J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

j k rowling harry potter sarja

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

paul auster 4 3 2 1 kirjablogi arvostelu

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Victor Hugo – Kurjat (Klassikkohaaste osa 5)

”Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonommille osille ja joita olisi siis hellemmin vaalittava.”

victor hugo kurjat

Victor Hugon klassikkoromaani Kurjat on eeppinen kertomus 1800-luvun alun Ranskasta, kurjaliston lohduttomasta asemasta ja paremman tulevaisuuden sammumattomasta toiveesta. Hugo rakentaa keskushenkilö Jean Valjeanin ympärille sarjan unohtumattomia ihmiskohtaloita, joihin sisältyy ankaraa kritiikkiä ajan yhteiskunnallisista oloista.

Kurjat on romaani, jonka ohi olen kirjastossa kulkenut lukuisia kertoja mielessäni selvä ajatus, että vielä joskus tuon luen. Joskus onkin oivallisen epätarkka määre, jolla on helppo lykätä lukusuunnitelmia tietämättä mitä oikein odottaa. Se sopii nätisti sitten kun ajatusten perään, jotka tässä tapauksissa elivät hämärästi tiedostetussa tilassa. Sitten kun olen vanhempi (yläasteikäisenä), sitten kun olen lukenut tämän ja tuon ja tuon (lukiossa kun en vielä ollut sisäistänyt sitä etteivät sellaiset listat ikinä lopu tai edes lyhene), sitten kun juoni ei ole enää niin selvästi muistissa (elokuvan katsomisen jälkeen). Apuun riensi onneksi Tekstiluola-blogin isännöimä Klassikkohaaste, johon ilmottautuessa kolahti ajatus Kurjien lukemisesta, eikä kerran innostuneena ideaa enää ollut muuttamista, vaikka mietinkin hetken suomalaisen klassikon lukemista juhlavuoden kunniaksi.

Tässä sitä siis ollaan. Kurjat on siitä erikoinen tapaus, että olen nähnyt klassikosta tehdyn vuoden 2012 elokuvasovituksen, vaikka yleensä olen varsin tarkka siitä, että luen kirjan ennen kuin katson elokuvan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sota ja rauha oli samanlainen poikkeus – kenties se kertoo tiedostamattomasta ramppikuumeesta, joka iskee 1800-luvun tiiliskivien kanssa.) Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi vuosi ja yksityiskohdat tarinan henkilöistä ja juonesta olivat lahjakkaasti jo hämärtyneet muistista, mutta etäinen aavistus voimaakkaasta elämyksestä jäi.

Romaanin keskushenkilö on Jean Valjean, vanki numero 24601, 19 vuoden tuomion jälkeen vapautettu kaleeriorja, jonka keltainen passi tekee hänet epätoivotuksi vieraaksi jokaisella ovella, johon hän kolkuttaa majapaikan tai aterian toivossa. Pitkän vankilatuomion synkentämä ja kovettama Jean Valjean on auttamattomasti matkalla tuhoon, kunnes yksi hyväsydäminen henkilö sytyttää hänessä halun pyrkiä parempaan. Hyväntekijänsä innoittamana entinen vanki ryhtyy taistelemaan muiden yhteiskunnan sortamien puolesta pakoillen menneisyyttään, joka voi tuhota vähäisenkin onnen, joka hänen kohdallensa sattuu. Vuosien mittaan Jean Valjean asuu useassa paikassa usealla eri nimellä, mutta raahaa silti syyllisyyttään mukanaan kuin rautakahle vieläkin puristaisi hänen kaulaansa. Hän kamppailee jatkuvasti kahden velvollisuuden välillä: tehdäkö voitavansa lähimmäistään kohtaan jatkamalla köyhien auttamista vai tehdäkö oikein omaatuntoaan ja Jumalaa kohtaan ja antautua tuomittavaksi ja rangaistavaksi rikoksistaan.

Jean Valjeanin rinnalle nousee monia vahvoja henkilöitä, jotka kukin omalla tavallaan kritisoivat köyhälistön ihmisoikeuksien olemattomuutta. On Fantine, joka joutuu turvautumaan itsensä myymiseen elättääkseen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsensa, Thenardierin perhe, jonka epärehelliset selviytymiskeinot saavat koomiset mittasuhteet ja pieni, kaltoin kohdeltu orpotyttö Cosette. Menneisyys ottaa Jean Valjeania konkreettisesti kiinni poliisitarkastaja Javertin hahmossa, joka lain ja lakiin kirjatun oikeuden järkkymättömänä valvojana katsoo asiakseen toimittaa Jean Valjean vankilaan; tulevaisuudesta muistuttaa nuorimies Marius, jonka idealismi ajaa ensin pois kotoaan ja johdattaa sitten barrikadeille kansannousun verisimpiin näytöksiin.

Kurjat on kuolematon tarina toivosta ja unelmista, velvollisuudesta ja uhrauksesta, lähimmäisen-, isän- ja romanttisesta rakkaudesta sekä yhteiskunnallisten epäkohtien aiheuttamasta kurjuudesta ja sitä vastaan kamppailusta. Kuten melkein tuhannen sivun pituudesta (lyhennetyssä suomennoksessa!) voi päätellä, Hugo eksyy välillä jaarittelemaan, mutta kun tarinan imuun kerran pääsee, se pitää liimautuneena kirjan ääreen sivupoluillakin. Kuten jo elokuvan pohjalta ounastelin, Kurjat on voimakas tarina, joka jättää hyräilemään musikaaliversion sävelmiä pitkäksi aikaa.

Do you hear the people sing, singing the songs of angry men, it is the music of the people who will not be slaves again!

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Käy kurkkaamassa, mitä muita klassikoita bloggaajat lukivat haasteeseen täältä.

Onko Les Miserables sinulle tuttu kirjana, elokuvana tai musikaalina?

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

yaa gyasi matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

tuula karjalainen tee työtä ja rakasta blogi arvostelu

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

HAM

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?