Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Ji Li Jiang – Punainen huivi

”Puhemies Mao sanoo, että vaikka me emme voikaan valita yhteiskunnallista taustaamme, me voimme kuitenkin valita tulevaisuutemme suunnan. Sinäkään et voinut valita perhettä, johon synnyit, mutta nyt kun olet kasvanut isoksi, voit valita tulevaisuutesi. Voit mennä kertomaan vanhemmillesi, että tästä lähin aiot seurata puhemies Maoa etkä heitä.”

ji li jiang punainen huivi blogi arvostelu

Ji Li Jiangin Punainen huivi on omaelämäkerrallinen romaani kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta. Kulttuurivallankumous juurruttaa arvostelukokoukset, julkiset nöyryytykset ja pidätykset osaksi arkipäivää ja pakottaa monet miettimään lojaaliuden ja uhrauksen kysymyksiä uudelleen. Jos vainosta, pelosta ja asemasta kommunistipuolueen vihollisena, ”mustana penikkana” pääsee eroon katkaisemalla siteet perheeseensä, eikö se ole kannattaava sijoitus uuteen, uljaampaan tulevaisuuteen?

Yksi kysymyksen kanssa vastakkain joutuvista on 12-vuotias Jili, jolla on vielä vuonna 1965 kaikkea, mitä toivoa saattaa: rakastava perhe, kavereita ja asunto, jossa on oma kylpyhuone. Hän menestyy hyvin koulussa ja kannattaa innokkaasti Maoa; häntä odottaa loistava tulevaisuus. Kun kultuurivallankumous alkaa, hän heittäytyy innolla neljän vanhan, vanhojen aatteiden, kulttuurin, tapojen ja tottumusten tuhoamistyöhön. Hän ei päässyt kansallissankariksi sotimaan japanilaisia maahantunkeutujia tai Koreaan hyökänneitä amerikkalaisia vastaan, mutta kulttuurivallankumous on hänen ja muiden lasten ja nuorten tilaisuus osallistua johonkin yhtä merkittävään.

Pian kulttuurivallankumous näyttää nurjan puolensa. Jilille valkenee hänen perheensä polittiisesti kyseenalainen tausta, hänestä tulee halveksittu koulutovereidensa silmissä ja hänen perheensä joutuu valvovien naapurien, vainon ja kotietsintöjen puristuksiin. Tilanne muodostuu niin sietämättömäksi, että Jili on lähes kiitollinen, kun hänelle tarjotaan mahdollisuus päästä eroon ahdistavasta leimasta, mutta onko hän sittenkään halukas kääntämään selkänsä vanhalle elämälleen?

Lukijana, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta tai muusta vastaavasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, on hankala ymmärtää, miten Jili ja muut kirjan henkilöt säilyttävät järkkymättömän luottamuksensa puhemies Maoon ja kulttuurivallankumouksen tärkeyteen, vaikka heidän ympärilleen tapahtuu toinen toistaan kamalampia asioita. Ji Li Jiang, aikuiseksi kasvanut punahuivityttö, kertoo epilogissa, kuinka hänet (ja kaikki muut) oli aivopesty niin, että kaikki paha näytti olevan lähtöisin jostain muualta kuin Maosta tai hänen toimistaan. Kiinalaisille uskoteltiin, että kulttuurivallankumous oli hyödyksi heidän kotimaalleen, joten vainotuksi joutuminen oli vain välttämätön paha matkalla johonkin parempaan. Epilogiin sisältyy myös varoituksen sana, jota ei pitäisi unohtaa:

”Kulttuuvallankumouksen antama opetus onkin hyvin pelottava: aivan pienikin ryhmä, jopa yksi ainoa ihminen, saattaa saada valtaansa kokonaisen kansakunnan, mikäli maan oikeujärjestelmä ei ole tarpeeksi terve. Tämä on aivan yhtä totta tänään kuin se oli kulttuurivallankumouksen alkaessa.”

Luin Punaisen huivin jonkinlaisena sivistysmissiona, sillä en tiedä kulttuurivallankumouksesta tai ylipäätään Maon Kiinasta muuta kuin mitä historian tunneilla on tullut esille. Kielellisiltä ansioiltaan romaani ei ole kummoinen, mutta se täytti tehtävänsä kulttuurivallankumouksen todellisuuteen herättelevänä omaelämäkerrallisena romaanina.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Ovatko Kiina tai Aasia laajemmin sinulle tuttuja kirjallisuuden maailmasta?

 

Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

khaled hosseini leijapoika blogi arvosteluKhaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?

Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat

”Tyttö katseli veljeään silmät kosteina ja hymyili harvahampaista hymyä ikään kuin mitään pahaa ei voisi tapahtua, jos Abdullah vain pysyisi hänen vieressään.”

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivatYhdeksi nykyhetken parhaimmista tarinankertojista tituleeratun Khaled Hosseinin kolmas romaani Ja vuoret kaikuivat on usean kertojan kokoama palapeli. Tarkimpana siihen muodostuu kuva veljestä ja sisaresta, mutta taustalta pilkottavat perheen, luopumisen ja juurien etsimisen kaltaiset teemat.

Abdullah ja Pari asuvat pienessä kylässä Afganistanin maaseudulla vuonna 1952. Veli ja sisar ovat erottamattomat, kunnes matka aavikoiden halki Kabuliin muuttaa kaiken. Erosta johtuva tyhjyys seuraa heitä vuosikymmenten läpi Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Hosseinin edellisistä kirjoista Leijapoika on minulta vielä lukematta, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa oli kuin huutomerkki, joka jäi halkomaan ajatuksiani pitkään lukemisen jälkeen. Odotukset tämän kirjan suhteen olivat siis korkealla – ja jäivät tavoittamattomiksi.

Ja vuoret kaikuvat kootaan useasta eri näkökulmasta, usean eri henkilön silmin. Maantieteellisesti kerronta sijoittuu Afganistanista Kreikkaan, Intiaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ajallisesti 1950-luvulta nykypäivään. Vaikka osaset loksahtivat lopussa paikoilleen, sinne tänne sinkoilevasta kerronnasta jäi sekava olo. Toisaalta näkökulmien kirjo loi teemoista monipuolisempaa kuvaa, mutta muutaman sivupolun karsiminen olisi tehnyt lukukokemuksesta yhtenäisemmän.

Hypellessäni aina seuraavaan ja seuraavaan aika-paikka-ulottuvuuteen odotin koko ajan kertomuksen yhdistävää avainta. Nielin sivuja odottaen, että jotain suurta tapahtuisi. Kirjassa, jossa tapahtuu paljon isoja asioita, se ei ole kovin miellyttävä tapa lukea. Odottaminen jätti parhaillaan tapahtuvat asiat etäisiksi, enkä päässyt tarinan imuun.

En halua kuitenkaan antaa sellaista vaikutelmaa, että Ja vuoret kaikuivat olisi ajanhukkaa. Sen perhettä ja juuria koskevat teemat olisivat vaatineet pysähtymistä, silloin se olisi ehkä avautunut toisenlaiseksi kauniinkipeäksi tarinaksi kadottamisesta ja löytämisestä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Hosseinin kirjoja?

Tommi Kinnunen – Lopotti

”Hän oli tiennyt mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat. Syöpöt, tyhjännaurajat, itsensäkorottajat, pelkurit. Hän on laisensa. Sen pahempaa tuomiota mummun ei tiennyt: joutua seisomaan omassa joukossaan, yksin ja erilaisena.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Tommi Kinnunen - LopottiLopotin päähenkilöt ovat kumpikin laisiaan: Helena on sokea ja Tuomas homoseksuaali. Helena on vasta yhdeksän, kun hän joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Siellä hänen on opeteltava kulkemaan selkä suorassa ja haromatta käsillään eteensä. Erilaisuus yritetään opettaa pois hänestä, koska 50-luvun Helsinki, tai Suomi, ei suvaitse poikkeavuutta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas pakkaa itse vapaaehtoisesti laukkunsa ja muuttaa etelään, joka lupaa hänelle vapautta ja jossa hän toivoo voivansa olevan enemmän itsensä kaltainen.

Tommi Kinnusen odotettu toinen romaani Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Se kertoo siitä, millaista on olla muiden silmissä vain yhden piirteen merkitsenä, vaikka itse haluaisi ensi sijassa olla ihminen.

Minäkään en voi olla mainitsematta Neljäntienristeystä puhuessani Lopotista. Olin mukana Nuori Aleksis -raadissa, joka palkitsi Neljäntienristeyksen vuoden 2014 parhaimpana romaanina, mistä voi jo arvata suhtautumiseni Kinnusen esikoiseen. Kuultuani Lopotista odotin malttamattomana täydennystä Neljäntienristeyksen tarinaan, lisää kerroksia, lisää selityksiä mutta myös uusia aukkoja. ”Minuutta ei ole, vaan jokainen meistä muodostuu niistä sadoista kuvista, jotka heijastuvat läheistemme silmistä”, Kinnunen kirjoitti Helsingin Sanomien jutussa Lopotin synnystä. Juuri näitä kuvia, välähdyksiä, muistin sirpaleita tahdoin lisää.

Niitä Lopotti myös antoi. Samoin kuin Neljäntienristeyksessä, Lopotin tarina ei rakennu yhtenäisestä juonenkuljetuksesta vaan tuokiokuvista, pienistä mutta määrittävistä hetkistä, jotka lukija saa kutoa yhteen. Odotin Lopotilta myös samanlaista rakennetta kuin Neljäntienristeyksessä, ja minulta meni hetki tottua Helenan ja Tuomaksen vuorotteleviin näkökulmiin. Siinä missä Neljäntienristeys kertoi neljä limittyvää elämäntarinaa, Lopotti on ikään kuin tädin ja veljenpojan vuoropuhelu.

Kinnunen on kirjoittanut toinen toistaan kauniimpia ja kipeämpiä kohtauksia, jotka kertovat ulkopuolisuudesta mutta joiden pohjaväri on vahvuus:

”Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan.”

Rivien välistä, poikkeavuuden alta kuultaa samanlaisuus: Helenan sokeainkoulun muut oppilaat, jotka laskevat askelia ja opettelevat olemaan näyttämättä pelkoaan liikenteen melskeessä, Tuomaksen lailla rakkautensa varotoimiin piilottavat.

Lopotti on kirja, josta haluaisin sanoa kaiken ja en mitään. Haluaisin avata sen kipupisteitä ja onnenhetkiä ja samalla jättää sen luettavaksi muille ilman minkäänlaisia tienviittoja. Ehkä sen takia olen vältellyt tämän tunnustuksen kirjoittamista rikollisen pitkään.

Niille, jotka haluavat kuulla lisää: Tommi Kinnunen puhuu Lopotista Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Kinnunen on myös vihjaissut kirjoittavansa sarjaan jossain vaiheessa kolmannen osan. Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Astrid Lindgren – Ronja ryövärintytär

”Veljen hän oli saanut, mutta miten he koskaan voisivat olla yhdessä? Sen piti tapahtua salassa. Ei kai hän voinut kertoa Matiakselle, että oli ystävystynyt Borkaryövärin kanssa. Se olisi samaa kuin lyödä Matiasta moukarilla päähän, paljon pahempaa vain, ja Matias murtuisi ja raivostuisi pahemmin kuin koskaan.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Astrid Lindgren - Ronja ryövärintytärAstrid Lindgrenin klassikkosatu Ronja ryövärintytär on monelle rakkain lastenkirja. Lapset ihastuvat valloittavaan ryövärijoukkoon ja ennen kaikkea kirjan urheaan päähenkilöön Ronjaan, mutta ystävyyttä ja isän ja tyttären suhdetta käsittelevät teemat kiehtovat myös aikuisia.

Ronja syntyy ukkosyönä ryövärijoukon silmäteräksi ja vahvatahtoiseksi seikkailijaksi. Hänen isänsä on Matiaksenmetsän mahtavin ryöväri, joka suhtautuu kiihkeän vihamielisesti metsän toiseen ryöväriruhtinaaseen Borkaan. Eräänä päivänä Ronja törmää Borkan poikaan Birkiin ja heidän välilleen syntyvä ystävyys haastaa iänikuiset vihottelut.

Toisin kuin moni muu, minä en ole lukenut (eikä minulle ole luettu) Ronja ryövärintytärtä lapsena. Tarina ei silti ollut minulle aivan vieras, sillä muistan hämärästi nähneeni Ronjasta tehdyn elokuvan.

Yllätys oli melkoinen, kun lastenkirja alkoi ärräpäitä päästelevän ryövärijoukon juopottelulla: vaikea kuvitella, että enää mikään pienille lapsille kirjoitettu alkaisi samalla tavalla. Alkujärkytyksestä huolimatta Matiaksenlinna ja sitä ympäröivät metsät männiäisineen, pönthiittisineen ja hurjine ajattaroineen paljastuivat nopeasti varsin puoleensavetäviksi paikoiksi. Pääsin tanssimaan kivisaliin ryövärijoukon laulun tahdittamana, opettelemaan olemaan pelkäämättä metsässä Ronjan kanssa ja ratsastamaan hurjaa laukkaa villihevosen selässä.

Ronja on nokkela ja omapäinen päähenkilö, jonka oikeudentaju ryöväreiden keskellä on välillä huvittavaa. Hän on kovin ehdoton sen kanssa, että tekee rangaistuksenkin uhalla vain asioita, jotka hänen mielestään ovat oikein, ja siksi vastustamattoman ihailtava. Juuri tällainen asenne lasten pitäisi omaksua pienestä pitäen.

Vaikka ystävyys Birkiin nousee usein valokeilaan Ronja ryövärintyttärestä puhuttaessa, sivujuonteena toiminut kuvaus Ronjan ja hänen isänsä Matiaksen suhteesta kosketti minua kovasti. On hellyyttävää lukea kuinka tyttövauva sulattaa hurjan ryövärin aivan täysin ja vaikeaa seurata isän ja tyttären välirikon aiheuttamaa mielipahaa. Niin ystävyyden ylistyksessä kuin perhe-elämän sommittelussa on universaaliutta, joka kiehtoo sukupolvesta toiseen.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mikä on sinun lapsuutesi suosikkikirja?

 

Toni Morrison – Luoja lasta auttakoon

”Ihan sama mulle, kuinka monta kertaa tyttö vaihtaa nimeään. Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Toni Morrison - Luoja lasta auttakoonSinisenmusta Lula Ann Bridewell on syntymästään asti järkytys kellanmustalle äidilleen, jatkuva muistutus alennustilasta, johon tyttären tummempi ihonväri sysää hänet niin valkoisen kuin mustan väestön silmissä. Rakkaudettomasta lapsuudestaan Lula Ann ponnistaa meikkimaailman ikoniksi, ja hänestä tulee Bride: yönmusta kaunotar joka korostaa ihonväriään verhoutumalla pelkästään valkoisen eri sävyihin. Kun Bride lähtee hänet jättäneen mystisen rakastajan Bookerin perään, hänen on rakennettava identiteettinsä uudestaan – lapsuuden syyllisyyden kautta.

 

Nobel-palkitun Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on niukkuudessaan järisyttävä puheenvuoro ihonväristä johtuvasta syrjinnästä, syyllisyydestä, äidin ja lapsen suhteesta sekä seksuaalisesta väkivallasta.

Kaikki romaanin tapahtumat palautuvat jollain tavalla Briden lapsuuteen, jota hallitsee hyväksynnän hakeminen. Briden ihonväri on anteeksiantamaton loukkaus hänen äidilleen ja ylitsepääsemätön kuilu äidin ja tyttären välillä. Äiti kieltää Lula Annilta kaiken hellyyden ja kasvattaa tätä ankarati kohti tulevaisuuden pettymyksiä, epäoikeudenmukaista kohtelua ja syrjintää. Äidin välinpitämätön kohtelu särkee pienen tytön:

”Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen.”

Hän ajautuu tekoon, josta koituva syyllisyys määrittää häntä vielä aikuisuudessa nimestä ja menestyksestä huolimatta. Silti maailma, johon äiti kasvattaa Lula Annia on erilainen kuin maailma, johon Bride kasvaa:

”Musta myy. Se on läntisen maailman kuuminta kauppatavaraa. Valkoiset tytöt, ja ruskeatkin, joutuvat riisuutumaan alasti, jotta saisivat tuollaista huomiota.”

Ihonvärillä oikeutettu syrjintä ei ole ennen tullut yhtä iholle kuin Morrisonin kirjoittamana. Luin tätä ”valkoisen” Oscar-gaalan herättämän keskustelun aikana, ja Briden kokema vuoroin halveksunta, vuoroin ihailu, asettui mielenkiintoiseen vuoropuheluun tämänvuotisen Osacar-gaalan kanssa.

Päällimmäisenä minulle jäi silti mieleen usean kertojan ja usean henkilön kautta valotettu kuvaus seksuaalisesta väkivallasta. En osannut odottaa sitä, ja sen laajuus kantavana teemana ja sen yleisyys henkilöiden lapsuuksissa on kauhistuttava. Luoja lasta auttakoon, en voi muuta sanoa.

Kaksi julmaa (uskallan sanoa) tabua johtivat rankkaan lukukokemukseen. Rankkaan mutteivät kuitenkaan masentavaan. Luoja lasta auttakoon on pieni mutta painava kirja. Vaikka koin mieleenpainuvia hetkiä vaikeiden aiheiden äärellä, romaani ei noussut henkilökohtaiseen parhaimmistooni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Toni Morrisonin uusimman?

William Golding – Kärpästen herra

”Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä? Vai villejä alkuasukkaita? Mitä te luulette aikuisten ajattelevan? Kaikki juoksevat tiehensä – metsästämään sikoja – antavat tulen sammua – ja nyt vielä tämä!”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: William Golding - Kärpästen herraNobel-kirjailija William Goldingin Kärpästen herra on unohtumaton teos sivistyksen pintapuolisuudesta ja ihmisen alkukantaisuudesta. Klassikossaan Golding riisuu karulla tavalla lapsuuden viattomuuden illuusion ja kaivautuu ihmisyyden pimeään puoleen.

Toisen maailmansodan aikaan joukko koulupoikia joutuu aution saaren armoille, kun heitä kuljettanut lentokone ammutaan alas. Nuorimmat heistä eivät ole vielä kymmentäkään ja vanhimmatkin ovat vasta alkumatkassa aikuisuuteen. Eksoottinen saari lupaa seikkailua, aurinkoa ja joutenoloa. Mikä tilaisuus pojille: ei aikuisia, ei koulua, ei sääntöjä!

Silti vanhoissa tutuissa kaavoissa pysyminen tuntuu helpoimmalta. Järkevimmältä, sillä rationaaliseen ajatteluun englantilainen koulupoika on kasvatettu. Aikuismaiselta. Sen takia pojat äänestävät johtajakseen Ralphin, joka demokratian tunnusmerkkinä kantaa simpukkaa, jota pitelevällä on oikeus puhua. Häivähdys sivistystä seikkailuromaaneista tutussa ympäristössä.

Mutta olisivatko aikuisetkaan aikuisia ilman järjestäytynyttä yhteiskuntaa? Aikuisissakin on Ralphin vastavoiman Jackin kaltaisia ihmisiä, joilla vallanhimo jyllää suonissa ja jotka kannattavat vahvimman oikeutta. Ihmisiä, joiden eloonjäämisvietti on nimenomaan metsästysvietti. Sellaisia, jotka eivät arvosta tosielämän Possuja, ylipainoisia, kömpelöitä, silmälasipäisiä ja epäsuosittuja pahnan pohjimmaisia. Syrjittyjä mutta älykkäitä.

Saaresta tulee vastakkainasetteluiden näyttämö. Vietit uhkaavat järkeä. Huvittelu houkuttaa velvollisuutta enemmän. Diktatuurista tulee mahdollisuus demokratian kahleen rinnalla. Jokainen valinta kulminoituu kysymykseen siitä, mikä lasketaan sivistyksesi ja mikä alkukantaisuudeksi.

”Kumpi on parempi – elää sovinnossa sääntöjen mukaan, vai metsästää ja tappaa toisia?”

Kärpästen herra on kirja, josta on puhuttava vaillinaisilla lauseilla. Siinä on tummuutta, joka loppua kohti tiivistyy ahdistavaksi mustuudeksi. Romaanin ytimestä ei löydy ihmisyyttä vaan vallanhimo, joka ajaa inhimillisyyden ohi.

Luin Kärpästen herran englanniksi, mutta se ei estänyt minua järkyttymästä ja jopa pelkäämästä. Tavassa, jolla kirja käsittelee ihmisen pimeää puolta, on jotain samaa kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämessä, toisessa kirjassa, jonka alkukantainen huuto kaikui ajatuksissani vielä pitkään lukemisen jälkeen. Molemmat etenevät väriskaalalla mustuuden yli – niiden väri on verenpunainen.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Saiko Kärpästen herra sinut järkyttymään? Mikä on sinun ahdistavin lukukokemuksesi?

 

Vladimir Nabokov – Lolita

”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Vladimir Nabokov - LolitaYksi kiistanalaisimmista ja kohutuimmista klassikoista on Lolita, joka kiellettiin heti ilmestyttyään. Vladimir Nabokovin romaani on korrektisti ilmaistuna tarina pakkomielteeksi kasvavasta intohimosta ja epäsovinnaisesta rakkaudesta – yksinkertaisesti nimettynä se käsittelee pedofiliaa.

Humbert Humbert on nelikymppinen mies, jota riivaa suloisiin, vielä pojanvartaloisiin varhaisteinityttöihin kohdistuva himo. Nymfeteiksi kutsutut tytöt ovat kielletty nautinnonlähde, ja haluttavin heistä on Dolores Haze, Humbertin vuokranantajan tytär, jonka nimi miehen huumaantuneissa ajatuksissa kääntyy Lolitaksi.

Humbertilla on kertojana muutama ominaisuus, joille en lämpene ollenkaan, enkä nyt puhu hänen mieltymyksistään vaan puhtaasti teknisistä kertojaratkaisusta. Ensiksi hän puhuttelee lukijaa suoraan, eikä sellainen metatekstisyys sovi makuuni ollenkaan. Toiseksi hänen kertomuksensa vilisee ranskankielisiä ilmauksia, joille ei ole suomennoksia.

Kun nämä huomiot jättää omaan arvoonsa, Humbertin kertojaääni on hyvin kuvallinen ja lyyrinen vastapainona hänen tekojensa vastenmielisyydelle. Hän eksyy usein sivupoluille ja on pikkutarkkuudessaan ja epäolennaisuuksiin tarttuvaisuudessaan välillä raivostuttava. Sanojen notkeus ja soljuvuus sai silti minut paikoitellen hämmästelemään, enkä lukiessani edes vielä tiennyt, ettei englanti, jolla Lolita on kirjoitettu, suinkaan ollut Nabokovin äidinkieli.

Lolita on kuuluisa ja kammoksuttu ennen kaikkea aiheensa takia. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, korulauseihin puettunakin, on häiritsevää luettavaa. Lolita on 12-vuotias, kun Humbert iskee silmänsä häneen, loppuelämänsä tyttö on rikottu. Mietin 12-vuotiasta, kuudesluokkalaista itseäni ja mitä olisi tapahtunut, jos valkoinen pakettiauto tosielämän Humbert Humbert rattinsa takana olisi pysähtynyt kohdalleni.

Yllätyin siitä moniulotteisuudesta, joka Lolitasta paljastui. Hän on sekä Humbertin hellyyden kohde, suloinen, viattomuuden rippeissään kompuroiva nymfetti että demonimainen, manipuloiva ilmestys, joka on valmis niin alistumaan kuin kiristämään saadakseen haluamansa. Arvet, jotka hyväksikäyttö jättää häneen – kuinka syvälle ne ulottuvat? Humbertkaan ei selviä vahingoittumatta suhteestaan kauan himoitsemaansa nymfettiin, hän vajoaa syvemmälle vainoharhaisuuden ja mielisairauden umpitunneliin. Vapaa pääsy isä-tytär -suhteessa vankina olevan nymfetin iholle ei ole sellainen täyttymys kuin hän haaveili.

Mikä vetää meitä lukemaan tällaisia kirjoja? Onko kielletyn kirjan leima neonvärinen huutomerkki kirjan yllä: lue minut? Onko pedofilia kaikessa kieroutuneisuudessaan tabu, jonka haluamme rikkoa?

Jouduin kiistelemään itseni kanssa hetken, ennen kuin myönsin, ettei monesti kehuttu (vaikkakin ehkä yhtä monesti haukuttu) klassikko yllä asteikollani kahta tähteä ylemmäs.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Lolita herättää vahvoja mielipiteitä, eikö se toisaalta ole hyvän kirjallisuuden merkki? Kuulutteko te tykkääjiin, vihaajiin tai johonkin siltä väliltä?

Follow my blog with Bloglovin