J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

j k rowling harry potter sarja

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Sarah J. Maas – A Court of Thorns and Roses

“Because your human joy fascinates me—the way you experience things, in your life span, so wildly and deeply and all at once, is … entrancing. I’m drawn to it, even when I know I shouldn’t be, even when I try not to be.”

sarah j maas a court of thorns and roses suomi blogi arvostelu

Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses on sekoitus fantasiaa ja Kaunotar ja hirviö -sadun uudelleenkerrontaa. Se kertoo 19-vuotiaasta Feyrestä, jonka perhe on menettänyt omaisuutensa ja jonka täytyy hankkia elanto perheelleen metsästämällä. Kun Feyre uhmaa metsän vaaroja ja tappaa suden, peto saapuu vaatimaan hyvitystä varastetusta elämästä. Pelastaakseen perheensä Feyren on lähdettävä pedon mukaan sadunomaiseen haltioiden valtakuntaan, joka on hänelle tuttu vain legendoista.

Kevään hovissa Feyre tutustuu vangitsijaansa, petoon, josta paljastuu salaisuuksiaan varjeleva, puoleensa vetävä haltia Tamlin, ja hovin muihin asukkaisiin. Feyren ja Tamlinin välien lämmetessä tulevaisuus alkaa näyttää varsin erilaiselta verrattuna siihen kauhukuvaan, jonka Feyre sai kauhistuttavan olennon vaatiessa hänet mukaansa, mutta maan alla, varjoissa, kasvaa ja voimistuu vuosisatainen uhka, joka tietää tuhoa niin haltioille kuin ihmisille.

“Because all the monsters have been let out of their cages tonight, no matter what court they belong to. So I may roam wherever I wish until the dawn.”

Sarah J. Maas on yksi nuortenkirjallisuuden isoimmista nimistä maailmalla. Hänen kirjojaan ei ole käännetty (ainakaan vielä) suomeksi, mutta sekä kirjailijan Throne of Glass -sarja että trilogia, jonka A Court of Thorns and Roses aloittaa, ovat ihastuttaneet lukijoita Suomessakin. Bookishteaparty -blogin Katrin ylistävät arviot saivat minut kiinnostumaan ilmiöstä kunnolla, mutta jouduin odottamaan Maasin kirjoihin käsiksi pääsemistä pitkän aikaa, ennen kuin sain tämän lainaan Helmetin kätköistä.

Ja kyllä – Maasin luoma maailma on lumoava. Siitä löytyy niin historiaa, luonnetta kuin salaisuuksia, sekä kauneutta että synkkyyttä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, moniulotteisia ja erilaisia ja heidän välilleen rakentuu kutkuttavaa dynamiikkaa. Vauhtia ja juonenkäänteitä Maasilta ei myöskään puutu – eikä romantiikkaa tai seikkailuakaan.

En lainkaan ihmettele, miksi Maas on noussut niin suureen suosioon ja haluaisin lukea myös hänen Throne of Glass -sarjansa. Silti huomasin välillä miettiväni, onko fantasia enää minun juttuni. Muutama vuosi sitten tämä fantasian suurkuluttaja olisi rakastunut Feyren tarinaan päätä pahkaa, mutta nyt kirja jätti minut hieman varautuneeksi. Genrensä sisällä A Court of Thorns and Roses on loistava, mutta lukijana huomaan vieraantuneeni fantasiasta. Harmillista, sillä tykkäsin genrestä kovasti vielä pari vuotta sitten.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitkä ovat lempi- tai inhokkigenrejäsi?

 

Marissa Meyer – Cress

”When she was just a child, the witch locked her away in a tower that had neither doors nor stairs.”

marissa meyer cress suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista Cinder ja Scarlet, luvassa on juonipaljastuksia.

Maapallon tulevaisuus näyttää synkältä: Kuuta hallitseva ilkeä kuningatar Levana kokoaa suunnatonta armeijaa, joka on valmis hyökkäämään pienimmästäkin yllykkeestä, eikä miljoonia uhreja vaatineeseen kulkutautiin ole löydetty parannuskeinoa. Cinder ja Thorne jatkavat pakomatkaansa etsityimpinä rikollisina ja Scarletin ja Wolfin tuomalla lisävahvistuksella. Ajan käydessä vähiin he saavat apua yllättävältä liittolaiselta, satellittiin vangitulta mestarihakkeroijalta, Cressilta. Pystyvätkö he estämään avioliiton, joka tuhoaisi koko maapallon?

Olen kehunut sarjaa jo kahden bloggauksen edestä, joten tuntuu itsensä toistamiselta ihailla Meyerin visiota yhdistää sadut (tällä kertaa Tähkäpää) ja scifi tai kiitellä hänen taitoaan kuljettaa samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista. Nämä asiat pitävät paikkansa edelleen, tosin Scarlet jää hieman paitsioon tehdäkseen tilaa kirjan tärkeimmälle uudelle henkilölle Cressille.

Uutena huomiona mainitsen sen, kuinka pidän Meyerin rakentamasta ryhmädynamiikasta. Nuortenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paljon pääparin yhteistyöhön ja sen ongelmiin, mutta The Lunar Chronicles -sarjan kokoama sakki on ihanan värikäs. Vaikka sieltäkin erottuu selviä pareja, on virkistävää seurata henkilöiden käyttäytymistä myös muiden kuin heidän romanttisten tunteidensa kohteiden kanssa.

Monen mielestä sarja paranee kirja kirjalta, ja vaikkei minulla ole sen kummempaa valittamista, pidin Scarletista enemmän kuin tästä. Se ei silti suinkaan tarkoita sitä, ettei Cress olisi jättänyt minua haluamaan seuraavaa osaa!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjasarjan sinä olisit halunnut lukea alusta loppuun yhdellä istumalla?

Marissa Meyer – Scarlet

”She did not know that the wolf was a wicked sort of animal and she was not afraid of him.”

marissa meyer scarlet suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!

Scarlet alkaa siitä, mihin Cinder jäi. Lunaa hallitseva ilkeä kuningatar Levana janoaa valtansa ulottamista myös Maahan, ja prinssi Kailla on täysi työ pitää hänet poissa. Yksi Levanan ehdoista on Cinder. Paetakseen kuningattaren tuomiota Scarlet lyöttäytyy vastahakoisesti yhteen toisen lainrikkojan, kapteeni Carswell Thornen seuraan, ja pakomatka alkaa.

 

Cinderiä suuremmassa roolissa on kuitenkin kirjan nimikkohenkilö Scarlet, joka on päättänyt löytää kadonneen isoäitinsä. Aloittaessaan etsintöjään Scarlet tapaa Wolfin, joka ansaitsee elantonsa katutappelijana ja joka tuntuu tietävän Scarletin isoäidin kohtalosta enemmän kuin välittäisi myöntää.

Annoin Cinderille jälkeenpäin ajateltuna hieman yläkanttiin neljä tähteä. Vaikka pidin Meyerin ideasta, tarina ei lähtenyt ihan sellaiseen lentoon kuin olin ajatellut. Scarlet, huolimatta siitä, että se keskittyy paljon Cinderin taustoittamiseen, löysi aivan toisen vaihteen. Sen juoni on nopeatempoinen ja mukaansa tempaava ja se sekä rakentaa että syventää Cinderissä esiteltyä maailmaa hurjan hienosti ja taitavasti. Scarletin ja Cinderin tarinat täydentävät toisiaan oivaltavasti ja niiden väliseen jännitteeseen syntyy aiempaa vivahteikkampi kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. En muista, milloin viimeeksi olen lukenut yhtä huolellisesti rakennettuun maailmaan sijoittuvan kirjan.

Kirja esittelee myös monia seuraavien osien kannalta tärkeitä henkilöitä. Plussaa Meyerille siitä, ettei hän leväyttänyt kaikkia henkilöitä lukijan silmille yhtä aikaa, vaan malttaa antaa heille aikaa ja tilaa tulla sinuiksi yleisönsä kanssa. Mieleistäni parannusta oli tapahtunut myös orastavien romanssien suhteen: Cinderin ja Kain väliltä uupui kemiaa, mutta Scarletin ja Wolfin välille sitä on annosteltu riittämiin.

Annettuani  muistiinpanojeni lojua pitkän aikaa muokkaamatta niitä postaukseksi olen ehtinyt jo lukea sarjan seuraavan osan Cressin. En siis voi sanoa odottavani innolla sen lukemista, mutta sen sijaan voin paljastaa, että myös Cress jätti minut janoamaan lisää.

××××   = vaatii ryöstöä

Onko Cinderin maailma tuttu sinulle?

Rick Riordan – Kesän miekka

”My name is Magnus Chase. I’m sixteen years old. This is the story of how my life went downhill after I got myself killed.”

rick riordan kesän miekka magnus chase blogi arvosteluMagnus Chase on elänyt äitinsä kuoleman jälkeiset kaksi vuotta Bostonin kadulla, kun hän herää pahaenteiseen ilmoitukseen: ”He ovat perässäsi.” On Magnusin 16-vuotissyntymäpäivä ja hän saa kuulla äitinsä välttelemältä Randolph-enolta aikamoisen yllätyksen: Magnus on viikinkijumalan poika. Eikä siinä vielä kaikki. Magnus saa tietää olevansa vastuussa myös koko maailman kohtalosta. Asgårdin jumalat valmistautuvat sotaan, ja jollei hän löydä vuosituhansia kadoksissa ollutta miekkaa, koittaa maailmanloppu. Ehtimättä sulatella uutisia Magnus kuolee – ja vasta siitä alkaa kunnon alamäki hänen elämässään.

Olen lukenut Rick Riordanilta Percy Jackson -sarjan ja osan Olympoksen sankarit ja Kanen aikakirjat -sarjoista ja vakuuttunut siitä, että Riordan on hauskan kerronnan, nopeiden juonenkäänteiden sekä mytologian ja nykyajan yhdistämisen mestari. Halutessani jotain kevyttä ja vauhdikasta luettavaa tiesin voivani luottaa hänen uusimpaansa.

Riordan on leikkinyt ennen Kreikan, Rooman ja Egyptin mytologioilla, ja tämän sarjan ajaksi hän kääntää katseensa Pohjolaan ja skandinaaviseen mytologiaan. Vaikka viikinkijumalat ovat näistä vaihtoehdoista maantieteellisesti katsoen lähimpiä, Thor ja Odin kumppaneineen ovat minulle paljon vieraampia kuin Zeus, Juppiter ja Horus hoveineen. Asgårdin läsnäolo vain lisäsi innostustani Riordanin uutta sarjaa kohtaan, koska harva asia voittaa uuteen mytologiaan ja maailmankuvaan sukeltamisen. Mielessäni kävi sellainekin asia, että millonkohan Riordan löytää Kalevalan ja saamme lukea Ukon puoliverisistä lapsista 😀

Huolimatta siitä, että Kesän miekan maailmankuva pohjautuu tuhansia vuosia vanhaan mytologiaan, se sijoittuu vahvasti moderniin maailmaan. Niin jumalat kuin puolijumalat seuraavat 2010-luvun TV-sarjoja ja hyötyvät teknisistä edistysaskeleista. Kuolleiden sotureiden asuinpaikasta Valhallasta löytyy IKEA-outlet ja kääpiöiden maailman Nidavellirin baarissa soi Taylor Swift (miksei Zara Larsson tai edes ABBA?). Ikivanhojen perinteiden ja nykymaailman villitysten välinen ristiriita ja yhteen sointuminen on yksi niistä asioista, joiden takia Kesän miekka, ja Riordanin kirjat ylipäätään, ovat hauskoja.

Toinen syy siihen on syy siihen on sanojen välistä paistava hurmaava ironia. Omaa tarinaansa kertova Magnus ei ota itseään turhan vakavasti, eikä hurjaa vauhtia eteenpäin kulkeva tapahtumavyöry väistä kommelluksia. Jotkin tempaukset, joista revitään huumoria, ovat mielestäni jopa turhan yliammuttuja, mutta se tuntuu kuuluvan asiaan.

Vauhdikas aloitus lupaa kirjasarjalle ainakin nopeaa rytmiä ja uudenlaista, vähemmän tunnettua maailmaa. Häiritsevintä Kesän miekassa oli varsinkin alun samankaltaisuus Percy Jacksonin kanssa. Riordan on löytänyt tuottavan markkinaraon ja lukijat tietävät mitä odottaa, mutta minua huolestuttaa hieman se, löytyykö Magnus Chasen tähdittämästä sarjasta mitään aivan uutta.

Taattua Riordania joka tapauksessa. Rehellinen arvio olisi 3.5 tähteä, mutta koska en käytä puolikkaita ja ehdin Goodreadsiin jo laittaa neljä tähteä, alkuperäinen arvio saa kelvata.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Riordanin kirjoja? 

 

Patrick Ness – The Rest of Us Just Live Here

”The indie kids, huh? — They’ve always got some story going on that they’re heroes of. The rest of us just have to live here, hovering around the edges, left out of it all, for the most part.”

patrick ness the rest of us just live here suomi blogi arvosteluPatrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.

The Rest of Us Just Live Here on aitoutta tulviva kertomus jokaista koskettavista vaikeuksista yliluonnollisten ongelmien rinnalla. Se kertoo aluista ja lopuista, vaikeuksista ja niiden kohtaamisesta sekä minusta ja muista. Ness kuvaa perhe-, kaveri- ja rakkaussuhteita sekä mielenterveyden kysymyksiä tavalla, joka välttää kliseet, saarnat ja tyhjänpäiväisyydet.

Kirja seuraa neljän nuoren muodostaman kaveriporukan elämää neljän ja puolen viikon ajan ennen heidän valmistumistaan. Viikot ovat yliluonnollisesti aktiivista aikaa heidän kotikaupungissaan, mutta heidän huolensa ja toiveensa kohdistuvat maallisempiin asioihin – sekä siihen, etteivät indie-nuoret, kuten he valittuja kutsuvat, räjäytä koulua ennen valmistujaisseremoniaa. Kirjan kertoja Mikey, hänen siskonsa Mel, ihastuksensa, suomalaistyttö-Henna, ja paras kaverinsa Jared ovat aitoja, samastuttavia henkilöitä vaikeuksineen. Nessin hienous nuorten kuvaamisessa on se, ettei hän tee käsittelemistään asioista kliseisiä tai anna yhden ongelman rajata yhdestä henkilöstä kerrottavia asioita, vaan värittää heitä useammalla sävyllä.

Yliluonnollisuuksia vastaan taistelevien henkilöiden osuus on tiivistetty muutamaksi lauseeksi kunkin luvun alkuun, jotta lukija voi seurata myös sivuosaan jätettyä, normaalisti valokeilaan nostettavaa ”pääjuonta”. Pienet osuudet sisältävät lähes kaikki fantasiajuonen kliseet, mistä johtuen kertomuksen yliluonnollisen puolisko saa satiirimaisia piirteitä. Kuvattu kaupunki on kokenut jo sieluja syövät aaveet ja vampyyrit, mutta uusi uhka zombipeuroineen kuulostaa hieman hassulta ja mielikuvituksettomalta. Heikompi fantasiaelementti ei kuitenkaan pilaa romaania, koska sen pääpaino on tavallisten kuolevaisten elämässä.

En kovinkaan usein lue kirjoja, joiden päähenkilö on ikähaarukkaani kuuluva poika. Tätä lukiessani mietin, miksi asia on näin. Valikoinko luettavaa tyttö- tai naispäähenkilön mukaan vai eikö teini-ikäisiä poikia pueta päähenkilön saappaisiin? Onko nuortenkirjagenre jotenkin tyttöistynyt? Jos näin on, ja vaikka näin ei olisi, Mikey on loistava, samastuttava päähenkilö jokaiselle sukupuolelle. The Rest of Us Just Live Here on minun ehdotukseni #pojatkinlukee -kampanjaan.

Luin ensimmäisen kirjani Nessiltä sen mielenkiintoisen idean takia. Kirja paljastui yllättävän koskettavaksi ja, toistan, samastuttavaksi lukuelämykseksi, jollaista en ollut odottanut. En voinut laskea kirjaa käsistäni.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinun lukulistallasi pulaa poikapäähenkilöistä?

Jenny Han – To All The Boys I’ve Loved Before

”I keep my letters in a teal hatbox my mom bought me from a vintage store downtown. They aren’t love letters that someone else wrote for me; I don’t have any of those. These are ones I’ve written. There’s one for every boy I’ve ever loved – five in all.”

jenny han to all the boys i've loved before suomi blogi arvosteluJenny Hanin kirjoittaman nuortenromaanin päähenkilö Lara Jean kirjoittaa itsensä yli rakkauksistaan. Joka kerta, kun hän on rakastunut, hän kirjoittaa tunteidensa kohteelle kirjeen, jossa mainitsee kaikki ne syyt, joiden takia hän ei halua enää tuntea niin kuin tuntee. Kirjeitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi vaan Lara Jean säilöö ne hattulaatikkoon. Eräänä päivänä joku kuitenkin lähettää kirjeet eteenpäin – ja Lara Jeanin on kohdattava seuraukset.

Kirjeiden joutuminen lähetetyiksi sijoittuu ajankohtaan, jossa Lara Jean on muutenkin muutosten pyörteissä. Isän ja kolmen tyttären taloudessa Lara Jeanin isosisko Margot on ollut pikkusiskoaan pätevämpi huolehtimaan kotitöistä, mutta Margot lähtee Skotlantiin opiskelemaan. Lara Jeanin on sopeuduttava sekä isompaan vastuuseen kotitöistä että hänelle todella tärkeän ihmisen poissaoloon.

Nämä kaksi sinänsä irrallista juonta punoo yhteen yksi Lara Jeanin kirjemuotoisista rakkaudentunnustuksista, joka putoaa perheen naapurin, Lara Jeanin hyvän ystävän ja Margotin ex-poikaystävän postilaatikkoon. Todistaakseen, ettei hän halua olla siskonsa ja tämän poikaystävän mahdollisen tulevan yhteen palaamisen tiellä, Lara Jean tekaisee itselleen poikaystävän lapsuuden ystävästään ja virittää itselleen aikamoisen sotkun.

Kirjan idea lähettämättömiksi tarkoitettujen rakkauskirjeiden lähettämisestä kuulosti kutkuttavalta alkuastelmalta, muttei paljastunut niin herkulliseksi juoneksi kuin olin odottanut. Olin hieman pettynyt siihen, että kirjeistä vain kaksi nousi päärooliin ja loput sivuutettiin lähinnä olankohautuksella. Kirjeet aiheuttivat hämmentävyydessään viihdyttäviä kohtaamisia ja kevyttä sekä hieman vakavampaa ihmissuhdedraamaa, mutteivät mitään maailmaa mullistavaa. Lara Jeanin ja hänen tekopoikaystävänsä suhteen kehittyminen oli myös ihan mukavaa seurattavaa, vaikka se ei hurraa-huutoja aiheuttanutkaan.

Suurimmaksi ongelmaksi koitui mielestäni henkilöiden jääminen aika köykäisiksi ja yksipuolisiksi. Erityisesti ärsytystä herätti Lara Jeanin isosisko Margot, johon Lara Jean suhtautui varsinkin alkupuolella yksitoikkoisen idealisoivasti. Hyvät henkilöhahmot tarvitsevat mielestäni särmää, enkä löytänyt sitä Margotista tai Lara Jeanistakaan. Myöskään Margotin ex-poikaystävä Josh tai Lara Jeanin uskoteltu poikaystävä Kavinsky eivät herättäneet ihastusta, vaikka kirjan lajityypille uskollisesti toiselle heistä olisi kuulunut lukijan sydämenmurskaajan rooli.

Negatiivisesta suhtautumisestani huolimatta uskon että eri tilanteessa (ja ehkä muutama vuosi sitten?) luettuna To All the Boys I’ve Loved Before olisi voinut olla suloista luettavaa. Kepeä nuortenkirjamaisuus ja ihmissuhdekuviot sopisivat kesälukemiseksi vaikka rannalle.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä kirja tuotti sinulle pettymyksen?

Tahereh Mafi – Shatter Me

”But things happen when people touch me. Strange things. Bad things. Dead things.”

Tahereh Mafi - Shatter MeTahereh Mafin esikoiskirja Shatter Me on kielellisesti huikaiseva dystopia, joka kertoo ihmisen rikkinäisyydestä ja toisen ihmisen kaipuusta.

Julietten kosketus tappaa. Kukaan ei tiedä, mistä se johtuu, mutta siitä syntyvä pelko riittää tuomitsemaan tytön alkaen vanhemmista, joiden pelko muuttuu vihaksi, jatkuen ikätovereihin, joiden käsketään vältellä häntä ja päättyen täydelliseen eristykseen ulkomaailmasta. Valtaapitävien mielessä tuhon rinnalla itää myös mahdollisuus: Juliette saa elämänsä tilaisuuden päästä yksinäisyydestään ihmisten pariin – toimimalla aseena.

Ja kuten useimmissa YA-genren edustajissa, siellä missä on teinityttöpäähenkilö, on myös potentiaalinen rakastumisen kohde. Kiintymyksen, hellyyden ja kosketuksen kaipuulla on Julietten käsissä tuhoava voima. Kosketusta vailla elänyt tyttö janoaa toisen ihmisen lämpöä ihollaan, mutta toive kulkee yhtä matkaa kiellon kanssa: haluan, että kosketat, mutta en halua, että tunnet, koska tuntoaisti on pelkkää kipua. Kosketus on välittämisen kieltä, jolta Julietten on suljettava korvansa.

Romanssin lisäksi Tahereh Mafi sisällyttää esikoiseensa nuortenkirjallisuudelle ja dystopioille tyypillisiä elementtejä, jotka takaavat sen, että lukija saa odottamansa (jollain kohtalokkaalla tavalla muista poikkeavan päähenkilön, epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän ja keinoja kaihtamattoman, vallanhimoisen johtajan, joita vastaan taistella ym.), mutta kyseenalaistaa yksittäisen teoksen omaperäisyyden. Peruselementtien säilyessä huomio kiinnittyy  erottuviin ideoihin ja niiden mielenkiintoisuuteen ja toimivuuteen, kuten haastavaan ajatukseen kosketuksella tappamisesta.

Tahereh Mafin tapauksessa kerronnan tapa ansaitsee kunniamaininnan. Mafilla on omintakeinen ääni, joka lumoaa toiset mutta varmaan myös vieraannuttaa osan lukijoista. Hän käyttää paljon yliviivauksia osoittaakseen, kuinka Juliette sensuroi itseään ja rytmittää sanoja ajatusten suuntaan, mielikuvien kaltaisiksi yhden sanan välähdyksiksi. Hänen lauseensa soljuvat runollisella nuotilla, kiertyen välillä viiltäviksi teriksi mutta yhtä lailla kauniina.

Olen ennen englanniksi lukiessani liikkunut kielen tasolla lähinnä helppo-vaikea -akselilla, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen tiedän osaavani arvostaa sanataidetta myös muilla kielillä kuin äidinkielilläni. Vieraalla kielellä lukeminen tuntuu ensimmäisinä kertoina hankalanta, eikä kielitaito aina yksinkertaisesti riitä siihen, ainakaan nuoremman kohdeyleisön kohdalla. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus pursuaa tällä hetkellä toinen toistaan suositumpia ja mielenkiintoisempia kirjoja, jotka ovat alkuperäiskielisinä alkaneet löytää tiensä Suomen kirjastoihin. Isot aplodit siitä kirjastoille, jotka kannustavat lukemaan myös muilla kielillä! Vielä hienompi asia olisi, jos suomalaiset kustantamot innostuisivat suomentamaan enemmän ulkomaisia hittejä. Moni yläkoululainen tai lukiolainen, jotka eivät välitä lukea englanniksi, voisi löytää lukuhalunsa laajemmasta, laadukkaasta valikoimasta. Shatter Me voisi olla yksi sellaisista kirjoista.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Minkä englanninkielisen nuortenkirjan näkisit mielelläsi suomennettavan?

Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Marissa Meyer - CinderOtetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?