Susinukke Kosola – Varisto

”siinä miten asiat ovat, on aina jotain kohtalokasta / kaikissa adjektiiveissa on jotain verbimäistä / kaikella on aina tarve olla jotain muuta // koska tultuaan kerran joksikin ei ole muuta / mahdollisuutta kuin tulla joksikin muuksi”

Susinukke Kosola Varisto kirjablogi arvostelu

Varisto on Susinukke Kosolan kolmas runoteos, joka julkaistiin viime keväänä, mutta uskallan olettaa, että et ole törmännyt siihen kirjakaupan hyllyllä. Varistoa ei nimittäin vaihdeta rahaan perinteisessä ostotapahtumaksi kutsutussa vuorovaikutustilanteessa vaan sen saa omaksi tietyistä jakelupisteistä tunnustusta vastaan. Variston voi siis lunastaa itselleen tekemällä anonyymin tunnustuksen kirjan välistä löytyvään kirjekuoreen, joka lähetetään takaisin runoilijalle.

Varistossa on muutakin poikkeuksellista kuin sen jakelutapa: Kosola on tehnyt sen alusta asti itse ilman kustantamoa, se on käsin kirjoitettu ja typografialtaan runsas, eikä sillä ole ISBN-numeroa. Varisto on siis myös kirja-alan käytäntöjä kyseenalaistava koe, mutta varsinaisesti siitä en halunnut tässä bloggauksessa puhua.

Sain Variston käsiini jo huhtikuun alussa ja lueskelin sitä metrossa matkalla Helsingin-julkkareista kotiin, mutta sitten se jäi muutamaksi kuukaudeksi hautumaan hyllyyni ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja oikealla hetkellä sen tosiaan luin, sillä Varisto kysyi minulta juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat kesän ajan muhineet päässäni ja alkoivat syksyn tullen pulpahdella pintaan ja vaatia äänekkäästi huomiota.

Varisto tutkii identiteetin, autenttisuuden, yksilöllisyyden ja ihmisyyden toisiinsa leikkautuvia kysymyksiä. Se kysyy kulutustottumuksista, ihmisen suhteesta luontoon ja koneisiin sekä vallasta ja valinnoista.

”miten elää näyttämöllä näyttelemättä / elämää esittämättä / ihmistä / ihmisyydelle / vettä / merelle / miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”

Varisto pohtii identiteettiä ja sen rakentumista, sitä kuinka identiteettiä rakennetaan ostoskuiteilla, oli kyse sitten matcha lattejen tai kiljun juojista. Ja kuinka sitä esitetään tarinoina toisille ihmisille, esitellään hienosäädettyjä muistoja autenttisina tapahtumina jotta identiteetti voisi kokea itsensä uniikiksi, todelliseksi ja pantavaksi. Kuinka identiteetin halutaan olevan jotain valmista ja pysyvää jatkuvan liikkeen ja toiseksi tulemisen maailmassa. Kuinka sen halutaan olevan jotain itsessään, vaikka se on jotain vain jotain muuta vasten ja itse oleminenkin on vain liikettä kahden välillä.

”ihmisen kuvaa ei ole missään / peilejä sitäkin enemmän // kaikki se on peilipintaa / jolla ei ole valtaa katsojan yli”

Entä mikä tila jää ihmisyydelle identiteettien maailmassa? Jos ihmisyys on sitä, miten yksittäinen identiteetti eroaa muista ihmisistä? Kun vertaamalla itseämme toisiimme emme näe ihmisyyttä vaan itsemme? Kun tavoittelemme yksilöllisyyttä, arvostamme sitä, mikä erottaa meitä muista ihmisistä, entä samuus? Eikö se ole ihmisyyttä?

Ja niin, se kieli jolla yritämme saattaa kokemuksiamme ja identiteettiämme selitettävään muotoon itsellemme ja toisillemme. Vankilarakkauskirjeet, muovisten anonymous-maskien liukuhihnatuotanto Kiinassa, aamuneljän kotiintulemiset, puhelinmyyjä joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta ja kaikki muut näiden väliin ja ympärille jäävät yritykset sanallistaa olemista ja kokemista – kukaan ei kiistä niiden todellisuutta, mutta miksi asiat eivät tunnu niiltä samoilta asioilta kuin ne, joista puhutaan? (En tiedä, mikä siinä on, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän luotan kieleen.)

”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittävästi että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”

Tässä joitain kysymyksiä, joita ajattelin Variston kanssa. Mm. joitain kysymyksiä. Näitä kysymyksiä jne. koska tämä postaus ei riitä kattamaan puoliakaan.

Kosolan runoissa on vimmaa ja kiihkeyttä, mutta myös herkkyyttä. Iroaniaakin toki, mutta se suuntautuu myös itseensä, eikä naureskele ylhäältä alaspäin. Rakastan teoksessa esitetyistä kysymyksistä nousevaa kriittisyyttä ja sitä, kuinka niiden ajatteleminen vääntää aivoni toiselle mutkalle selvittäessään ensimmäisen. Ja silloin, kun aivot virittyvät tietylle taajuudelle lukiessa – silloin on kyse lempikirjoista.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luonnostelua, Kirjat kertovat, Kirjakko ruispellossa ja Mitä luimme kerran

Lisää Varistosta ja sen hankkimisprosessista: Variston kotisivut

Lisää Susinukke Kosolalta: Avaruuskissojen leikkikalu

Suosittele minulle lisää runokokoelmia tai runoilijoita luettavaksi tämän jälkeen! Mikä / kuka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

väinö linna täällä pohjantähden alla kirja blogi arvostelu

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

aino kallas sudenmorsian

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?

Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskosi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Sanna Tahvanainen – Pikkumusta

”Yhdelläkään hänen mekollaan ei ole nimeä. Kaikki tulevat kuitenkin tietämään, että tämä se on. Kaikki tulevat haluamaan sellaisen. Sitä tullaan kopioimaan, kuten kaikkea muutakin, mitä hän on tehnyt. Siitä hän ei välitä. Hänen vaatteidensa kopioiminen on suosionosoitus hänen tyylilleen.”

Sanna Tahvanainen - Pikkumusta

Pikkumusta on ruotsiksi kirjoittavan Sanna Tahvanaisen toinen suomennettu romaani. Se sukeltaa 1920-luvun Pariisin taiteilijapiireihin Coco Chanelin kengissä ja kartoittaa muoti-ikonin värikästä elämää.

Romaani alkaa hetkestä, jolloin neljääkymmentä lähestyvän Cocon ura on nousukiidossa. Hän on tienraivaaja, jolla on selkeä visio modernista naisesta: siitä miltä moderni nainen haluaa näyttää ja miltä hän haluaa tuoksua. Pikkumustan Coco Chanel on tiukka työnantaja ja pikkutarkka visionääri, joka ei anna pienimmänkään virheen pilata todellisuuteen siirtyviä mielikuviaan.

Ylellisenä, räiskyvänä taustana romaanissa on 1920-luvun Pariisi ja sen boheemi taiteilijayhteisö. On Pablo Picassoa, on kruunupäitä, on silmäätekeviä useasta Euroopan kolkasta. Sodan jälkeinen elämänpalo näkyy ylellisissä juhlissa, joissa shampanja virtaa, rakkausjutut syntyvät ja kuolevat ja joista on välillä päästävä seilaamaan eroon omalla jahdilla. Kaiken pyörityksen keskellä Coco ei halua olla se köyhä tyttö, joka hylättiin luostarin porteille vaan kopioitu suunnannäyttäjä, joka luo nahkansa mallisto toisensa perään.

Lukiessani Pikkumustaa altistuin 20-luvulle useammastakin suunnasta, mikä oli omiaan sijoittamaan Cocon elämää ja uraa laajempaan kontekstiin. Käydessäni Ateneumin opiskelijapäivänä katsomassa Modiglianin näyttelyn Pikkumustan sivuilla puhuvat henkilöt saivat kasvot, sillä kukapa muukaan oleskeli Pariisissa Cocon kanssa samoihin aikoihin, samojen tuttujen kanssa kuin värikkään elämän itsekin elänyt Amedeo Modigliani? Samalla aikakaudella olen syksyn ja talven mittaan viihtynyt myös iki-ihanan Downton Abbeyn seurassa. Downtonin asukkaat eivät ehkä jakaneet Coco Chanelin käsitystä muodista, mutta sarjaa vasten peilaaminen toi todella Chanelista esiin hänen merkityksensä uudistajana, mikä ei farkkujen ja minihameiden aikakaudella eläneen perspektiivistä tunnu äkkiseltään niin isolta.

Tunnen Coco Chanelia historiallisena henkilönä niin huonosti, että minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, miten uskollisena kirja pysyy faktoille ja mikä kaikki on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Eikä se oikeastaan haittaakaan, romaani on hyvä sellaisenaan nautittunakin, kun tekee mieli jotain kevyttä ja viihdyttävää.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kirjamatkailetko sinä usein 1920-luvulle?

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista

”Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.”

jukka viikilä akvarelleja engelin kaupungista

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on kanneltaan ja kieleltään kaunis tunnelmapala 1800-luvun alun Suomesta. Runoilija ja dramaturgi Jukka Viikilä on kutsunut ensimmäistä romaaniaan yritykseksi salakuljettaa runoutta proosan maailmaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisarkkitehti Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840. Hänen lyhyet merkintänsä maalaavat lukuisia pienoiskuvia Itämeren rannalle nousevasta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista sävyinään kylmänpureva tuuli, rakentamisen kalske ja loisteliaat suunnitelmat.

Kuusi vuotta Engel on luvannut antaa elämästään syrjäisen kaupunkipahasen kohottamiseksi keisarillisen loiston arvoiseksi keskukseksi. Kuusi vuotta vaikka vaimo ikävöi Berliiniä ja pohjoisen sää koettelee tyttären terveyttä. Kuinka moni arkkitehti luopuisi mahdollisuudesta rakentaa kokonainen kaupunki? Vuosia vierähtää lopulta paljon luvattuja enemmän; suunnitelmat siirtyvät ideoista paperille ja paperilta rakennuksiksi.

”Kun kävelin jälleen kerran reittini torilta Bulevardille, sade näytti epäonnistuneelta lavastukselta, kuin joku olisi kaatanut katolta ämpärillisen vettä ja siihen olisi tarttunut sekava tuulenpuuska. Uudessa kaupungissa luonnonolotkin näyttävät vasta keksityiltä, jonkinlaisilta kokeiluilta.”

Lyhyistä, päiväkirjamuotoon kirjoitetuista katkelmista kuultavat haaleat vesivärisävyt: kallionharmaa joka panee vastaan parhaansa mukaan, visionäärinen punainen ja melankolinen sininen. Vauhtiviivat loistavat poissaolollaan, eivätkä räyhäkkäät neonvärit pilaa harmoniaa. Romaanin vaikuttavuus perustuu sen tunnelmaan, filosofisiin huomioihin ja etenkin runolliseen kieleen.

”Pakkasen avara sali ja pienet miniatyyrit lumella.”

Ansioistaan huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minusta hieman etäiseksi. Se jätti minut ihastelemaan sanavalintoja kun olisin voinut seurata rakennustyömaan melskettä ja kääntämään sivuja kun olisin voinut astella kaksisataa vuotta vanhemmissa saappaissa pitkin silloisen Helsingin katuja. Hieno kirja se silti on, vaikkei aivan temmannutkaan minua mukaansa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai tämän vuoden Finladia-ehdokkaita?