Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

tuula karjalainen tee työtä ja rakasta blogi arvostelu

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

HAM

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Peter Ackroyd – The Fall of Troy

“I cannot wait to bring you to the plain of Troy. To show you the place where Hector and Achilles fought. To show you the palace of Priam. And the walls where the Trojan women watched their warriors in battle with the invader. It will stir your blood, Sophia.”

peter ackroyd the fall of troy suomi blogi arvostelu

Peter Ackroydin romaani The Fall of Troy on fantastisia elementtejä hyödyntävä kertomus myyttisen Troijan kaupungin kaivauksilta. Se kyseenalaistaa hellimämme kuvan kulttuurimme antiikkiin ulottuvista loisteliaista juurista ja kysyy, mikä osuus idealismilla on historiankirjoituksessa.

Sophia Chrysanthis on 16-vuotias, kun hän vanhempiensa toiveesta nai itseään reilusti vanhemman saksalaisen arkeologin, herra Obemannin. Sophia saa kiittää naimakaupasta lukeneisuuttaan: Obermannin kriteerit avioitumiselle ovat kreikkalaisuus ja se, että tuleva rouva Obermann tuntee Homeroksen runoelmat. Avioliitto vie Sophian Turkkiin, Hissarlikin kaivauksille, josta Obermann vannoo nostavansa esiin muinaisen Troijan kaupungin.

Obermann on vankkumaton idealisti, joka ei anna minkään tai kenenkään tulla itsensä ja mielikuviensa Troijan väliin. Suojellakseen näkemystään hän on valmis valikoimaan ja tuhoamaan arvokkaita arkeologisia löytöjä ja kirjoittamaan modernia, tieteellistä historiaa tuhansia vuosia vanhojen eeppisten säkeiden mukaan. Harrastelija-arkeologin omistuneisuus ja innostuneisuus ovat lumoavaa ja mukaansa tempaavaa seurattavaa. Innoitus tekee Obermannista neron, mutta kiihkomielisyydessään hän on lähempänä hullua. Onko niiden välillä loppujen lopuksi kovinkaan suurta eroa?

“Archaeology is not a science,” Obermann says. “It is an art.”

Nerouden ja hulluuden raja ei ole ainoa rajapinta, jolla Sophia epäröi. Kaivausten ympärillä vallitsee mystiseen asti jännitteinen ilmapiiri. Eeppisten runonlaulajien maalailema kaupunki on raunioista paljastuessaan haluton jättämään tarunsa menneisyyteen. Tapahtuu siinä mielessä selittämättömiä asioita, että ne voi selittää kahdella tavalla kummankaan selityksen mitätöimättä toista. Joko tapahtuu niin kuin Obermann on vakuuttunut tapahtuvan: jumalat eivät suostu jäämään menneisyyteen tai unohduksiin, tai niin kuin rationaalinen ihminen selittää mysteerit auki nukkuakseen yönsä rauhassa: kaiken takana on luonnollisia sattumuksia tai korkeintaan jumalan asemaan korottautuvan ihmisen käsi.

The Fall of Troylla ja etenkin sen päähenkilöllä herra Obermannilla on innoittajansa tosielämässä. Se pohjautuu Heinrich Schliemannin 1800-luvulla johtamiin kaivauksiin, jolloin harrastelija-arkkitehti vastoin kaikkia odotuksia kaivoi ylös Troijaksi oletetun kaupungin rauniot. Löytö herätti aikanaan kiivasta keskustelua ja etenkin Schliemannin käyttämät menetelmät ovat jälkipolvien tuomitsemia. Halussaan ja kiireessään saavuttaa Troija hän kaivoi nopeasti nuorempien ja ylempien kerrosten läpi sekoittaen ja hävittäen suuren määrän arkeologisesti arvokasta esineistöä.

Obermannissa ja Schliemannissa on paljon samaa, mutta Obermann on imenyt mielipiteitään myös yleisestä 1800-luvun ilmapiiristä. Samoin kuin Euroopalle oli vaikea hyväksyä oikean Troijan tarunhohtoisuudesta barbaarisuuden puolelle lipsahtavia piirteitä, Obermaan on valmis tekemään mitä vain kaivaakseen Troijan ylös juuri sellaisena kuin Homeros on sen kuvaillut, rohkean, uljaan ja korkeamoraalisen soturikansan alkukotina. Barbaarinen Troija romuttaisi koko Euroopan kansallisromanttisen näkemyksen omasta ylevästä alkuperästään ja niimpä romaanista tulee yhden ihmisen idealismin ohella kuvaus kollektiivisesta narsismista.

The Fall of Troy on romaani, johon olisin tuskin törmännyt, jos en olisi päätynyt postmodernin historiallisen romaanin kurssille. The Fall of Troy päätyi luettavakseni siinä mielessä hyvään aikaan, että olin juuri kahlannut antiikin kirjallisuuden kurssille vaadittavan lukemiston läpi ja minulla oli sekä Homeros että Vergilius hyvässä muistissa kirjaa aloittaessani. Toisaalta antiikkiaiheeseen palaaminen uhkasi vaikuttaa yliannostukselta, mutta Ackroydin romaanin näkökulma myyttiseen aikaan oli niin erilainen ja mielenkiintoinen, ettei Troijan sodan jankkaaminen tuntunut uuvuttavalta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille antiikin, historian, mytologian ja miksei fantastisten piirteidenkin ystäville!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä kirjatuttavuuksia sinä olet löytänyt sattumalta?

Haruki Murakami – Norwegian Wood

”Sinä iltana, kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni.”

haruki murakami norwegian wood blogi arvostelu

Haruki Murakamin kansainvälinen läpimurtoromaani Norwegian Wood on haikean kaunis rakkaustarina 1960-luvun Tokiosta. Se kertoo kuoleman hipaisemista Torusta ja Naokosta, jotka yrittävät elää alkoholilta ja hormoneilta tuoksuvaa nuoruuttaan välittämättä mustuudesta, joka velloo heidän sisällään.

Norwegian Wood on surumielinen romaani olematta kuitenkaan synkkä. Murakamin taidokas kerronta kutoo elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden sekä rikkinäisyyden ja ehjyyden traagisen kauniiksi kokonaisuudeksi. Rakkaus on romanttista muttei imelää; tarina on surullinen mutta elämänmakuinen.

37-vuotias Toru Watanabe kuulee lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood ja kulkeutuu muistoissaan välittömästi opiskeluaikoihinsa. Heitä oli kolme: hän, hänen paras ystävänsä Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko – kunnes ei enää ollut. Kizuki päätti kuolla. Torun ja Naokon yhteydenpito sammui, Toru aloitti yliopiston ja muutti opiskelija-asuntolaan, jossa tyhjät kaljatökit, täysinäiset tuhkakupit ja satunnaiset tytöt täyttivät hänen elämänsä. Eräänä päivänä Toru ja Naoko tapasivat toisensa sattumalta junassa, mikä oli alku heidän erikoislaatuiselle ystävyydelleen ja myöhemmin rakkaudelle.

Suuri osa Norwegian Woodin surumielisyydestä tiivistyy Naokossa, hauraassa, särkyneessä tytössä. Kuinka kovaa voi rakastaa rikkinäistä ihmistä? Kuka on rikki, kuka ehjä, kuka normaali, kuka sairas? Miten särkyneestä saadaan ehjä?

”En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.”

Ensirakkautensa Naokon vastapainoksi Toru tutustuu yliopistossa Midoriin, eläväiseen ja räiskyvään tyttöön, joka on mieltynyt oudoimpiin pornoelokuviin. Kaksi rakkautta vetävät Torua pian eri suuntiin ja saavat hänen miettimään, millaista rakkautta hän haluaa ja millaista rakkautta hän voi pyytää.

Jo kahdenkymmenen sivun jälkeen mielessäni liikahti ajatus, että nyt voi olla meneillään jotain suurta. Miten suurta, sitä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään. Norwegian Wood on minulle kirja, jota en sijoita lemppariksi ampaisseiden joukkoon vaan merkkipaaluksi elämääni. Suosikkiasemaan kohoaminen vaatisi toisen lukukerran, jonka perusteella voisin päätellä, liittyykö kiintymiseni kirjaan puhtaammin sen ansioihin. Nyt se on minulle kirja, jota luin ensimmäisellä viikolla opiskelijakämppääni muuttamisen jälkeen ja bussissa matkalla kotiin, jota mietin alkavani kutsu lapsuudenkodiksi erottaakseni sen Helsingin-kodistani.

Norwegian Wood on hyvä esimerkki kirjasta, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Muutama vuosi sitten alkoholin kulutuksen ja seksin paljous olisivat tuntuneet vastenmielisiltä, koska en ollut törmännyt niihin kaunokirjallisuudessa siinä määrin kuin nyt. Tässä hetkessä Murakamin käsittelemät teemat osuivat arkaan, koskettavaan kohtaan. Vaikka minä ja Toru elämme eri paikoissa, eri aikaan ja hyvin erilaisissa tilanteissa, yliopiston aloittaminen, omilleen muuttaminen ja ensirakkauden eläminen yhdistävät meitä yli erojen.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini. Olen pikkuisen ihastunut.

Haasteet: Maailmanvalloitus (Japani), Kurjen siivellä, Seitsemännen tateen tarinat

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko sinä lukenut Murakamia? Mitä suosittelisit seuraavaksi Murakamiksi?

Patrick Ness – The Rest of Us Just Live Here

”The indie kids, huh? — They’ve always got some story going on that they’re heroes of. The rest of us just have to live here, hovering around the edges, left out of it all, for the most part.”

patrick ness the rest of us just live here suomi blogi arvosteluPatrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.

The Rest of Us Just Live Here on aitoutta tulviva kertomus jokaista koskettavista vaikeuksista yliluonnollisten ongelmien rinnalla. Se kertoo aluista ja lopuista, vaikeuksista ja niiden kohtaamisesta sekä minusta ja muista. Ness kuvaa perhe-, kaveri- ja rakkaussuhteita sekä mielenterveyden kysymyksiä tavalla, joka välttää kliseet, saarnat ja tyhjänpäiväisyydet.

Kirja seuraa neljän nuoren muodostaman kaveriporukan elämää neljän ja puolen viikon ajan ennen heidän valmistumistaan. Viikot ovat yliluonnollisesti aktiivista aikaa heidän kotikaupungissaan, mutta heidän huolensa ja toiveensa kohdistuvat maallisempiin asioihin – sekä siihen, etteivät indie-nuoret, kuten he valittuja kutsuvat, räjäytä koulua ennen valmistujaisseremoniaa. Kirjan kertoja Mikey, hänen siskonsa Mel, ihastuksensa, suomalaistyttö-Henna, ja paras kaverinsa Jared ovat aitoja, samastuttavia henkilöitä vaikeuksineen. Nessin hienous nuorten kuvaamisessa on se, ettei hän tee käsittelemistään asioista kliseisiä tai anna yhden ongelman rajata yhdestä henkilöstä kerrottavia asioita, vaan värittää heitä useammalla sävyllä.

Yliluonnollisuuksia vastaan taistelevien henkilöiden osuus on tiivistetty muutamaksi lauseeksi kunkin luvun alkuun, jotta lukija voi seurata myös sivuosaan jätettyä, normaalisti valokeilaan nostettavaa ”pääjuonta”. Pienet osuudet sisältävät lähes kaikki fantasiajuonen kliseet, mistä johtuen kertomuksen yliluonnollisen puolisko saa satiirimaisia piirteitä. Kuvattu kaupunki on kokenut jo sieluja syövät aaveet ja vampyyrit, mutta uusi uhka zombipeuroineen kuulostaa hieman hassulta ja mielikuvituksettomalta. Heikompi fantasiaelementti ei kuitenkaan pilaa romaania, koska sen pääpaino on tavallisten kuolevaisten elämässä.

En kovinkaan usein lue kirjoja, joiden päähenkilö on ikähaarukkaani kuuluva poika. Tätä lukiessani mietin, miksi asia on näin. Valikoinko luettavaa tyttö- tai naispäähenkilön mukaan vai eikö teini-ikäisiä poikia pueta päähenkilön saappaisiin? Onko nuortenkirjagenre jotenkin tyttöistynyt? Jos näin on, ja vaikka näin ei olisi, Mikey on loistava, samastuttava päähenkilö jokaiselle sukupuolelle. The Rest of Us Just Live Here on minun ehdotukseni #pojatkinlukee -kampanjaan.

Luin ensimmäisen kirjani Nessiltä sen mielenkiintoisen idean takia. Kirja paljastui yllättävän koskettavaksi ja, toistan, samastuttavaksi lukuelämykseksi, jollaista en ollut odottanut. En voinut laskea kirjaa käsistäni.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinun lukulistallasi pulaa poikapäähenkilöistä?

Zoe Sugg – Girl Online + haamukirjoittajan arvoitus

”Every time you post something online you have a choice. You can either make it something that adds to the happiness levels in the world – or you can make it something that takes away from them.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Zoe Sugg - Girl OnlinePenny on arka ja tapaturma-altis teinityttö, joka yrittää navigoida samassa ystävien, perheenjäsenten ja ihastusten sekaisessa sosiaalisten suhteiden sokkelossa kuin muut samanikäiset. Pennyllä on kuitenkin salaisuus: hän pitää suosittua Girl Online -blogia, jossa hän jakaa kuulumisiaan ja arkipäiväisiä sattumuksia anonyymisti. Juuri kun paniikkikohtaukset ovat ottaa vallan tytön elämässä, hän pääsee New Yorkiin, jossa hän tutustuu Noahiin. Noahin seurassa Penny löytää itsevarmuutensa, mutta Noahillakin on salaisuutensa.

 

En tiedä, mistä aloittaa. Jo ennen lukemista suhtauduin kirjaan hyvin ristiriitaisesti. Olin juuri lukenut siitä kaksi hyvin erilaista arvostelua, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista oli hyvin ihastunut Pennyn tarinaan, mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Marialle kirja oli suuri pettymys. Nämä kaksi arvostelua eivät suinkaan olleet ainoat, joiden yhteydessä olin kuullut Girl Onlinesta, sillä se aiheutti aikamosen kohun haamukirjailijaepäilysten takia. Lukeminen ei kovin kummoisesti ristiriitaista suhtautumistani auttanut. Selvittääkseni ajatuksiani päätin kirjoittaa kirjasta kahdesta erilaisesta perspektiivistä käsin: kirjana ja ilmiönä.

KIRJASTA

Ensimmäiset satakunta sivua eivät tehneet vaikutusta. Tekstistä oli karsittu amatöörimäisen vähän turhuuksia, ja Pennyn sähellys tuntui hieman päälleliimatulta, liikaa yritetyltä. Loppupuolikin kärsi epäuskottavuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, mutten pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni sen jälkeen, kun kerronnassa päästiin New Yorkiin asti.

Höttöisyys on Girl Onlinen paras anti. Pennyn ja Noahin lomaromanssi (jotka uppoavat minuun muutenkin vaarallisen hyvin) on suloista seurattavaa ja heidän dialoginsa hymyilyttää – toinen asia mitä en fyysisesti kovin usein lukiessani tee. Luksushotelli, paljon romantisoitu New York ja 20-luvun tyyli osana kerrontaa ovat myös tyttömäisiä, unelmia kutittelevia elementtejä, joiden edessä olen yllättävän aseeton.

Girl Online ei kuitenkaan ole ollenkaan niin kevyt kirja sisällöltään kuin annan ymmärtää. Internet on osa jokaisen (teinin) arkipäivää ja niin tavanomainen ilmiö, että harva pysähtyy miettimään, kuinka raadollinen paikka se voi olla. Nuoret tietävät nykyisin aika hyvin, kuinka mitään, minkä antaa itsestään imaista bittiavaruuteen, ei saa pois. Sen sijaan Girl Onlinessa lähestytään varottavia puolia siitä näkökulmasta, kuinka naurettaviin mittasuhteisiin negatiivinen riepottelu valokeilassa voi nousta – varsinkin silloin kun riepottelijat eivät ole tarkistaneet tietojaan.

Blogikirjoitukset tekstilajina on myös kivasti otettu osaksi kerrontaa, samoin kuin tekstiviestit, jotka piristivät kirjan rakennetta.

Luen harvoin yötunneille asti, mutta tekstitaidon ylioppilaskokeen jälkeinen yö oli vähäuninen Girl Onlinen takia. Syytän koetta osittain siitä, miksi kallistuin plussan puolelle: kirjoitusten keskellä tarvitsin jotain höttöistä ja suhteellisen kevyttä luettavaa.

Näillä lausunnoilla arvioin kirjan, enkä ottanut huomioon (ainakaan tarkoituksellisesti) muita tekijöitä.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

ILMIÖSTÄ

Olen tarkoituksella välttänyt kirjoittajan mainitsemista tänne asti. Kirjan kannessa lukee Zoe Sugg, ja sillä nimellä Girl Onlinea myös markkinoidaan. Zoe on supersuosittu vloggaaja ja, uskallan sanoa maailmanlaajuinen, ilmiö. Olen ja olen ollut jo jonkin aikaa yksi hänen Zoella-YouTube-kanavansa yli kymmenestä miljoonasta tilaajasta. Videoissaan, vlogeissaan ja blogissaan Zoe on positiivisen ja aidon tuntuinen, varmasti roolimalli monelle. Hän on monella tapaa juuri oikea ihminen käsittelemään internetin raadollisuutta. Kirjoitettuaan ryöpytyksen kohteeksi joutuneesta Pennystä hän sai aikamoisen määrän epämiellyttäviä kommentteja niskaansa. Ironista, kuten hän itsekin kirjoittaa: ”- – and the real irony in all of it, was that the main character in my book battled with nasty press and negativity so she decided to throw her laptop in her wardrobe and to shut everything out, and that’s exactly what I wanted to do.”

Miksi näin? Netissä levisi nopeasti huhu siitä, ettei Zoe itse kirjoittanut kirjaansa. Kirjan kustantanut Penguin Random House myönsi, että ”to be factually accurate you would need to say Zoe Sugg did not write the book Girl Online on her own (=ollaakseen tosiasiallisen tarkka pitäisi sanoa, ettei Zoe Sugg kirjoittanut Girl Onlinea yksin.)” Zoe itse kirjoitti asiasta Twitterissä näin: ”Of course I was going to have help from Penguin’s editorial team in telling my story, which I talked about from the beginning. Everyone needs help when they try something new. The story and the characters of Girl Online are mine. (=Totta kai olin saamassa apua tarinani kertomiseen Penguinin editointiryhmältä, mistä puhuin alusta asti. Kaikki tarvitsevat apua, kun he yrittävät jotain uutta. Girl Onlinen tarina ja hahmot ovat minun.)” 

Vieläkään ei tunnu olevan varmuutta siitä, kuinka suuri osa tarinasta on Zoen. Goodreadsissa Suggin nimen rinnalla lukee nykyään Siobhan Curham haamukirjailijana. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki kirjailijat saavat jonkin verran apua kirjansa kirjoittamiseen; kustannustoimittaja on läsnä jokaisen tarinan julkaisuprosessissa. Sitä ei pidetä haamukirjailijuuden merkkinä, eikä kustannustoimittajan nimi lue kannessa vaan kiitoksissa. En väitä tietäväni Zoen kirjoitusprojektista tarkemmin kuin kukaan muu, mutta mielestäni hän ei ansaitse tulla haukutuksi valehtelijaksi sen takia, että julkaisuprosessissa oli osallisena muitakin.

Ehkä kyseenalaisempi asia mielestäni on se, kuinka YouTube-starat tuntuvat saavan kustannussopimuksia pelkän kuuluisuutensa tähden. Kaikkien niiden kirjailijahaaveiden kanssa elävien puolesta tuntuu epäreilulta, että kustantajat tarjoavat sopimusta kuuluisuuksille, joiden lahjakkuudesta tai asiaa koskevista toiveista ei ole takeita. Toisaalta en ole niin naiivi, etten tietäisi miten markkinatalous toimii. Jollakin kustantajien on toimintansa rahoitettava. Girl Onlinea myytiin 78 109 kappaletta ensimmäisten seitsemän päivän sisällä. Kun kustantamolla on tällaisia varmasti miljoonia tuottavia kirjoja, heillä on varaa myös kustantaa teoksia, joiden menekki ei ole yhtä odotettua.

Ja totta kai se, että Girl Online on varmasti monelle ensimmäinen koskaan luettu kirja ja saattaa parhaassa tapauksessa näyttää tietä muunkin kirjallisuuden ääreen, on positiivinen asia.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti ja pahoittelut sulkujen ylikäytöstä 🙂

Internetin nurjat puolet, haamukirjailijuus, kustannusala… Sana on vapaa!

 

Rainbow Rowell – Fangirl

”’Why do we write fiction?’ Professor Piper asked.

Cath looked down on her notebook.

To disappear.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Rainbow Rowell - FangirlRainbow Rowellin Fangirl on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka ylistykselle ei näy loppua. Se on tarina fanfictionin maailmaan katoamisesta, perhesuhteista ja ensirakkaudesta.

Cath on toinen puolisko identtisten kaksosten symbioosissa, joka saa äkillisen lopun, kun hänen siskonsa Wren ilmoittaa, ettei halua enää yliopistossa samaan huoneeseen. Siinä missä Cath haluaisi vain hautautua peiton alle näppäimistö sylissään ja mielikuvitus seuranaan, hänen täytyy kohdata uusi ympäristönsä – kämppäkaveri, yliopistokurssit, ruokalassa syöminen – ilman internetin tuomaa etäisyyttä.

Uskon, että Cath on yksi syy siihen, miksi kirja on niin pidetty. Vastoin yhteiskunnan ja ehkä koulumaailmankin odotuksia hän ei ole sosiaalisesti lahjakas vaan syrjään vetäytyvä. Hän varastoi huoneeseensa proteiinipatukoita välttääkseen ruokalaan menemistä ja kaikkia siihen liittyviä kysymyksiä (missä jonotetaan, mihin istua), mikä ei ole ollenkaan niin säälittävää kuin miltä kuulostaa vaan käytöstä, johon sortuisi itsekin helposti jännittävässä tilanteessa. Muut käyvät bileissä ja juovat, Cath vyöryttää sanoja paperille sormet sauhuten. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, mutta lukija, olettaen että tämä samastuu Cathiin, on yksinäinen hänen kanssaan. Erilaisuudesta huolimatta Cath tietää hyvin vahvasti kuuluvansa kirjoittamisen maailmaan, epävarmuuden alla on tieto siitä, kuka hän on.

Suuri osa Fangirliä on kuvitteellinen kirjasarja Simon Snowsta. Kirjan maailmassa Simon on paisunut samanlaiseksi ilmiöksi kuin meidän tuntemamme Harry Potter. Kuten Harry Potterista, myös Simon Snowsta kirjoitetaan fanfictionia. Simonin osuus on ikään kuin kirja kirjan sisällä: toinen puoli paljastuu vilauksina alkuperäisestä juonesta ja toinen Cathin sanelemana versiona.

Fangirl ei ole pelkästään vetäytymistä, kirjoittamista ja fanittamista. Se on myös itsenäistymistä ja rakastamista. Ylipäätään se sanoittaa läheisyyden ja eristäytymisen kriisiä: sitä aikaa, kun perheestä irtautuminen alkaa olla väistämätöntä, mutta rinnalle tarvittaisiin joku, johon turvata. Omissa ajatuksissa on helppo kuvitella seurustelun ihanuutta ja kamaluutta, mutta kun kuvitellulla on yht’äkkiä kaksi jalkaa ja mielipiteiden muodostamiseen kykenevä suu, kaikesta ei voi enää määrätä itse. Silloin se, mikä sanallisessa muodossa kattaa vain muutaman merkin, voi fyysisessä maailmassa tuntua valtavalta liikkeeltä, askeleelta tai etäisyydeltä.

Suurta hypetystä saaneiden kirjojen lukeminen herättää aina suurta innostusta ja hieman pelkoa pettymyksestä. Fangirl on samastuttava ja ihastuttava, mutta luin sitä sen verran katkonaisesti, ettei se päässyt sytyttämään ihan lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei kirjoitukseni ollenkaan tee oikeutta Fangirlille, ehkä siirryn sen pariin, mitä minun oikeasti pitäisi olla tekemässä – opiskelemassa koeviikkoa varten. Siksi siirrän puheenvuoron teille: oletteko osa ilmiötä nimeltä Fangirl?

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Follow my blog with Bloglovin

Vladimir Nabokov – Lolita

”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Vladimir Nabokov - LolitaYksi kiistanalaisimmista ja kohutuimmista klassikoista on Lolita, joka kiellettiin heti ilmestyttyään. Vladimir Nabokovin romaani on korrektisti ilmaistuna tarina pakkomielteeksi kasvavasta intohimosta ja epäsovinnaisesta rakkaudesta – yksinkertaisesti nimettynä se käsittelee pedofiliaa.

Humbert Humbert on nelikymppinen mies, jota riivaa suloisiin, vielä pojanvartaloisiin varhaisteinityttöihin kohdistuva himo. Nymfeteiksi kutsutut tytöt ovat kielletty nautinnonlähde, ja haluttavin heistä on Dolores Haze, Humbertin vuokranantajan tytär, jonka nimi miehen huumaantuneissa ajatuksissa kääntyy Lolitaksi.

Humbertilla on kertojana muutama ominaisuus, joille en lämpene ollenkaan, enkä nyt puhu hänen mieltymyksistään vaan puhtaasti teknisistä kertojaratkaisusta. Ensiksi hän puhuttelee lukijaa suoraan, eikä sellainen metatekstisyys sovi makuuni ollenkaan. Toiseksi hänen kertomuksensa vilisee ranskankielisiä ilmauksia, joille ei ole suomennoksia.

Kun nämä huomiot jättää omaan arvoonsa, Humbertin kertojaääni on hyvin kuvallinen ja lyyrinen vastapainona hänen tekojensa vastenmielisyydelle. Hän eksyy usein sivupoluille ja on pikkutarkkuudessaan ja epäolennaisuuksiin tarttuvaisuudessaan välillä raivostuttava. Sanojen notkeus ja soljuvuus sai silti minut paikoitellen hämmästelemään, enkä lukiessani edes vielä tiennyt, ettei englanti, jolla Lolita on kirjoitettu, suinkaan ollut Nabokovin äidinkieli.

Lolita on kuuluisa ja kammoksuttu ennen kaikkea aiheensa takia. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, korulauseihin puettunakin, on häiritsevää luettavaa. Lolita on 12-vuotias, kun Humbert iskee silmänsä häneen, loppuelämänsä tyttö on rikottu. Mietin 12-vuotiasta, kuudesluokkalaista itseäni ja mitä olisi tapahtunut, jos valkoinen pakettiauto tosielämän Humbert Humbert rattinsa takana olisi pysähtynyt kohdalleni.

Yllätyin siitä moniulotteisuudesta, joka Lolitasta paljastui. Hän on sekä Humbertin hellyyden kohde, suloinen, viattomuuden rippeissään kompuroiva nymfetti että demonimainen, manipuloiva ilmestys, joka on valmis niin alistumaan kuin kiristämään saadakseen haluamansa. Arvet, jotka hyväksikäyttö jättää häneen – kuinka syvälle ne ulottuvat? Humbertkaan ei selviä vahingoittumatta suhteestaan kauan himoitsemaansa nymfettiin, hän vajoaa syvemmälle vainoharhaisuuden ja mielisairauden umpitunneliin. Vapaa pääsy isä-tytär -suhteessa vankina olevan nymfetin iholle ei ole sellainen täyttymys kuin hän haaveili.

Mikä vetää meitä lukemaan tällaisia kirjoja? Onko kielletyn kirjan leima neonvärinen huutomerkki kirjan yllä: lue minut? Onko pedofilia kaikessa kieroutuneisuudessaan tabu, jonka haluamme rikkoa?

Jouduin kiistelemään itseni kanssa hetken, ennen kuin myönsin, ettei monesti kehuttu (vaikkakin ehkä yhtä monesti haukuttu) klassikko yllä asteikollani kahta tähteä ylemmäs.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Lolita herättää vahvoja mielipiteitä, eikö se toisaalta ole hyvän kirjallisuuden merkki? Kuulutteko te tykkääjiin, vihaajiin tai johonkin siltä väliltä?

Follow my blog with Bloglovin

Venla Hiidensalo – Karhunpesä

”Muisti oli kuin sangollinen kehitysnesteeseen upotettuja valokuvia. Osa kuvista oli painunut niin syvälle, ettei niitä enää erottanut. En ollut varma, haluaisinko nähdä niitä kuvia, jotka piilottelivat pohjalla.”

Kirjvarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Venla Hiidensalo - KarhunpesäVenla Hiidensalon Karhunpesä jäljittää kuvia, joista muistuttavat vain ruskeat liisteritahrat albumin sivuilla. Revityt kuvat kertovat sanatonta tarinaansa hiljaisuudesta, johon vajosivat kadonneet sukulaiset, vääränvärinen nauha käsivarressa ja mielisairaalan lohduttomat seinät.

Suomeen palaava Matalena saa sairaalassa elämän viimeisiin rippeisiin tarrautuneelta isoäidiltään pyynnön: ”Etsi isä.”  Punapäällikönä toiminut Voitto katosi sisällissodassa, kun idässä keisarillisen Venäjän raunioille perustettu sosialistinen ihanneyhteiskunta imaisi hänet sisuksiinsa. Matalenan tehtäväksi jää pyyhkiä historian                                                                              kerrostama pöly isoisoisänsä jalanjäljiltä.

Voitto ei ole suvussa ainut, joka elää vain haalistuneissa muistoissa vailla hautakiveä, jonka äärellä häntä muistella. Matalenan toinen isoäiti Alexandra maalailee kauhukuvia Ohtolan kirouksesta, joka iski erityisesti hänen anoppinsa Senjan siskoon Olgaan. Mustatukkainen, mykkä Olga, jonka pahat kielet kuiskivat olevan metsän vaihdokas, karhun morsian, katosi hänkin sisällissodan ruudinkatkuun.

Sukupolvelta toiselle kulkevien huhujen ytimistä, kehittämättä jätetyistä mustavalkoisista valokuvista ja paikoin pelkästä järkähtämättömästä hiljaisuudesta Matalena alkaa etsiä punaista lankaa sukunsa historiaan. Sota ei ole hänelle uusi tuttavuus: siinä missä aiemmat sukupolvet puhuivat kauhuista kavahtaen, Matalena etsii konflikteja katsoakseen niitä kameran linssin läpi. Omilla kotikulmillaan hän ei voi sulkea inhimillisiä tunteita pois samalla tavalla kuin pommitetussa kolumbialaisessa vuoristokylässä vaan joutuu tekemään tiliä myös henkilökohtaisista syistä, jotka ajoivat hänet dokumentoimaan toisten kärsimystä.

Karhunpesä on laaja sukuromaani, joka rönsyilee kokonaiskuvan 1900-luvun suomalaisista kohtaloista. Se käsittelee niitä vaiettuja, kalvavia kokemuksia, jotka on jätetty tuleville sukupolville avattaviksi ja sovitettaviksi. Aihe on ollut paljon esillä kirjallisuudessa. Lajitovereihinsa suhteutettuna Karhunpesä koostuu aika tavanomaisista aineksista, mutta henkilöiden kirjo tuo syvyyttä ja moniulotteisuutta kerrontaan.

Pääpainon ja -mielenkiinnon kohdistuessa edellisiin sukupolviin Matalenan oma elämä on aika suuressa roolissa, mutta jää silti toisten jalkoihin ja hieman hämäräksikin. Kehyskertomuksena hänen rooliinsa olisi voinut olla pienempi ja jättää pääjuonille enemmän tilaa. Toisaalta se, että hänellä on viimein lupa kysellä ja kapinoida, tuo kontrastin puhumattomuuden ilmapiiriin.

Sotien aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut viime aikoina paljon, mikä on tehnyt minusta kriittisemmän. Karhunpesän kunniaksi täytyy sanoa, että näin kattavaa toisiinsa kutoutuvien kohtaloiden verkkoa en ole aiemmin saanut selvitettäväksi.

Hiidensalolla on myös blogi, josta löytyy hieno henkilögalleria Karhunpesän hahmoista. Sitä kannattaa käydä kurkkaamassa täällä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko teidän kohdallenne sattunut paljon sodista kertovia romaaneja? Mitkä ovat olleet parhaimpia?