Dante Alighieri – Jumalainen näytelmä + lukuvinkkejä

”Mut kaihoain ja tahtoain nyt johti / kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus //mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.”

Dante Alighieri - Jumalainen näytelmäDante Alighierin kynäilemä eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä on keskiajan tunnetuin teos, jossa tehdään huima matka katolisen kirkon käsityksen ytimeen kuoleman jälkeisestä elämästä. Helvetin raadollinen kuvaus on monen mielestä kiinnostavin, mutta lukukokemus täydentyy vasta Kiirastulen vuoren huipulle kavuttua ja Taivaan autuuteen kurkistettua.

Jumalaisen näytelmän kertoja on Danten hahmoon asettuva keski-ikäinen mies, joka on kadottanut elämältään suunnan. Kiirastorstain iltana hän kohtaa antiikin aikana eläneen runoilijan, suuren ihailun kohteensa Vergiliuksen, joka lähtee hänelle oppaaksi läpi Helvetin ja Kiirastulen. Taivaaseen asti Vergilius ei voi Dantea opastaa, koska häntä ei ole kastettu. Ennen Taivaaseen astumista oppaan osaan saapuu Danten kauan kaivattu rakkaudenkohde Beatrice.

Matkallaan Dante kohtaa ja puhuttelee monia historiallisia henkilöitä, sellaisia jotka nykyihminen helposti tunnistaa sekä sellaisia joista hän ei ole koskaan kuullutkaan. Viittaukset mytologiaan ja oikeasti eläneisiin henkilöihin ovat lukemisen suola, mutta tuntemattomien kuuluisuuksien politikointi 1300-luvun Firenzessä ei niinkään sytytä, varsinkaan kun kaupungin poliittinen kehitys ei ole ollenkaan tuttu aihe.

Dante kuvaa matkaansa yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Hän kuvailee mitä mielikuvituksellisimpia kidutuskeinoja, joista syntiset kärsivät Infernossa (ei herkimmille lukijoille), tekee tarkkaa selkoa Kiirastulen rakenteesta ja hurmioituu lopulta Taivaan pyhyydestä. Perinpohjainen selonteko, joka varsinkin Taivaassa on kristillisen tematiikaan vahvasti värittämä, voi tuntua puuduttavalta ja yksitoikkoiselta, mutta kertojana Dante osaa eläytyä vahvasti. Hän on lukijan kanssa samassa asemassa, ensikertalaisena ihmettelemässä tuonpuoleista todellisuutta, minkä takia hän ei ole lainkaan hullumpaa seuraa kuoleman jälkeisten kauhujen ja ilojen kartoittajana.

Jumalainen näytelmä on niitä kirjoja, joista jokainen tietää jotain. Lukiossa sitä on käsitelty niin historian, uskonnon kuin äidinkielen tunneilla. Harvempi kuitenkaan tarttuu tiiliskiveen, koska kirjan maine on, noh, tiiliskivi. Sekä kirjoitus- että tapahtuma-ajan sijoittuminen kauas menneisyyteen yhdessä raskaanpuoleisen, uskonnollisen aiheen kanssa eivät maallistuneessa yhteiskunnassa elänyttä 2010-luvun lukijaa välttämättä houkuttele.

Klassikkoa ei silti kannata pelätä, sillä sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta, vaikka toisenlaisena kuvauksena kuoleman jälkeisestä elämästä Laura Lindstedtin Oneironin rinnalla, tai jännittävänä kertomuksena tuonpuoleisuudesta (Helvetistä ei ainakaan vaarallisia tilanteita puutu). Jumalaisella näytelmällä on ollut jotain annettavaa ihmisille 700 vuoden ajan, ei se tyhjän takia ole säilynyt arvostettuna.

Jos ajatus lukemisesta arveluttaa edelleen, tässä muutama vinkki klassikkokammon selättämiseen:

  1. Lue pätkissä. Vanhanaikainen kieliasu ja runomuoto voivat hyydyttää nopeasti sellaisen, joka on tottunut lukemaan nykyaikaista proosaa. Pieninä paloina tekstiin pystyy keskittymään paremmin ja lukeminen on mielekkäämpää, kun ajatus pysyy mukana.
  2. Lue välissä jotain muuta. Välipalakirjat toimivat aina, kunhan eivät syrjäytä päälukemista kokonaan. Valitse jotain kevyttä ja kiinnostavaa, Dostojevski ja Dante voivat päällekkäin tuntua aikamoiselta uurastukselta.
  3. Älä takerru yksityiskohtiin. Tämä pätee niin yksittäisiin outoihin sanoihin, vieraisiin henkilöihin kuin kristinuskon opin kiemuroihin. Jatkuva googlaus vie lukemisesta maun. Kirjoita vaikka häiritsevät asiat ylös ja palaa niihin lukemisen jälkeen, jos ne vaativat vielä huomiota. Kaikkea ei tarvitse tietää tai selvittää – lukeminen on pääasia.

Jumalainen näytelmä ei ehkä ole lempikirjani, mutta olen viettänyt sen seurassa ja tunnelmissa sen verran aikaa, että se alkaa tuntua yllättävän läheiseltä. Olen jopa valmis sanomaan, että se on kirja, joka antaa paljon, jos sille antaa tilaisuuden. Lisäksi sen selättäneenä monikaan kirja ei enää vaikuta haasteelta.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko täällä muita Jumalaisen näytelmän lukeneita? Entä mitkä ovat sinun vinkkisi hankalalta tuntuvan kirjan lukemiseen?

Ilmari Kianto – Punainen viiva

”Nyt on jokaisen köyhän – olkoon mies tai nainen – riennettävä ottamaan selvää uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ilmari Kianto - Punainen viiva

Vuosi 1907, Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit. Köyhyys, kurjuus ja katkeruus ovat ne siemenet, joiden sosiaalidemokraattien agitaattorit haluavat versoavan punaiseksi viivaksi. Kokoukset, uhmakkaat laulut, sanomalehdet ja väkevät iskulauseet valavat toivoa nälästä ja kylmästä kärsiviin.

Heitä ovat myös Korpiloukon asukkaat Topi ja Riika Romppanen lapsineen. Kun ruoka käy vähiin ja lasten vaatettaminen rääsyihin onnistuu vain osittain, lupaukset makemmasta elämästä ja leveämmästä leivästä saavat heidätkin oikeaan vaalihurmokseen. Sosiaalidemokratia kääntyy ”soli-sali-ratiaksi”, eikä vaalilakikaan kuulosta kovin selkeältä käsitteeltä, mutta kun kerran naisetkin pääsevät vaaliuurnille, on kaikkien kannettava kortensa kekoon tasa-arvoisemman tulevaisuuden luomisessa!

Vaikka työväenlaulut raikaavat ja punainen lippu nousee salkoon, aatteella on myös epäilijänsä:

”Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan. Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa…”

Uskonnollisella vakaumuksella ja sosialismin herättämässä vimmassa tuntuu olevan paljon samaa: ideologia, jolle voi perustaa koko elämänsä ja lupaukset pelastuksesta. Tunnelma sosialismin oppeja selittävässä kokouksessa on lähes herätyskristillinen: agitaattori lietsoo kuuntelijat hurmokseen todistuspuheenvuorollaan, lauluja veisataan kuin virsiä ja punaisen viivasta tulee symboli, jonka vetämiseen valmistaudutaan sellaisella hartaudella kuin se olisi salainen rituaali. ”Soli-sali-rati” vie paikan, jolle köyhälistö on asettanut Jumalan, mutta uusi oppi sisäistetään paremmin, kun sen opettamiseen käytetään vanhoja konsteja.

Lähdin lukemaan Punaista viivaa ilman erityisiä odotuksia, lähinnä vain viivatakseni sen yli kirjallisuusdiplomiin luettavista kirjoista. Tammikuuhun osui myös toinen suuri suomalainen klassikko, Tuntematon sotilas, johon verrattuna tämä jäi vaisuksi. Kiannon luomat henkilöt eivät tehneet matkaansa rinnallani läpi suurien mullistusten yhtä elävinä kuin Tuntemattoman, eikä Punainen viiva koskettanut yhtä syvästi. Silti se on hieno ja vivahteikas kuvaus vaalihuumaan saapumisesta korpeen.

Hauskana yksityiskohtana täytyy mainita, kuinka omituiselta tuntuu lukea omaa äidinkieltään ja olla silti ymmärtämättä kaikkia sanoja. Mitä tarkoittavat esimerkiksi rakuteerata, rohveteerata ja kommelvärkki? Suurimmilta osin satavuotias teksti on helposti ymmärrettävää ja nautittavaakin lukea, mutta aina toisinaan törmäsin sanoihin, joiden merkityksiä pystyin vain arvailemaan.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko sinulle käynyt joskus niin, että tiedät lukevasi äidinkielelläsi, mutta osa sanoista on niin outoja, että ne kuulostavat vieraskielisiltä?

William Golding – Kärpästen herra

”Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä? Vai villejä alkuasukkaita? Mitä te luulette aikuisten ajattelevan? Kaikki juoksevat tiehensä – metsästämään sikoja – antavat tulen sammua – ja nyt vielä tämä!”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: William Golding - Kärpästen herraNobel-kirjailija William Goldingin Kärpästen herra on unohtumaton teos sivistyksen pintapuolisuudesta ja ihmisen alkukantaisuudesta. Klassikossaan Golding riisuu karulla tavalla lapsuuden viattomuuden illuusion ja kaivautuu ihmisyyden pimeään puoleen.

Toisen maailmansodan aikaan joukko koulupoikia joutuu aution saaren armoille, kun heitä kuljettanut lentokone ammutaan alas. Nuorimmat heistä eivät ole vielä kymmentäkään ja vanhimmatkin ovat vasta alkumatkassa aikuisuuteen. Eksoottinen saari lupaa seikkailua, aurinkoa ja joutenoloa. Mikä tilaisuus pojille: ei aikuisia, ei koulua, ei sääntöjä!

Silti vanhoissa tutuissa kaavoissa pysyminen tuntuu helpoimmalta. Järkevimmältä, sillä rationaaliseen ajatteluun englantilainen koulupoika on kasvatettu. Aikuismaiselta. Sen takia pojat äänestävät johtajakseen Ralphin, joka demokratian tunnusmerkkinä kantaa simpukkaa, jota pitelevällä on oikeus puhua. Häivähdys sivistystä seikkailuromaaneista tutussa ympäristössä.

Mutta olisivatko aikuisetkaan aikuisia ilman järjestäytynyttä yhteiskuntaa? Aikuisissakin on Ralphin vastavoiman Jackin kaltaisia ihmisiä, joilla vallanhimo jyllää suonissa ja jotka kannattavat vahvimman oikeutta. Ihmisiä, joiden eloonjäämisvietti on nimenomaan metsästysvietti. Sellaisia, jotka eivät arvosta tosielämän Possuja, ylipainoisia, kömpelöitä, silmälasipäisiä ja epäsuosittuja pahnan pohjimmaisia. Syrjittyjä mutta älykkäitä.

Saaresta tulee vastakkainasetteluiden näyttämö. Vietit uhkaavat järkeä. Huvittelu houkuttaa velvollisuutta enemmän. Diktatuurista tulee mahdollisuus demokratian kahleen rinnalla. Jokainen valinta kulminoituu kysymykseen siitä, mikä lasketaan sivistyksesi ja mikä alkukantaisuudeksi.

”Kumpi on parempi – elää sovinnossa sääntöjen mukaan, vai metsästää ja tappaa toisia?”

Kärpästen herra on kirja, josta on puhuttava vaillinaisilla lauseilla. Siinä on tummuutta, joka loppua kohti tiivistyy ahdistavaksi mustuudeksi. Romaanin ytimestä ei löydy ihmisyyttä vaan vallanhimo, joka ajaa inhimillisyyden ohi.

Luin Kärpästen herran englanniksi, mutta se ei estänyt minua järkyttymästä ja jopa pelkäämästä. Tavassa, jolla kirja käsittelee ihmisen pimeää puolta, on jotain samaa kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämessä, toisessa kirjassa, jonka alkukantainen huuto kaikui ajatuksissani vielä pitkään lukemisen jälkeen. Molemmat etenevät väriskaalalla mustuuden yli – niiden väri on verenpunainen.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Saiko Kärpästen herra sinut järkyttymään? Mikä on sinun ahdistavin lukukokemuksesi?

 

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

”- Mikälaista se on ihmistä ammuta?

– Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii. – – Viisaat hyö sillee haastaat jot viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muute tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat ainakii sit jälestpäi.”

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suuri suomalainen klassikko, kirjallisuuden historian kärkikastiin kanonisoitu teos ja sukupolvelta toiselle kulkeva, sodan mielettömyyttä sanoittava romaani.

Välirauha päättyy ja talvisodan tappiosta haudottu kauna saa purkautumistien, kun ministeri ilmoittaa radiossa Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyneestä sotatilasta. Miehet marssivat rintamalle kuka enemmän, kuka vähemmän valmiina kohtaamaan tykistökeskitykset, ampumahaudat ja konekiväärien piinallisen naputuksen. Rintamalla kylmyys, nälkä ja väsymys syrjäyttävät sodanjohtajat, pelko on taitavin strategi ja kuolema ylin käskyttäjä.

”Viimeisillään ponnistelevan miehen sisu oli katkemaisillaan, mutta epätoivo kaivoi voiman viimeisetkin rippeet apuun, ja matka jatkui taas. Jokainen pysyi joukossa. Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.”

Sen saavat huomata myös kuvitteellisessa konekiväärikomppaniassa taistelevat, tappavat ja tapetuksi tulevat ”korpisoturit”. Nimiä on paljon ja sotilasarvot kertovat vähän sellaiselle, joka ei ole niiden järjestystä sisäistänyt, mutta monet heistä elävät myös Tuntemattoman sotilaan ulkopuolella, Koskela kirjaimellisesti myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa ja alikersantti Rokka yhtenä suomalaisen kirjallisuushistorian tunnetuimmista henkilöistä. Sotaa ruohonjuuritasolla kuvaava ja komppanian vaiheita kronologisesti seuraava kerronta kohtaa pelkuruuden ja pelottomuuden häilyväisen rajan monen silmäparin läpi. Jokaisella on paitsi oma tapansa suhtautua sotaan, myös oma tapansa puhua. Murteiden ja näkökulmien rikkaus ovat tekijöitä, jotka takaavat klassikon aseman.

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat ovat yksi suomalaiseen sielunmaisemaan merkittävästi vaikuttaneita tapahtumia. Tämän päivän nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla ei ole suoraa yhteyttä sotaan, ei vanhempien eikä isovanhempienkaan kautta – ainakaan kaikilla. Sotakirjallisuutta julkaistaan yhä paljon, mutta jatkosodan itse sotineena Linnan tavassa käsitellä sotaa on jotain autenttista, joka täydentää historian tunnilla opetettua faktaa.

Oppikirjoissa ei lue, että sota on aina omantunnon kysymys. Äärimmilleen pelkistettynä kysymys on kahdesta ihmisestä: toisesta, joka tappaa ja toisesta, joka kuolee. Ja silti:

”Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys.”

Missään muualla idealismi ei käy yhtä karmaisevaan kuolemantanssiin kuin aserasvalta ja ruudilta tuoksuvassa korvessa, jonne Tuntematon sotilas pääosin sijoittuu. Sotapropanganda dehumanisoi vihollisen. Omastatunnosta vapautuminen on kauhistuttavan yksinkertainen prosessi, kun käsky tappaa tulee ylemmältä tasolta. Tämä mielettömyys on yksi sodanvastaisista argumenteista, jotka Linna on kirjoittanut rivien väliin.

Tuntemattomasta sotilaasta puhuttaessa ei ole ylisanoja säästelty. Se on kaunistelematon ja rehellinen kokoelma kohtaloita. Aiheeltaan se on synkkä ja raskas, mutta ei täysin hylkää huumoria. Klassikko on yksi niistä kirjoista, joiden uskoo antavan vielä enemmän toisella tai kolmannella lukukerralla.

Haaste: Seitsemän taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Tuntematon sotilas sinulle se suurin suomalainen klassikko vai onko se joku muu?

Vladimir Nabokov – Lolita

”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Vladimir Nabokov - LolitaYksi kiistanalaisimmista ja kohutuimmista klassikoista on Lolita, joka kiellettiin heti ilmestyttyään. Vladimir Nabokovin romaani on korrektisti ilmaistuna tarina pakkomielteeksi kasvavasta intohimosta ja epäsovinnaisesta rakkaudesta – yksinkertaisesti nimettynä se käsittelee pedofiliaa.

Humbert Humbert on nelikymppinen mies, jota riivaa suloisiin, vielä pojanvartaloisiin varhaisteinityttöihin kohdistuva himo. Nymfeteiksi kutsutut tytöt ovat kielletty nautinnonlähde, ja haluttavin heistä on Dolores Haze, Humbertin vuokranantajan tytär, jonka nimi miehen huumaantuneissa ajatuksissa kääntyy Lolitaksi.

Humbertilla on kertojana muutama ominaisuus, joille en lämpene ollenkaan, enkä nyt puhu hänen mieltymyksistään vaan puhtaasti teknisistä kertojaratkaisusta. Ensiksi hän puhuttelee lukijaa suoraan, eikä sellainen metatekstisyys sovi makuuni ollenkaan. Toiseksi hänen kertomuksensa vilisee ranskankielisiä ilmauksia, joille ei ole suomennoksia.

Kun nämä huomiot jättää omaan arvoonsa, Humbertin kertojaääni on hyvin kuvallinen ja lyyrinen vastapainona hänen tekojensa vastenmielisyydelle. Hän eksyy usein sivupoluille ja on pikkutarkkuudessaan ja epäolennaisuuksiin tarttuvaisuudessaan välillä raivostuttava. Sanojen notkeus ja soljuvuus sai silti minut paikoitellen hämmästelemään, enkä lukiessani edes vielä tiennyt, ettei englanti, jolla Lolita on kirjoitettu, suinkaan ollut Nabokovin äidinkieli.

Lolita on kuuluisa ja kammoksuttu ennen kaikkea aiheensa takia. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, korulauseihin puettunakin, on häiritsevää luettavaa. Lolita on 12-vuotias, kun Humbert iskee silmänsä häneen, loppuelämänsä tyttö on rikottu. Mietin 12-vuotiasta, kuudesluokkalaista itseäni ja mitä olisi tapahtunut, jos valkoinen pakettiauto tosielämän Humbert Humbert rattinsa takana olisi pysähtynyt kohdalleni.

Yllätyin siitä moniulotteisuudesta, joka Lolitasta paljastui. Hän on sekä Humbertin hellyyden kohde, suloinen, viattomuuden rippeissään kompuroiva nymfetti että demonimainen, manipuloiva ilmestys, joka on valmis niin alistumaan kuin kiristämään saadakseen haluamansa. Arvet, jotka hyväksikäyttö jättää häneen – kuinka syvälle ne ulottuvat? Humbertkaan ei selviä vahingoittumatta suhteestaan kauan himoitsemaansa nymfettiin, hän vajoaa syvemmälle vainoharhaisuuden ja mielisairauden umpitunneliin. Vapaa pääsy isä-tytär -suhteessa vankina olevan nymfetin iholle ei ole sellainen täyttymys kuin hän haaveili.

Mikä vetää meitä lukemaan tällaisia kirjoja? Onko kielletyn kirjan leima neonvärinen huutomerkki kirjan yllä: lue minut? Onko pedofilia kaikessa kieroutuneisuudessaan tabu, jonka haluamme rikkoa?

Jouduin kiistelemään itseni kanssa hetken, ennen kuin myönsin, ettei monesti kehuttu (vaikkakin ehkä yhtä monesti haukuttu) klassikko yllä asteikollani kahta tähteä ylemmäs.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Lolita herättää vahvoja mielipiteitä, eikö se toisaalta ole hyvän kirjallisuuden merkki? Kuulutteko te tykkääjiin, vihaajiin tai johonkin siltä väliltä?

Follow my blog with Bloglovin