Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Juhani Karila – Omenakrokotiilin kuolema

”Tutkijat suuntasivat antenneja kohti pilveä ja ilmoittivat, ettei se ole vesihöyryä vaan tietoisuus. — tutkijat sanoivat, että tietoisuus oli laskutus- ja myyntireskontra Persnetto. Se oli karannut keskisuuren betonielementtiyhtiön palvelimelta aamulla. Nyt Persnetto nousi lämpimän ilmavirtauksen mukana kohti stratosfääriä kuin parvi hanhia. Toimittajat nauroivat, tutkija lohkaisi hyvin, parvi hanhia, mutta he vakavoituivat pian sillä heidän piti keksiä pelottavia otsikoita.”

juhani karilan omenakrokotiilin kuolema

Omenakrokotiilin kuolema on J. H. Erkon kirjoituskilpailun voittaneen Juhani Karilan toinen novellikokoelma. Se koostuu kymmenestä novellista, joita yhdistää vahvasti absurdinen vire.

Novellit kysyvät muun muassa, mitä tapahtuu, kun laskutus- ja myyntireskontra  Persnetto ja Jumala ryhtyvät kilpasille tai kun koulun vanhempainilta päättyykin tonttukasinon perustamiseen. Saman kokoelman aikana ehditään myös road tripille pandojen kanssa sekä pahan sokeriaddiktion kouriin, jolloin niin omenakrokotiilit, salmiakit kuin sitruunakostajat saavat kyytiä. Eikä tässä vielä kaikki, jokainen novelli tarjoaa nimittäin omanlaisensa sattumusten sikermän.

Karilan novellit lähtevät useimmiten liikeelle jostain arkipäiväisestä ja tutusta tilanteesta, mutta päättyvät jonnekin aivan muualle. Hän tykittäää tekstissään absurdeja käänteitä niin tiuhaan, ettei lausetta aloittaessa voi tietää, mistä löytää itsensä sen päätyttyä. Ennakoimattomuus ja liioittelu ovat  novellien aseita, eikä Karila pelkää käyttää niitä. Jokainen teksti sisältää omanlaisensa logiikan nyrjähdyksen, jotka vievät lukijan tutun ja turvallisen ulottumattomiin.

Satuin kuuntelemaan osan Juhani Karilan haastattelusta Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostuin sitä kautta Omenakrokotiilin kuolemasta. Lisäpontta lukuprojektille antoi Ompun blogissaan Reader, why did I marry him? lanseeraama novellihaaste, joka haastaa tutustumaan lyhytproosaan. Olen lukenut hävettävän vähän novelleja: ainut kokonaan lukemani novellikokoelma on Rosa Liksomin loistava Väliaikainen. Lajina minulla ei ole novellia vastaan mitään, mutta Omenakrokotiilin kuolema oli hyppy liian kauas epämukavuusalueelle. Hyvä kirjallisuus yllättää, mutta teos jätti minut turhan ymmälleni.Toisaalta Karilan novellit ovat kiehtovia pienoismaailmoja, jotka toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan (tai ilman niitä?), mutta toisaalta niiden absurdismi jäi etäiseksi.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Oletko sinä absurdismin ystävä?

Rosa Liksom – Väliaikainen

”Mua hävettää miettiä, miksi musta tuli mä. Onko syy olosuhteissa, yhteiskunnassa, vanhemmissa, huonossa tuurissa, sattumassa, kohtalossa, muissa ihmisissä vai mussa itsessä?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Rosa Liksom - VäliaikainenNovellikokoelmassaan Väliaikainen Rosa Liksom marssittaa esiin aika joukon karikatyyrejä lukijan hauskuuttamiseksi, kauhisteltavaksi ja nautittavaksi. Nykyisen elämänmenon käänteistä kimpoilevat välähdykset ponnistavat kovasta todellisuudesta, mutta saavat vauhtia myös absurdiudesta. Väliaikainen on nopeatempoinen sekoitus karua arkea, nokkelia oivalluksia ja koomisia hahmoja, joille naureskellessaan tajuaa, kuinka näitä säheltäjiä löytyy myös omasta lähipiiristä.

On parinvaihtoa uusperheessä ja viimeisen päälle mietityt ökyhäät ilman sulhasta, Prysseliä ja Preiviikkiä sekä urbaania ympäristöä ja Lapin erämaita. Ensimmäinen puolisko novelleista on kirjoitettu etelän murteella, Lappiin sijoittuva jälkimmäinen meänkielellä. Lapin murretta taitamattomalle sanojen vääntely ja kääntely tuntuu vieraalta aluksi, mutta rytmiin päästessä se ei haittaa. Silti tykkäsin ensimmäisestä osasta enemmän.

Luen lyhytproosaa todella vähän. Ja miksi näin – en tiedä. Vaikka novellit ovat minulle vieraampaa aluetta, nautin sukelluksesta värikkääseen ja hervottomaan maailmaan, joka syöksyy eteenpäin välillä päätöntä vauhtia. Liksom ei jää miettimään tai pohtimaan vaan tiivistää ja lyhentää: ajattelu on lukijan tehtävä. Työnjako kelpasi minulle mainiosti. Liksomin novellit ovat kuin irtokarkkeja, joita maistelin silmät kiinni. Koskaan en voinut tietää, mitä oli aikeissa laittaa suuhuni seuraavaksi. Osa novelleista oli kirpeitä, osa taas pehmeitä, jotkut ällöttivät, toiset olivat juuri minun makuuni.

Väliaikaisessa parasta on se, kuinka tiukasti ajassa se elää käsitellessään nykyihmisen kipupisteitä helposti lähestyttävässä muodossa. Lukiessani, ja lukemisen jälkeen, jäin miettimään, minkälaisen kokonaiskuvan novelleista saa. Aika synkkähän se on, vaikkakin viihdyttävästi kerrottu. Jos jotain olisin kaivannut lisää, ehkä toivonpilkahduksia ja iloa.

Kokoelma on vaikuttava, juuri sopivaan aikaan kirjoitettu. Liksomia voisin lukea lisää, ehkä seuraavana vuorossa on Hytti nro 6.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Löytyykö sieltä lyhytproosan tai Rosa Liksomin ystäviä?