Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Sanna Tahvanainen – Pikkumusta

”Yhdelläkään hänen mekollaan ei ole nimeä. Kaikki tulevat kuitenkin tietämään, että tämä se on. Kaikki tulevat haluamaan sellaisen. Sitä tullaan kopioimaan, kuten kaikkea muutakin, mitä hän on tehnyt. Siitä hän ei välitä. Hänen vaatteidensa kopioiminen on suosionosoitus hänen tyylilleen.”

Sanna Tahvanainen - Pikkumusta

Pikkumusta on ruotsiksi kirjoittavan Sanna Tahvanaisen toinen suomennettu romaani. Se sukeltaa 1920-luvun Pariisin taiteilijapiireihin Coco Chanelin kengissä ja kartoittaa muoti-ikonin värikästä elämää.

Romaani alkaa hetkestä, jolloin neljääkymmentä lähestyvän Cocon ura on nousukiidossa. Hän on tienraivaaja, jolla on selkeä visio modernista naisesta: siitä miltä moderni nainen haluaa näyttää ja miltä hän haluaa tuoksua. Pikkumustan Coco Chanel on tiukka työnantaja ja pikkutarkka visionääri, joka ei anna pienimmänkään virheen pilata todellisuuteen siirtyviä mielikuviaan.

Ylellisenä, räiskyvänä taustana romaanissa on 1920-luvun Pariisi ja sen boheemi taiteilijayhteisö. On Pablo Picassoa, on kruunupäitä, on silmäätekeviä useasta Euroopan kolkasta. Sodan jälkeinen elämänpalo näkyy ylellisissä juhlissa, joissa shampanja virtaa, rakkausjutut syntyvät ja kuolevat ja joista on välillä päästävä seilaamaan eroon omalla jahdilla. Kaiken pyörityksen keskellä Coco ei halua olla se köyhä tyttö, joka hylättiin luostarin porteille vaan kopioitu suunnannäyttäjä, joka luo nahkansa mallisto toisensa perään.

Lukiessani Pikkumustaa altistuin 20-luvulle useammastakin suunnasta, mikä oli omiaan sijoittamaan Cocon elämää ja uraa laajempaan kontekstiin. Käydessäni Ateneumin opiskelijapäivänä katsomassa Modiglianin näyttelyn Pikkumustan sivuilla puhuvat henkilöt saivat kasvot, sillä kukapa muukaan oleskeli Pariisissa Cocon kanssa samoihin aikoihin, samojen tuttujen kanssa kuin värikkään elämän itsekin elänyt Amedeo Modigliani? Samalla aikakaudella olen syksyn ja talven mittaan viihtynyt myös iki-ihanan Downton Abbeyn seurassa. Downtonin asukkaat eivät ehkä jakaneet Coco Chanelin käsitystä muodista, mutta sarjaa vasten peilaaminen toi todella Chanelista esiin hänen merkityksensä uudistajana, mikä ei farkkujen ja minihameiden aikakaudella eläneen perspektiivistä tunnu äkkiseltään niin isolta.

Tunnen Coco Chanelia historiallisena henkilönä niin huonosti, että minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, miten uskollisena kirja pysyy faktoille ja mikä kaikki on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Eikä se oikeastaan haittaakaan, romaani on hyvä sellaisenaan nautittunakin, kun tekee mieli jotain kevyttä ja viihdyttävää.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kirjamatkailetko sinä usein 1920-luvulle?

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista

”Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.”

jukka viikilä akvarelleja engelin kaupungista

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on kanneltaan ja kieleltään kaunis tunnelmapala 1800-luvun alun Suomesta. Runoilija ja dramaturgi Jukka Viikilä on kutsunut ensimmäistä romaaniaan yritykseksi salakuljettaa runoutta proosan maailmaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisarkkitehti Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840. Hänen lyhyet merkintänsä maalaavat lukuisia pienoiskuvia Itämeren rannalle nousevasta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista sävyinään kylmänpureva tuuli, rakentamisen kalske ja loisteliaat suunnitelmat.

Kuusi vuotta Engel on luvannut antaa elämästään syrjäisen kaupunkipahasen kohottamiseksi keisarillisen loiston arvoiseksi keskukseksi. Kuusi vuotta vaikka vaimo ikävöi Berliiniä ja pohjoisen sää koettelee tyttären terveyttä. Kuinka moni arkkitehti luopuisi mahdollisuudesta rakentaa kokonainen kaupunki? Vuosia vierähtää lopulta paljon luvattuja enemmän; suunnitelmat siirtyvät ideoista paperille ja paperilta rakennuksiksi.

”Kun kävelin jälleen kerran reittini torilta Bulevardille, sade näytti epäonnistuneelta lavastukselta, kuin joku olisi kaatanut katolta ämpärillisen vettä ja siihen olisi tarttunut sekava tuulenpuuska. Uudessa kaupungissa luonnonolotkin näyttävät vasta keksityiltä, jonkinlaisilta kokeiluilta.”

Lyhyistä, päiväkirjamuotoon kirjoitetuista katkelmista kuultavat haaleat vesivärisävyt: kallionharmaa joka panee vastaan parhaansa mukaan, visionäärinen punainen ja melankolinen sininen. Vauhtiviivat loistavat poissaolollaan, eivätkä räyhäkkäät neonvärit pilaa harmoniaa. Romaanin vaikuttavuus perustuu sen tunnelmaan, filosofisiin huomioihin ja etenkin runolliseen kieleen.

”Pakkasen avara sali ja pienet miniatyyrit lumella.”

Ansioistaan huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minusta hieman etäiseksi. Se jätti minut ihastelemaan sanavalintoja kun olisin voinut seurata rakennustyömaan melskettä ja kääntämään sivuja kun olisin voinut astella kaksisataa vuotta vanhemmissa saappaissa pitkin silloisen Helsingin katuja. Hieno kirja se silti on, vaikkei aivan temmannutkaan minua mukaansa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai tämän vuoden Finladia-ehdokkaita?

Eeva-Kaarina Aronen – Kallorumpu

”Tehdystä, valheellisesta, peräti rumastakin voi syntyä jotakin ainutlaatuista ja suurta. Keinotekoinen voi muuttua aidoksi. – – Onko taide muuta kuin todellisuuden vääntelemistä, liioittelua ja valehtelemista?”

Eeva-Kaarina Aronen - Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen romaani Kallorumpu on erikoinen, omintakeisella tavalla rakennettu romaani vuosikymmenet läpäisevästä viha-rakkaussuhteesta, pakkomielteestä ja niiden vauhdittamasta luomistyöstä. Se on kurkistusluukku marsalkka Mannerheimin kotiin: yläkerran isän ja tyttären etäisiin väleihin ja alakerran palveluskunnan arkeen ja salaisuuksiin.

Hylätyssä varastorakennuksessa on alkamassa harvinainen ensi-ilta. Eräs marraskuinen päivä vuodelta 1935 on kursittu elokuvaksi haastatteluista, dramatisoiduista kohtauksista ja piirroskuvista. Se vie katsojansa Kalliolinnantielle, marsalkka Mannerheimin kotiin, jossa valmistellaan hienoja illallisia. Elokuvan esittäjä on tuon dramaattisen illan ainoa elossa oleva todistaja, joka kommentoi jatkuvasti filmiä poistaakseen salaisuuden verhon marsalkan talossa eläneen toisen todellisuuden tieltä.

Elokuvan esittäjä on varsin hämärä hahmo. Vuosikymmeniä sitten hän asui Mannerheimin talossa, varjon lailla, kumisuttaen tiibetiläistä kallorumpua. Mannerheim ja marraskuinen ilta ovat hänelle pakkomielteitä, jotka ovat tehneet arkistojen koluamisesta ja pölyisten varastojen läpikäymisestä hänen elämäntehtävänsä, joka huipentuu ainutkertaisesti esitettävään elokuvaan:

Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin.”

Ääneen pääsee myös talon palvelusväki, kamaripalvelija Hans Köpf, taloudenhoitaja Berta Haglind pölyhuiskuineen ja keittäjä Ida Lehtinen, jonka käsissä syntyy kuuluisien ruokalistojen herkut peuransatulasta marenkileivoksiin.

Kallorumpu on romaani, jota on hankala avata sanoin. Se on tunnelmaltaan poikkeuksellinen, tiheä ja hieman vinksahtanut ja vaatii lukijalta varsinkin alussa paljon, jotta hän pääsee tarinan imuun. Erikoisuudessaan se on silti kiehtova.

Rakastuin Arosen viimeiseen romaaniin Eddaan vuosi sitten. Kallorummussa oli paljon samoja elementtejä, jotka tekivät Eddasta käsittämättömällä tavalla puoleensavetävän, yhtenä tärkeimmistä Arosen kieli:

”Nyt se pitelee tässä karussa huoneessa kullattujen käsivarsiensa välissä kapeaa, piehtaroitua sänkyä, johon uni yö yöltä särkyy sirpaleiksi. Silloin pieni lamppi pöydällä syttyy, ja peili pitelee senkin valoa.”

Silti Kallorumpu ei tehnyt samanlaista vaikutusta. Se oli kieltämättä erilainen lukukokemus, joka on rinnastettavissa vain Eddaan, muttei päässyt Eddan kanssa samalle tiedostamattomalle koskettavuuden tasolle.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Arosen teoksia?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

milja kaunisto luxus blogi arvostelu

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Terhi Rannela – Frau

”Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään.”

terhi rannela frau blogi arvosteluTerhi Rannelan toinen historiallinen romaani Frau sukeltaa Kolmannen valtakunnan syövereihin kapteeninaan Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Frau on silti paljon enemmän kuin natsi-ideologialle omistautunut, syyllisyydestä kieltäytyvä kotirouva: se on palanen rakkaustarinoiden, vallan, koston ja kostosta kärsineiden historiaa.

Toimittaja Erich Richter saa Lina Heydrichin palaamaan vielä kerran onnellisimpiin muistoihinsa 1940-luvulle. Reinhard oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettunut linnaan, jossa Lina vietti päivänsä ruusutarhaansa ja lapsiaan hoitaen. Sekään onni ei kestänyt ikuisesti: salamurhayrityksestä toipuva Reinhard menehtyi sairaalassa. 42 vuoden jälkeen Lina tuntee yhä miehensä läsnäolon.

Frau kertoo myös salamurhaan osallistuneen Jarekin paosta, attentaatin nähneestä Franz Vargasta ja Martasta, jonka kotikylä Lidice tuhotaan kostona natsipyövelin murhasta. Kirjan lyhyydestä ja Linan puolueellisuudesta huolimatta Rannela rakentaa monipuolisen kuvan koston kauhistuttavasta voimasta. Koston, johon Lina ei tunne millään tavalla liittyvänsä.

Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoistani. Taivaan tuuliin oli juuri lukion aloittaneelle minulle pommi, joka järjesti maailmankatsomustani uudelleen. Punakhmereistä ja Demokraattisesta Kamputseasta kertova Punaisten kyynelten talo venytti diktatuurien tuntemustani aikaan ja paikkaan, joista en ollut ennen kuullut. Lina Heydrich ja Lidicen kohtalo avasivat minulle jälleen kerran uuden luvun maailmasta ja loppuivat kysymykseen, miksi en tiennyt tästä aiemmin. Fraun ohella julkaistussa romaanin synnystä kertovassa työpäiväkirjassa Rannela kertoo törmänneensä samaan kysymykseen ja toteaa:

”Syyllisyys, huono omatunto ja häpeä ovat tehokkaita kirjoittamisen polttoaineita.”

Ne ovat myös tehokkaita lukemisen polttoaineita. Frau oli ensimmäinen kirja, jonka aloitin kotouduttuani Berliinistä – kuinka sopivaan aikaan! Gestapon entiseen päämajaan rakennetussa Topographie des Terrors -näyttelyssä Reinhard Heydrichin nimi vilahti ohi, mutta hänen nimensä kaiku paljastui minulle vasta Fraun myötä. Kirjat ovat yksi yritys olla toistamatta edellisten sukupolvien virheitä; Frau on myös toive, ettei toista Lidiceä tule.

Frau on tiivis ja vähäeleinen mutta silti täyteläinen. Se on taitavasti rakennettu musta rakkaustarina, jonka uskon vetoavan myös niihin, jotka normaalisti välttävät sotahistoriaa. Suosittelen myös tutustumaan Rannelan taustatutkimuksesta, Linan perässä tehdyistä matkoista ja Fraun kirjoittamisesta kertovaan sekä historiallista romaania laajemmin pohtivaan työpäiväkirjaan, jonka voi ladata täältä.

Terhi Rannela on puhunut Frausta myös Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Rannelan kirjoja?