Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista

”Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.”

jukka viikilä akvarelleja engelin kaupungista

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on kanneltaan ja kieleltään kaunis tunnelmapala 1800-luvun alun Suomesta. Runoilija ja dramaturgi Jukka Viikilä on kutsunut ensimmäistä romaaniaan yritykseksi salakuljettaa runoutta proosan maailmaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisarkkitehti Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840. Hänen lyhyet merkintänsä maalaavat lukuisia pienoiskuvia Itämeren rannalle nousevasta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista sävyinään kylmänpureva tuuli, rakentamisen kalske ja loisteliaat suunnitelmat.

Kuusi vuotta Engel on luvannut antaa elämästään syrjäisen kaupunkipahasen kohottamiseksi keisarillisen loiston arvoiseksi keskukseksi. Kuusi vuotta vaikka vaimo ikävöi Berliiniä ja pohjoisen sää koettelee tyttären terveyttä. Kuinka moni arkkitehti luopuisi mahdollisuudesta rakentaa kokonainen kaupunki? Vuosia vierähtää lopulta paljon luvattuja enemmän; suunnitelmat siirtyvät ideoista paperille ja paperilta rakennuksiksi.

”Kun kävelin jälleen kerran reittini torilta Bulevardille, sade näytti epäonnistuneelta lavastukselta, kuin joku olisi kaatanut katolta ämpärillisen vettä ja siihen olisi tarttunut sekava tuulenpuuska. Uudessa kaupungissa luonnonolotkin näyttävät vasta keksityiltä, jonkinlaisilta kokeiluilta.”

Lyhyistä, päiväkirjamuotoon kirjoitetuista katkelmista kuultavat haaleat vesivärisävyt: kallionharmaa joka panee vastaan parhaansa mukaan, visionäärinen punainen ja melankolinen sininen. Vauhtiviivat loistavat poissaolollaan, eivätkä räyhäkkäät neonvärit pilaa harmoniaa. Romaanin vaikuttavuus perustuu sen tunnelmaan, filosofisiin huomioihin ja etenkin runolliseen kieleen.

”Pakkasen avara sali ja pienet miniatyyrit lumella.”

Ansioistaan huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minusta hieman etäiseksi. Se jätti minut ihastelemaan sanavalintoja kun olisin voinut seurata rakennustyömaan melskettä ja kääntämään sivuja kun olisin voinut astella kaksisataa vuotta vanhemmissa saappaissa pitkin silloisen Helsingin katuja. Hieno kirja se silti on, vaikkei aivan temmannutkaan minua mukaansa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai tämän vuoden Finladia-ehdokkaita?

Eeva-Kaarina Aronen – Kallorumpu

”Tehdystä, valheellisesta, peräti rumastakin voi syntyä jotakin ainutlaatuista ja suurta. Keinotekoinen voi muuttua aidoksi. – – Onko taide muuta kuin todellisuuden vääntelemistä, liioittelua ja valehtelemista?”

Eeva-Kaarina Aronen - Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen romaani Kallorumpu on erikoinen, omintakeisella tavalla rakennettu romaani vuosikymmenet läpäisevästä viha-rakkaussuhteesta, pakkomielteestä ja niiden vauhdittamasta luomistyöstä. Se on kurkistusluukku marsalkka Mannerheimin kotiin: yläkerran isän ja tyttären etäisiin väleihin ja alakerran palveluskunnan arkeen ja salaisuuksiin.

Hylätyssä varastorakennuksessa on alkamassa harvinainen ensi-ilta. Eräs marraskuinen päivä vuodelta 1935 on kursittu elokuvaksi haastatteluista, dramatisoiduista kohtauksista ja piirroskuvista. Se vie katsojansa Kalliolinnantielle, marsalkka Mannerheimin kotiin, jossa valmistellaan hienoja illallisia. Elokuvan esittäjä on tuon dramaattisen illan ainoa elossa oleva todistaja, joka kommentoi jatkuvasti filmiä poistaakseen salaisuuden verhon marsalkan talossa eläneen toisen todellisuuden tieltä.

Elokuvan esittäjä on varsin hämärä hahmo. Vuosikymmeniä sitten hän asui Mannerheimin talossa, varjon lailla, kumisuttaen tiibetiläistä kallorumpua. Mannerheim ja marraskuinen ilta ovat hänelle pakkomielteitä, jotka ovat tehneet arkistojen koluamisesta ja pölyisten varastojen läpikäymisestä hänen elämäntehtävänsä, joka huipentuu ainutkertaisesti esitettävään elokuvaan:

Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin.”

Ääneen pääsee myös talon palvelusväki, kamaripalvelija Hans Köpf, taloudenhoitaja Berta Haglind pölyhuiskuineen ja keittäjä Ida Lehtinen, jonka käsissä syntyy kuuluisien ruokalistojen herkut peuransatulasta marenkileivoksiin.

Kallorumpu on romaani, jota on hankala avata sanoin. Se on tunnelmaltaan poikkeuksellinen, tiheä ja hieman vinksahtanut ja vaatii lukijalta varsinkin alussa paljon, jotta hän pääsee tarinan imuun. Erikoisuudessaan se on silti kiehtova.

Rakastuin Arosen viimeiseen romaaniin Eddaan vuosi sitten. Kallorummussa oli paljon samoja elementtejä, jotka tekivät Eddasta käsittämättömällä tavalla puoleensavetävän, yhtenä tärkeimmistä Arosen kieli:

”Nyt se pitelee tässä karussa huoneessa kullattujen käsivarsiensa välissä kapeaa, piehtaroitua sänkyä, johon uni yö yöltä särkyy sirpaleiksi. Silloin pieni lamppi pöydällä syttyy, ja peili pitelee senkin valoa.”

Silti Kallorumpu ei tehnyt samanlaista vaikutusta. Se oli kieltämättä erilainen lukukokemus, joka on rinnastettavissa vain Eddaan, muttei päässyt Eddan kanssa samalle tiedostamattomalle koskettavuuden tasolle.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Arosen teoksia?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

milja kaunisto luxus blogi arvostelu

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Terhi Rannela – Frau

”Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään.”

terhi rannela frau blogi arvosteluTerhi Rannelan toinen historiallinen romaani Frau sukeltaa Kolmannen valtakunnan syövereihin kapteeninaan Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Frau on silti paljon enemmän kuin natsi-ideologialle omistautunut, syyllisyydestä kieltäytyvä kotirouva: se on palanen rakkaustarinoiden, vallan, koston ja kostosta kärsineiden historiaa.

Toimittaja Erich Richter saa Lina Heydrichin palaamaan vielä kerran onnellisimpiin muistoihinsa 1940-luvulle. Reinhard oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettunut linnaan, jossa Lina vietti päivänsä ruusutarhaansa ja lapsiaan hoitaen. Sekään onni ei kestänyt ikuisesti: salamurhayrityksestä toipuva Reinhard menehtyi sairaalassa. 42 vuoden jälkeen Lina tuntee yhä miehensä läsnäolon.

Frau kertoo myös salamurhaan osallistuneen Jarekin paosta, attentaatin nähneestä Franz Vargasta ja Martasta, jonka kotikylä Lidice tuhotaan kostona natsipyövelin murhasta. Kirjan lyhyydestä ja Linan puolueellisuudesta huolimatta Rannela rakentaa monipuolisen kuvan koston kauhistuttavasta voimasta. Koston, johon Lina ei tunne millään tavalla liittyvänsä.

Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoistani. Taivaan tuuliin oli juuri lukion aloittaneelle minulle pommi, joka järjesti maailmankatsomustani uudelleen. Punakhmereistä ja Demokraattisesta Kamputseasta kertova Punaisten kyynelten talo venytti diktatuurien tuntemustani aikaan ja paikkaan, joista en ollut ennen kuullut. Lina Heydrich ja Lidicen kohtalo avasivat minulle jälleen kerran uuden luvun maailmasta ja loppuivat kysymykseen, miksi en tiennyt tästä aiemmin. Fraun ohella julkaistussa romaanin synnystä kertovassa työpäiväkirjassa Rannela kertoo törmänneensä samaan kysymykseen ja toteaa:

”Syyllisyys, huono omatunto ja häpeä ovat tehokkaita kirjoittamisen polttoaineita.”

Ne ovat myös tehokkaita lukemisen polttoaineita. Frau oli ensimmäinen kirja, jonka aloitin kotouduttuani Berliinistä – kuinka sopivaan aikaan! Gestapon entiseen päämajaan rakennetussa Topographie des Terrors -näyttelyssä Reinhard Heydrichin nimi vilahti ohi, mutta hänen nimensä kaiku paljastui minulle vasta Fraun myötä. Kirjat ovat yksi yritys olla toistamatta edellisten sukupolvien virheitä; Frau on myös toive, ettei toista Lidiceä tule.

Frau on tiivis ja vähäeleinen mutta silti täyteläinen. Se on taitavasti rakennettu musta rakkaustarina, jonka uskon vetoavan myös niihin, jotka normaalisti välttävät sotahistoriaa. Suosittelen myös tutustumaan Rannelan taustatutkimuksesta, Linan perässä tehdyistä matkoista ja Fraun kirjoittamisesta kertovaan sekä historiallista romaania laajemmin pohtivaan työpäiväkirjaan, jonka voi ladata täältä.

Terhi Rannela on puhunut Frausta myös Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Rannelan kirjoja?

 

Emmi Itäranta – Kudottujen kujien kaupunki

”Kuinka väsynyt olen kantamaan öitäni yksin, katsomaan pois siitä, minkä tulee säilyä saaren silmiltä piilossa. Ohittamaan ovet, joista haluaisin kulkea, kätkemään pimeyteni ja pelkäämään, että se vuotaa kaikkien näkyville.”

emmi itäranta kudottujen kujien kaupunki blogi arvosteluEmmi Itärannan toiseen romaaniin Kudottujen kujien kaupunki kohdistui suuria odotuksia, jotka hän täytti mallikkaasti. Kudottujen kujien kaupunki on tunnelmaltaan lumoavan unenomainen ja kieleltään harvinaisen kaunis fantasia, joka käsittelee hyvin todellisia asioita: valtaa, luontoa ja rakkautta.

Ajallisesti ja paikallisesti määrittelemättömällä saarella unet ovat kiellettyjä, mutta se ei estä ihmisiä sairastumasta uniruttoon, joka tuomitsee kantajansa yhteiskunnan ulkopuolelle. Taudin pahetessa nuori kutoja Eliana löytää pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen, jonka salaisuuksia selvittäessään hän joutuu ratkomaan saarta kannattavaa valheiden verkkoa.

Harvoin fantasia on näin kaunista. Kaunis ei ollenkaan oikea sana kuvaamaan saaren tukahdutettua yhteisöä ja raakuuksia, joihin kasvoton valta saa alamaisensa alistumaan. Yritän uudestaan: fantasia on harvoin näin henkeäsalpaavaa. Se on harvoin näin kaukana loitsuista, velhoista ja lohkäärmeistä. Itärannan kuvaama saari on aivan omanlaisensa maailma, niin hienosyinen, niin unenomainen. Sen kauneuden kätkemä rumuus on aivan omaa luokkaansa.

Itärannasta ei voi puhua mainitsematta hänen taituruuttaan sanojen kanssa. Hänen herkkä kielensä alleviivaa ihmisen haurautta; hänen kauniit kielikuvansa korostavat tummia yksityiskohtia.

Kudottujen kujien kaupunki on kudelma, jonka langanpäät karkaavat minulta heti, kun yritän keriä niitä esitettävään muotoon. Jätän sen siis rauhaan, jokaiselle harottavaksi auki itse.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä lukukokemusta sinun on ollut hankala pukea sanoiksi? Mistä luulet sen johtuvan?

Päivi Alasalmi – Pajulinnun huuto

”Olin pelännyt niin ankarasti hänen saapuvan jonain päivänä takaisin, että kun näin hänet seisomassa keskellä Aanaarin kylää, sydämessäni ei yllätyksekseni vellonutkaan enää viha eikä pelko vaan helpotus siitä, että enää minun ei tarvinnut herätä kauhuun ja valvoa öitäni.”

päivi alasalmi pajulinnun huuto blogi arvosteluPäivi Alasalmen Pajulinnun huuto on odotettua jatkoa Joenjoen laulun 1500-luvulla eläneen saamelaistyttö-Soruian tarinaan. Jos et ole lukenut Joenjoen laulua, luvassa on juonipaljastuksia! Edeltäjänsä lailla Pajulinnun huuto käsittelee saamelaisten ja suomalaisten suhteen muodostumista ja saamelaisten oikeutta omaan uskontoonsa ja maahansa.

On kulunut useampi vuosi siitä, kun Soruia synnytti pirkkalaisen Kaukomielen lapsen. Hänen häpeänsä naiivista rakastumisesta muukalaiseen muuttuu peloksi koko yhteisön tulevaisuudesta, kun Kaukomieli palaa takaisin kultaa janoavan miesjoukon kanssa. Heidän mukanaan Saamen maahan saapuva munkki Tuomas haluaa kieltää noitarummut ja jumalille uhraamisen. Jääkö Soruian ja hänen kylänsä kohtaloksi alistua vieraan vallan alle?

On eri asia opiskella historiankirjasta Ruotsin vallan ja kristinuskon vakiinnuttamista Suomessa kuin lukea sama asia romaanina. Oppikirjassa se on vain fakta, seuraus jollekin tapahtumalle ja edellytys seuraavalle. Kuvitteellisten henkilöiden kautta historia muuttuu elämäksi ja tunteiksi: huoleksi, peloksi, vihaksi ja toivoksi. Mikrotason kuvaus menneistä tapahtumista tekee historiasta omaksuttavampaa ja omakohtaisempaa, mikä on yksi historiallisen fiktion viehätyksistä. Tämä viehätys on yksi suurimpia syitä siihen, miksi Alasalmen saamelaisten vaiheista kertovat kirjat ovat herättäneet ihastusta.

Pajulinnun huuto avaa saamelaisten historiasta rajun ja väkivaltaisen luvun. Munkki Tuomas uskoo omaan vakaumukseensa niin vimmaisesti, ettei toisen pyhä merkitse hänelle mitään. Hän pakkokastaa saamelaisia ja tuhoaa heille pyhiä esineitä sekä paikkoja. Hänen käytöksensä on kuvattu niin kuvottavaksi, että se likaa lähetystyön käsitteen. Myöskään muiden pirkkalaisten käytös ei herätä ihastusta; heidän suonissaan tuntuu kiertävän vain ahneus. Täytyyhän siellä jotain muuta olla, täytyykö? Ei silloin, kun heidät kuvataan valloittajina.

Jatko-osat ovat usein ongelmallisia, mutta Pajulinnun huuto täyttää edeltäjänsä herättämät toiveet Soruian tarinan jatkon kuulemisesta. Samalla se on toinen kirjani Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Jos vain ehtisin ensi viikolla lukea kolmannen kirjan pian päättyvään haasteeseen, se olisi kunnialla suoritettu!

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mille kirjalle tai kenen henkilön tarinalle sinä toivoisit jatko-osaa?

 

Anneli Kanto – Pyöveli

”Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valheita tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.”

anneli kanto pyöveli blogi arvosteluAnneli Kannon 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli on nimestään huolimatta kertomus kolmesta ammattimiehestä, joista vain yksi on kammoksuttu mestarismies. Kaikilla heistä on kuitenkin näppinsä pelissä kuoleman monopolissa: apteekkarin tehtävä on hillitä sitä, pyövelin jouduttaa ja tuomarin päättää, kumpi kohtalo päätyy kenenkin osaksi.

Pieti Sipinpoika saa tarpeekseen kurjasta elämästään ja karkaa Nevanlinnaan luomaan itselleen haluamaansa tulevaisuutta, johon hän kelpuuttaa mainetta, kunniaa ja maallista mammonaa muttei rakkautta. Oppipoikana apteekissa hänellä on mahdollisuus saada selville elämän ja kuoleman salat.

Kihlakunnantuomari Wisander huomaa joutuneensa loukkuun epämiellyttävään avioliittoon, mutta vaikka hän jää kotona vaimonsa oikkujen vietäväksi, Vaasassa hänellä on yhä valtaa. Valtaa tuomita tai olla tuomitsematta. Viran tuomaa arvovaltaa. Vallanhimoa.

Pyövelinpoika Johann oppii ajan tavan kantapään kautta. Pyöveleistä tulee pyöveleitä. Viis siitä, miten rakastettava persoona pyöveli on, muiden silmissä hän on ensisijaisesti ammattinsa edustaja, jonka on kirkossa pysyttävä poissa hienomman väen silmistä ja jolla ei ole astumista krouviin.

Erityisesti tuomarin ja pyövelin toisiinsa vertautuvien hahmojen kautta romaani nousee havahduttavaksi tutkielmaksi oikeuslaitoksen oikeellisuudesta ja vastuun sekä omantunnon kysymyksistä kuolemanrangaistuksessa. Tuomari määrää hirttosilmukasta, mutta pyöveli on se, joka takaa yhteiskunnan järjestyksen – kiitosta ansaitsematta. Tuomarin vastuu on päättää syyllisyydestä ja kuolemasta, mutta kalmanhaju takertuu pyövelin kirveeseen, ei tuomiolle paukuttavaan nuijaan. Pyöveli potee teostaan huonoa omaatuntoa, mutta tuomarin into oikeuden toteutumiseen on lähes hekumallinen. Kuoleman virkamiehistä toinen on ylistetty, toinen eristetty ja kumpikin välttämättömiä. Kenelle kuuluisi mikäkin osa?

Pyöveli ei suinkaan koostu yksinomaan filosofisesta pohdinnasta vaan lyhyiden lukujen rytmittämistä hyvällä sykkellä edistyvistä tapahtumasarjoista. Pohjaväri on synkkä, rapa roiskuu ja veri lentää. Pyövelin suorittamilla erilaisilla toimituksilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella, minkä takia en suosittele romaania herkimmille lukijoille.

Synkistä (tai verenpunaisista) sävyistä huolimatta Pyöveli oli minulle mieluinen lukukokemus ja viihdyin sen parissa. Kanto on tehnyt huolellista pohjatyötä aiheesta, joka on haluttu sysätä historian hämäriin. Myös pyövelit ansaitsevat puheenvuoronsa, koska kuten Kanto toteaa Ylen haastattelussa: ”Pyövelitkin olivat ihmisiä.”

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Historiallisen fiktion suurkuluttajana haluaisin tietää, mihin aikakauteen sijoittuvia romaaneja sinä luet eniten.

Hanna Kauppinen – Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut

”Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut on kirja, joka on kirjoitettu sinua varten, ja joka tuhoaa sinut. Mutta sinä luet sen joka tapauksessa.”

Hanna Kauppinen Kirja jota kukaan ei lukenut blogi arvosteluVain 18-vuotiaan esikoiskirjailija Hanna Kauppisen romaani Kirja jota kukaan ei koskaa lukenut kertoo ”sen oikean” kirjan löytämisestä ja pohtii kirjan suhdetta lukijaan maagisilla elementeillä maustettuna.

Kirjan päähenkilö Mila on intohimoisen lukutoukan äärimuoto, joka hengittää kirjapölyä, asuu antikvariaateissa ja etsii täydellistä kirjaa. Hän on askeleen lähempänä maailmansa täydentävän (ja tuhoavan) teoksen löytämistä, kun kaupunkiin avataan Tarinataivas-niminen antikvariaatti, joka on omistajaansa asti kaikin tavoin hyvin kummallinen. Toisille asiakkaille se esittelee pelkkiä tyhjiä hyllyjä, mutta toiset saavat nauttia kirjapaljoudesta notkuvista hyllyistä. Milalle kirjakaupalla tuntuu olevan paljon tarjottavaa, kunnes yliluonnollisuuksia hävittävä herra Kunnas saapuu uhkaamaan Tarinataivaan tulevaisuutta.

Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut on genreltään maagista realismia, joka on herättänyt minussa enemmän hämmennystä kuin ihastusta mutta joka on varsin tuntematonta aluetta minulle. Genreen tottumattomana minulla olikin välillä vaikeuksia sijoittaa fantasialle kumartavia elementtejä luontevasti eteneväksi juoneksi ja luulin välillä hypänneeni jotain yli. Kokonaisuutena maagiset yksityiskohdat loivat kuitenkin oman mielenkiintoisen maailmansa.

Yhtä syvälliseen pohdintaan kirjan, lukijan, lukemisen ja kirjallisuuden suhteesta en ole vielä törmännyt romaanissa. Absurdi ajatus kirjasta, jota kukaan ei koskaan lue mutta jonka joku kuitenkin lukee nousee kantavaksi teemaksi ja ajatuksia herättäväksi aivopähkinäksi.

”Kaikki kirjat luetaan joskus, jopa kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut tai tule koskaan lukemaan. Sillä jos sitä ei lueta, sen on pelkkiä sanoja paperilla. Sinä luet sen, Mila, ja sinä teet siitä kirjan.”

Ajatus ”siitä oikeasta” kirjasta herätti paljon ihastusta, vaikka se paljastuikin yllättävän traagiseksi käsitteeksi. En myöskään voi olla miettimättä, millaisena Tarinataivas olisi näyttäytynyt minulle. Mikä olisi minulle se oikea kirja?

Varmuuden vuoksi mainittakoon vielä, että tunnen Hanna Kauppisen raatilaiskollegana noin vuoden takaa. Nostan hattua hänen saavutukselleen, esikoiskirja on iso juttu! Mielipiteiltään kirjavarkaat ovat kuitenkin lahjomatonta porukkaa 😉 Voit siis luottaa lukusuositukseen, jonka kohdistan kaikille niille, jotka tarvitsevat lisää kirjapölyä elämäänsä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Tiedätkö sinä, mikä on sinulle se oikea kirja?

 

Tommi Kinnunen – Lopotti

”Hän oli tiennyt mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat. Syöpöt, tyhjännaurajat, itsensäkorottajat, pelkurit. Hän on laisensa. Sen pahempaa tuomiota mummun ei tiennyt: joutua seisomaan omassa joukossaan, yksin ja erilaisena.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Tommi Kinnunen - LopottiLopotin päähenkilöt ovat kumpikin laisiaan: Helena on sokea ja Tuomas homoseksuaali. Helena on vasta yhdeksän, kun hän joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Siellä hänen on opeteltava kulkemaan selkä suorassa ja haromatta käsillään eteensä. Erilaisuus yritetään opettaa pois hänestä, koska 50-luvun Helsinki, tai Suomi, ei suvaitse poikkeavuutta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas pakkaa itse vapaaehtoisesti laukkunsa ja muuttaa etelään, joka lupaa hänelle vapautta ja jossa hän toivoo voivansa olevan enemmän itsensä kaltainen.

Tommi Kinnusen odotettu toinen romaani Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Se kertoo siitä, millaista on olla muiden silmissä vain yhden piirteen merkitsenä, vaikka itse haluaisi ensi sijassa olla ihminen.

Minäkään en voi olla mainitsematta Neljäntienristeystä puhuessani Lopotista. Olin mukana Nuori Aleksis -raadissa, joka palkitsi Neljäntienristeyksen vuoden 2014 parhaimpana romaanina, mistä voi jo arvata suhtautumiseni Kinnusen esikoiseen. Kuultuani Lopotista odotin malttamattomana täydennystä Neljäntienristeyksen tarinaan, lisää kerroksia, lisää selityksiä mutta myös uusia aukkoja. ”Minuutta ei ole, vaan jokainen meistä muodostuu niistä sadoista kuvista, jotka heijastuvat läheistemme silmistä”, Kinnunen kirjoitti Helsingin Sanomien jutussa Lopotin synnystä. Juuri näitä kuvia, välähdyksiä, muistin sirpaleita tahdoin lisää.

Niitä Lopotti myös antoi. Samoin kuin Neljäntienristeyksessä, Lopotin tarina ei rakennu yhtenäisestä juonenkuljetuksesta vaan tuokiokuvista, pienistä mutta määrittävistä hetkistä, jotka lukija saa kutoa yhteen. Odotin Lopotilta myös samanlaista rakennetta kuin Neljäntienristeyksessä, ja minulta meni hetki tottua Helenan ja Tuomaksen vuorotteleviin näkökulmiin. Siinä missä Neljäntienristeys kertoi neljä limittyvää elämäntarinaa, Lopotti on ikään kuin tädin ja veljenpojan vuoropuhelu.

Kinnunen on kirjoittanut toinen toistaan kauniimpia ja kipeämpiä kohtauksia, jotka kertovat ulkopuolisuudesta mutta joiden pohjaväri on vahvuus:

”Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan.”

Rivien välistä, poikkeavuuden alta kuultaa samanlaisuus: Helenan sokeainkoulun muut oppilaat, jotka laskevat askelia ja opettelevat olemaan näyttämättä pelkoaan liikenteen melskeessä, Tuomaksen lailla rakkautensa varotoimiin piilottavat.

Lopotti on kirja, josta haluaisin sanoa kaiken ja en mitään. Haluaisin avata sen kipupisteitä ja onnenhetkiä ja samalla jättää sen luettavaksi muille ilman minkäänlaisia tienviittoja. Ehkä sen takia olen vältellyt tämän tunnustuksen kirjoittamista rikollisen pitkään.

Niille, jotka haluavat kuulla lisää: Tommi Kinnunen puhuu Lopotista Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Kinnunen on myös vihjaissut kirjoittavansa sarjaan jossain vaiheessa kolmannen osan. Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Päivi Alasalmi – Joenjoen laulu

”Ja mikä minusta oli kaikkein hulluinta: miten ihmeessä he voisivat omistaa meidät ja maamme ja ihmisemme, kun me olimme jo omia ihmisiä omilla maillamme?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Päivi Alasalmi - Joenjoen lauluPäivi Alasalmen Joenjoen laulu on lumoava ja moniääninen teos saamelaisista ja saamelaisuudesta muiden kansojen puristuksissa. Kolmen aikatasonsa kautta se maalaa kipeän kuvan siitä, kuinka Suomen alkuperäiskansalta on yritetty viedä niin uskonto, kieli kuin elinkeinot.

1500-luvulla elävä Soruia on naiivi ja lemmenkipeä 17-vuotias, joka aikoo tehdä löytämästään haavoittuneesta pirkkalaisesta miehen itselleen. Mutta millainen tulevaisuus on suhteella, jossa toinen päättää heti alussa omistaa toisen? Etenkin kun omistettava on viholliskansan jäsen, jota perhe tai yhteisö ei hyväksy?

Puoliksi saamelainen Lars Levi Laestadius saarnaa 1800-luvulla viinanpirua ja vääräuskoisia vastaan ja kamppailee itse kristillisyyden ja saamelaisuuden välillä. Historiallisena henkilönä hänen elämäntarinansa on kiinnostava myös faktanäkökulmasta.

Sami Uddas tuo tarinan nykyhetkeen. Hän pakenee päihteiden ja rikollisuuden sotkenutta elämäänsä kotiseudulleen Inariin ja tapaa Ingan, jonka intohimo on taistella inarinsaamen säilymisen puolesta.

Törmäävät maailmankuvat ja jokaisen kertojan sisäiset ristiriidat piirtävät kuvaa koko kansan kohtalosta. Kertojat ovat kiitettävän erilaisia ja tuovat oman ajankuvansa lukijan iholle. Selkeäksi suosikikseni nousi romaanin aloittava Soruia. Hänen tarinaansa pääsee onneksi seuraamaan Alasalmen toisessa romaanissa Pajulinnun huuto, jonka lukemista en malta odottaa!

Vaikka jokaisessa osassa käsiteltiin kysymystä omistamisesta, Samin osuus on ehdottomasti poliittisin. Alasalmi kuvaa saamelaisten olot hyvin lohduttomiksi: turistit harventavat porokantaa kaahailemalla autoillaan, viina vie miehiä, lapset karkaavat etelään, ja syöpä riivaa loppuja, joista ne, jotka eivät jaksa, ottavat itsensä hengiltä. Inga ei halua seurata kulttuurin kuolemaa sivusta:

”Minä uskon taisteluun. Siksi meitä on jäljellä  enää niin vähän, kun olemme olleet liian kilttejä. Kaiken olemme antaneet pois, että saisimme elää rauhassa, ja katso nyt, kuinka meille on käynyt.”

Kun Kustaa Vaasa 1500-luvulla julisti asumattoman erämaan kruunun hallintaan, hän ei ottanut huomioon aluetta asuttavia saamelaisia. Sillä tiellä ollaan edelleen. Totuus on, ettei Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO 169-sopimusta alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä. Jos haluat lukea aiheesta enemmän, Suomen YK-liitto kirjoittaa sopimuksesta näin, ja Yle on listannut siihen liittyviä uskomuksia.

Jos saamelaisuus kiinnostaa vähääkään (ja jos ei kiinnosta niin sitten yleissivistyksen kannalta) voin ehdottomasti suositella tätä läpileikkauksena kansan vaiheisiin. Laestadiuksen kiihkomielisyys tosin ärsytti välillä ja Samin elämä kuulosti erittäin rajulta, mutta kumpikin istui hyvin teoksen maailmaan. Soruian tarina voisi hyvinkin olla viiden tähden arvoinen, joten tähän kannattaa tarttua jo senkin takia. Kansojen juurilla -haasteeseen Joenjoen laulu on loistava valinta.

Haaste: Kansojen juurilla

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko sinä tutustunut saamelaisuuteen kirjallisuudessa tai sen ulkopuolella?