rakkauksistaan on Jessica, valkoinen nainen, joka on kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa ja joka ei kasvanut uskomaan ihmisten erotteluun ihonvärin perusteella. Heidän rakkautensa on salailua ja kuihduttavaa pelkoa, autuutta ja uhkarohkeutta. Vaikka takakannen teksti painottaa tätä jo alun perin tuhoon tuomittua suhdetta, Jessica ilmestyy varsinaisesti henkilöhahmona kirjan sivuille vasta viimeisellä kolmanneksella. Lapsuudesta aikuisuuteen ja viimeisiin päiviin asti Josephin rinnalla kulkee toinen rakkaus, teatteri.

Intohimo teatteriin alkaa lapsuuden pienistä näytelmävirityksistä, muodostuu uraksi ja pääsylipuksi vapaampaan maailmaan Eurooppaan ja muuttuu lopulta haluksi herättää katselijat yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tiedostamiseen. Toiset haluaisivat Josephin näyttelijäryhmän ryhtyvän avoimeen vastarintaan:

”Sinä haluat avata ihmisten silmät – ja sitten astua itse sivuun. Mutta minä sanon että tänä aikana, tässä maassa, ei kenelläkään ole oikeutta seistä syrjässä.”

Politisoituneesta sanomasta ja kiristyneestä tilanteesta seuraa näytelmien kieltämistä, pulaa esiintymispaikoista, lukuisia poliisitarkastuksia, keksittyjä veroja ja loputonta vahingontekoa. Valkoinen hallitus pelkää sitä, mihin Joseph ei lakkaa uskomasta: taiteen mahdollisuuteen vaikuttaa ja muuttaa.

Olen lukenut Brinkiltä myös kaksi muuta teosta. Tuokio tuulessa sijoittuu 1700-luvulle ja kertoo valkoisen naisen ja orjan henkeäsalpaavasta matkasta läpi aavikoiden, Valkoinen, kuiva kausi valkoiselle miehelle koituvista vaikeuksista, kun hän alkaa Soweton rotumellakoiden aikana (1976) selvittää poliisin käsiin kadonneiden puutarhurin ja tämän pojan katoamista. Tuokio tuulessa jätti vahvan jäljen ja kosketti, mutta Valkoinen, kuiva kausi oli pettymys, enkä kolmatta kirjaa aloittaessani tiennyt, kumman puolelle se kallistuisi. Katson pimeään yhdisti kahden aiemman kirjan tärkeitä elementtejä, traagisen rakkaustarinan ja yhteenotot poliisin kanssa, mutta toi apartheidin käsittelyyn myös oman, erilaisen näkökulmansa. Tuokiota tuulessa se ei voita, mutta oli vahva ja mieleenpainuva lukukokemus.

Katson pimeään on hyvin kaunistelematon kertomus rotuvihasta koituvasta terrorista ja vaikka siitä johtuva raakuus tuo kirjaan uskottavuutta ja jää huutomerkin lailla lukijan mieleen, väkivallan kuvaus tuskin sopii herkimmille lukijoille. Minuun kirja iski vaikuttavana kuvauksena apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, mahdottomasta rakkaudesta ja intohimosta teatteriin.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinulla viha-rakkaussuhdetta jonkun kirjailijan tuotantoon?

Toni Morrison – Luoja lasta auttakoon

”Ihan sama mulle, kuinka monta kertaa tyttö vaihtaa nimeään. Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Toni Morrison - Luoja lasta auttakoonSinisenmusta Lula Ann Bridewell on syntymästään asti järkytys kellanmustalle äidilleen, jatkuva muistutus alennustilasta, johon tyttären tummempi ihonväri sysää hänet niin valkoisen kuin mustan väestön silmissä. Rakkaudettomasta lapsuudestaan Lula Ann ponnistaa meikkimaailman ikoniksi, ja hänestä tulee Bride: yönmusta kaunotar joka korostaa ihonväriään verhoutumalla pelkästään valkoisen eri sävyihin. Kun Bride lähtee hänet jättäneen mystisen rakastajan Bookerin perään, hänen on rakennettava identiteettinsä uudestaan – lapsuuden syyllisyyden kautta.

 

Nobel-palkitun Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on niukkuudessaan järisyttävä puheenvuoro ihonväristä johtuvasta syrjinnästä, syyllisyydestä, äidin ja lapsen suhteesta sekä seksuaalisesta väkivallasta.

Kaikki romaanin tapahtumat palautuvat jollain tavalla Briden lapsuuteen, jota hallitsee hyväksynnän hakeminen. Briden ihonväri on anteeksiantamaton loukkaus hänen äidilleen ja ylitsepääsemätön kuilu äidin ja tyttären välillä. Äiti kieltää Lula Annilta kaiken hellyyden ja kasvattaa tätä ankarati kohti tulevaisuuden pettymyksiä, epäoikeudenmukaista kohtelua ja syrjintää. Äidin välinpitämätön kohtelu särkee pienen tytön:

”Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen.”

Hän ajautuu tekoon, josta koituva syyllisyys määrittää häntä vielä aikuisuudessa nimestä ja menestyksestä huolimatta. Silti maailma, johon äiti kasvattaa Lula Annia on erilainen kuin maailma, johon Bride kasvaa:

”Musta myy. Se on läntisen maailman kuuminta kauppatavaraa. Valkoiset tytöt, ja ruskeatkin, joutuvat riisuutumaan alasti, jotta saisivat tuollaista huomiota.”

Ihonvärillä oikeutettu syrjintä ei ole ennen tullut yhtä iholle kuin Morrisonin kirjoittamana. Luin tätä ”valkoisen” Oscar-gaalan herättämän keskustelun aikana, ja Briden kokema vuoroin halveksunta, vuoroin ihailu, asettui mielenkiintoiseen vuoropuheluun tämänvuotisen Osacar-gaalan kanssa.

Päällimmäisenä minulle jäi silti mieleen usean kertojan ja usean henkilön kautta valotettu kuvaus seksuaalisesta väkivallasta. En osannut odottaa sitä, ja sen laajuus kantavana teemana ja sen yleisyys henkilöiden lapsuuksissa on kauhistuttava. Luoja lasta auttakoon, en voi muuta sanoa.

Kaksi julmaa (uskallan sanoa) tabua johtivat rankkaan lukukokemukseen. Rankkaan mutteivät kuitenkaan masentavaan. Luoja lasta auttakoon on pieni mutta painava kirja. Vaikka koin mieleenpainuvia hetkiä vaikeiden aiheiden äärellä, romaani ei noussut henkilökohtaiseen parhaimmistooni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Toni Morrisonin uusimman?

Pajtim Statovci – Kissani Jugoslavia

”Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollain tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Pajtim Statovci - Kissani JugoslaviaKatsoa maailmaa toisen silmin ja tuntea hänen häpeänsä ja pelkonsa. Etsiä ja olla epävarma löytymisestä. Toiseus. Siitä on Pajtim Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia tehty.

Emine on keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat Jugoslaviassa, Kosovon albaanikulttuurissa, jossa nainen opettelee lukemaan päästääkseen naimisiin ja kodillakin on kasvot, jotka se voi menettää.

Bekim on hänen poikansa, nuori mies, joka etsii identiteettiään maassa, johon syntyminen on lottovoitto, mutta joka hylkii niitä, joilta tämä päävoitto jäi saamatta.

Luin Kissani Jugoslavian ensimmäistä kertaa viime keväänä ja nyt toisen kerran. Minun ei pitänyt kirjoittaa tänne asti, mutta oikukas kissa ei jätä minua rauhaan.

Millaisen esikoiskirjan Statovci onkaan kirjoittanut! Kissani Jugoslavia on kertomus siitä, kuinka Bekim tapaa baarissa puhuvan kissan ja kertoo hänelle elämäntarinansa. Kuulostaa hieman tärähtäneeltä, eikö? Kirja on kaikkea muuta – se on viiltävän älykäs ja viihdyttävä kuvaus ristiidasta, joka syntyy uuteen kulttuuriin sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta. Identiteettikriisi luikertelee lukijan iholle asti kuin käärme.

Harvoin tulee vastaan romaani, joka on symbolisesti yhtä latautunut. Statovcin kerronnan vahvuus on siinä, kuinka hän ei selitä asioita puhki vaan jättää lukijalle mahdollisuuden ahaa-elämyksiin. Varsinkin viime aikoina olen havahtunut siihen kuinka virkistävää ja lopulta palkitsevaa on se, ettei teksti ole valmiiksi pureskeltua. Kissani Jugoslavian tapauksessa ensimmäinen lukukerta ei välttämättä avaa sanojen taakse kätkeytyvää maailmaa; ensimmäisen kerran kirjan kannet suljettuaan osa kysymyksistä jää vastaamatta. Huomasin toisella lukukerrallani kiinnittäväni huomiota eri asioihin, luovani uudenlaista, täydempää tulkintaa ja saavani tekstistä irti toisenlaisia asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Molemmilla kerroilla kissa jäi naukumaan huomiota ajatuksiini.

Kissani Jugoslavia voi olla myös hämmentävä lukukokemus, jopa turhauttava, koska symbolit ovat niin vapaasti tulkittavissa. Se ei myöskään tarjoa suomalaisista kovin hohdokasta kuvaa:

”Ulkomaalaisten pitää kasvattaa paksu nahka, mikäli he haluavat tehdä jotain muutakin kuin palvella suomalaisia, isäni sanoi. Tee vain niin kuin he tekevät. Pilaa elämäsi olemalla niin kuin he, mutta tulet huomaamaan, että jos yrität muuttua heidän kaltaisekseen, he vihaavat sinua vielä enemmän.”

Paljon ajankohtaisempaa aihetta kirja ei voisi käsitellä. Jo senkin takia en voi kuin suositella hetken viettämistä jonkun toisen nahoissa. Kirjan tarjoama näkökulma albaanikulttuuriin on johdatus toiseuteen ja sen sietämiseen. Maailmanvalloitushaasteessa valloitin sen avulla Kosovon.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Nyt haluaisinkin kuulla, herättikö Statovcin esikoinen teissä ajatuksia? Mitä tulkintoja keksitte kissalle ja käärmeelle?

Barbara Kingsolver – Myrkkypuun siemen

”Näetkö tuon, Béene? Se on Kongo. Ei mitään mineraaleja eikä sydämettömiä, kiiltäviä kiviä, joilla käydään kauppaa meidän selkämme takana. Kongo olemme me.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Barbara Kingsolver - Myrkkypuun siemenOn vuosi 1959. Belgian Kongon irtautuminen isännästään vaikuttaa vasta kaukaiselta haaveelta, kun yhdysvaltalainen baptistilähetyssaarnaaja päättää koko vakaumuksensa vimmalla pelastaa syvällä viidakon siimeksessä asuvan yhteisön omilta perinteiltään. Mukanaan hän tuo tahtoonsa alistuvan vaimonsa Orleannan ja neljä tytärtään, pinnallisen Rachelin, isänsä suosioon pyrkivän Leahin, tämän hemiplegiasta kärsivän ja nauttivan kaksoissiskon Adahin ja vasta viisivuotian Ruth Mayn. Niin kuin valkoinen siirtomaaisäntä on virallisesti primitiivisen kongolaisen rodun herra, isä on perheen ylin ja ainut auktoriteetti. Sitten historian syöksyvä virta tempaa mukaansa niin Kongon kuin Pricen perheen. Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen on samalla tarina viiden naisen kasvusta ja itsenäistymisestä sekä tilinteko kansakunnasta, joka rakentaa identiteettiään.

Kolme vuosikymmentä kestävä matka ihmisyyteen kerrotaan pääasiassa tytärten näkökulmasta. Jokainen heistä on kertojaäänenä erilainen ja persoonallinen: Rachel keskittyy itseensä ja kaipuuseensa normaalin teini-ikäisen elämään, Leah haluaa ymmärtää, Adah vääntää asioita epäsymmetristen aivojensa sallimalla tavalla ja Ruth May suhtautuu ympärillä tapahtuviin asioihin lapsenomaisella innolla ja yksinkertaisuudella. Usean kertojan ratkaisut kariutuvat harmittavan usein siihen, että kertojat on vaikea erottaa toisistaan, mutta Myrkkypuun siemen ei kärsi siitä ongelmasta.

Kongo on etsiytynyt ajatuksiini säännöllisesti viimeisen puolen vuoden aikana. Historian tutkielmani käsitteli Leopold II:n Kongoa ja siirtomaavallan alkua, luin Joseph Conradin Pimeyden sydämen ja olen seurannut Bosco Ntagandan viime kuussa käynnistynyttä oikeudenkäyntiä (josta kiinnostuneille lisää täällä: Human Rights Watch, BBC, HS). Pricen perhe saa huomata, että kansainvälisen poliitikan valtapelit kantautuvat viidakon syvyyksiin yleensä myöhässä, mutta nimet kuten Lumumba, Tshombe ja Mobutu kiirivät rummuttamalla kylästä toiseen. Vannoutuneena historian ystävänä todellisuudesta kohoavat oikeat nimet ja tapahtumat saavat minut värittämään sisäisen historiankirjan oppikirjani sivuja elävämmiksi.

Enemmän kuin historian oppitunti, Kingsolverin romaani on kuitenkin osoitus kahden kulttuurin kohtauspisteestä – ja kyllä, siitä miten eurosentrinen tapa nähdä maailmaa ei ole se ainoa oikea. Älkää pelätkö, romaani ei saarnaa, vaan näyttää kuinka virkistävää on välillä nähdä oma kulttuurinsa toisen näkökulmasta:

”Kotona Georgiassa kaikilla, jotka tunsimme, oli auto.”

Á bu, älä kerro satuja. Se ei ole mahdollista.”

”No ei ihan kaikilla. En tarkoita vauvoja ja pikkulapsia. Mutta ihan joka perheessä kuitenkin.”

”Ei ole mahdollista.”

”Totta se on! Ja joillakin perheillä on jopa kaksi autoa!”

”Mihin kummaan tarvitaan niin monta autoa yhtä aikaa?”

Koska tunnen vihkiytyneeni Kongon historiaan suhteellisen hyvällä yleiskuvalla, tiesin mitä odottaa, eikä juoni yllättänyt samalla tavalla kuin ensi kertaa asiasta kuulevaa. Toki kukin omalla tavallaan käänteisiin suhtautuva henkilö toi oman mausteensa kerrontaan. Lukemisen jälkeen emmin kolmen ja neljän tähden välillä: en ollut järisyttävän vaikuttunut, mutta kirja sai minut ajattelemaan.

Jos kaipaat maisemanvaihtoa astetta eksoottisempaan ympäristöön tai sävyjä vähän kirjoitettuun mysteeriin nimeltä Kongo, suosittelen. Jos pelkäät viittauksia Raamattuun ja erilaisuutta, en suosittele muuten kuin siedätyshoitona.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Tämän myötä valloitan Kongon ja haluaisin tietää, onko teillä vinkattavana siirtomavallasta kertovia tai muuten vaan Euroopan ulkopuolelle kurkottavia kirjoja?

Sinikka Paavilainen – Kyynelvaunut

”Ihmisiä vangittiin kansanvihollisina, vaikka he eivät edes tienneet, mitä kansanvihollinen tarkoittaa. Paaritsalaiset pitivät kyläkokouksia, joissa pohdittiin bolsevikkien valtaannousun vaikutuksia. Stalinin jäinen hengitys tuntui kaikkialla.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Sinikka Paavilainen - KyynelvaunutKyynelvaunut vie lukijan vuoden 1929 Neuvostoliittoon ja kuljettaa hänet jatkuvan karkotusuhan alle, vankileiriltä vankileirille ja hyisille pakomatkoille Isä Aurinkoisen korventavan katseen ulottumattomiin. Matkalla seurataan kolmea perhettä, Kempin, Björklundin ja Lankisen perhettä, jotka ovat tehneet anteeksiantamattoman virheen neuvostojärjestelmän silmissä: he ovat syntyneet inkeriläisiksi.

Inkeriläiset saivat 1900-luvun alkupuoliskolla kokea pakkokollektivisoinnin, karkotukset Siperiaan ja muut neuvostokauhut. Paavilainen tekee tarkkaa työtä pureutuessaan tähän lähihistorian vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen. Hänen romaaninsa pohjautuu kolme vuotta kestäneeseen taustatyöhön, jossa hän haastatteli inkeriläisiä ja sai huomata, että ilmiannon pelko asuu yhä sitkeästi vainotuissa mielissä. Viime vuosina kotimainen kirjallisuus on ottanut asiakseen sotien aikana syntyneiden haavojen paikantamisen ja paikkaamisen; inkeriläisten lohduttomien kohtaloiden liukuminen tabusta keskusteltavaksi aiheeksi on yksi raotus historiankirjoituksen nurjaan puoleen.

Kyynelvaunuiksi kutsuttiin junavaunuja, joissa inkeriläisiä kyydittiin vankileireille ja Siperiaan. Se ei ole kaunis matka, mutta uurtaa uransa niin Neuvostoliittoon, Viroon kuin Suomeen.

Sen sijaan, että romaani keskittyisi yhden tai muutaman henkilön sortumiseen tai selviytymiseen, henkilöitä on kokonainen armeija. Välillä heitä tuntuu olevan liikaakin. Monta näkökulmaa ja tarinaa tuovat kärsimyksen keskelle etäännyttävää objektiivisuutta. Yhden henkilön sielunelämään samaistuminen on vasta vaiheessa, kun hypätään jo seuraavaan. Yhdessä tarinat luovat mosaiikin, josta on hankala erottaa yksilöitä mutta joka luo selkeämmän kokonaiskuvan. Jotkut pitävät mosaiikkimaisuudesta enemmän, minuun vetoaa enemmän henkilökohtainen side, joka tuntuu syntyvän lukijan ja päähenkilön välille, kun jälkimmäiselle annetaan aikaa ja sivuja. Ehkä siksi lukukokemus jäi vähän tyhjäksi, vaikka tarinalla oli mahdollisuus koskettaa.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Kummalle te lämpenette enemmän – yhteen päähenkilöön keskittymiselle vai monella pallottelemiselle?