Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo, Viisasteleva sydän ja Neito vanhassa linnassa

Kirjoitin vähän aikaa sitten koontipostauksen ensimmäisestä kolmesta Austenista, jotka luin tänä keväänä ja nyt on tarkoitus täydentää tuo trio kattamaan kaikki Austenin viimeistellyt romaanit. Järjestä ja tunteista, Kasvattitytön tarinasta ja Emmasta voi lukea täältä, ja tällä kertaa käsittelyvuorossa ovat Jane Austenin tunnetuin ja ehkä rakastetuin teos Ylpeys ja ennakkoluulo, hänen viimeinen valmiiksi saatu romaaninsa Viisasteleva sydän sekä hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa Neito vanhassa linnassa. Romaanien jako postausten välillä johtuu pelkästään lukujärjestyksestä, mutta nyt näitä lyhytarvioita kirjoittaessani huomasin, että tämänkertaiseen postaukseen pääsee kärkikolmikkoni Austenin tuotannosta.

Tämän luku-urakan jälkeen ja Jane Austenia koko kevään opiskeltuani uskallan sanoa, että minulla on varsin hyvä kokonaiskuva hänen tuotannostaan, tyylistään ja keskeisimmistä teemoistaan. Austen on vuosia ollut lemppareitani klassikkokirjailijoiden joukossa, ja etukäteen hieman pelotti, pitäisinkö enää hänen kirjoistaan samalla tavalla opiskeltuani ja analysoituani niitä akateemisella tasolla. Suhteeni hänen teoksiinsa on ehdottomasti muuttunut, ymmärrän niiden kontekstia paremmin ja silmäni ovat avautuneet sille aiheiden ja teemojen kirjolle, joka hänen tuotannostaan on löydettävissä. Enkä todellakaan ole kyllästynyt niin kuin alussa pelkäsin vaan päin vastoin, minulla on mielessäni montakin näkökulmaa, joista olisi mielenkiintoista tarkastella hänen tekstejään – alkaen postkoloniaalisesta kritiikistä ja päättyen siihen, miten populaarikulttuurin versiot ovat vaikuttaneet siihen, miten miellämme hänen teoksensa tänä päivänä. Mutta ennen kuin harhaudun sivuraiteille, on aika päästä itse kirjojen pariin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

”But vanity, not love, has been my folly. – Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment, I never knew myself.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo Bennetin kuudesta siskoksesta, joiden naittaminen on heidän äitinsä päätavoite, sillä perimyssäännöksistä johtuen heiltä lähtee talo alta sen jälkeen kun heidän isänsä kuolee ja ainoa keino turvata heidän elantonsa on naittaa heidät rikkaille miehille. Sisaruskatraaseen kuuluu vallaton ja räiskyvä Lydia, joka ei pysähdy miettimään tekojensa seurauksia, Kitty, joka seuraa Lydian esimerkkiä flirttailussa ja huvittelussa, Mary, joka toisin kuin siskonsa ei nauti hurvittelusta vaan keskittyy etsimään moraalisia opetuksia, Jane, joka lumoaa kauneudellaan ja kiltteydellään sekä tietysti suorasanainen ja leikkisä Elizabeth, joka on yksi klassikkokirjallisuuden valovoimaisimmista sankarittarista. Kun herra Bingley vuokraa Netherfieldin kartanon ja tuo mukanaan rikkaan mutta töykeän herra Darcyn ja paikkakunnalle saapuu vielä rykmentti punatakkisia upseereita herättämään tyttöjen avioliittohaaveet, käynnistyy tapaamisten sarja, joka johtaa niin romansseihin kuin syvälliseen itsetutkiskeluun.

Rakastan Ylpeyden ja ennakkoluulon värikästä henkilökaartia ja sitä ironiaa, jolla Austen varmistaa sellaisen etäisyyden henkilöhahmoihinsa, että pystyy tarkastelemaan heidän sosiaaliluokkansa motivoimia käytöstapoja kriittisesti sekä sitä, kuinka hienovaraisesti ja läheisesti Austen osaa kuvata hahmojensa mielenliikkeitä ja sitä, kuinka he lukevat toisia henkilöhahmoja ja heidän käytöstään. Romanttiset komediat ja romanttinen kirjallisuus ovat paljon velkaa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa kuvatulle romanssille ja kolme edellistä kertaa, kun olen romaanin itse lukenut, olen lukenut sen nimenomaan rakkaustarinana (olen itse asiassa kirjoittanut bloggauksenkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta aiemmin), mutta tällä kertaa luin sitä hieman eri näkökulmasta, keskittyen Elizabethissa tapahtuvaan muutokseen: siihen miten hänen asennoitumisensa muihin ihmisiin muuttuu, miten hän oppii asioita itsestään ja tavastaan tulkita ja tuomita muita ihmisiä ja miten hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiä itsestään.

Viisasteleva sydän

”Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything.”

Viisastelevan sydämen alkuasetelma poikkeaa muista Austenin romaaneista siinä mielessä, että se ei kuvaa päähenkilöidensä ensitapaamista ja tutustumista toisiinsa vaan tapahtumat lähtevät liikkeelle pisteestä, jossa on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Anne Elliot purki kihlauksensa nuoruuden rakkautensa kapteeni Wentworthin kanssa. Anne on romaanin alussa 27-vuotias, siis ajan mittapuun mukaan auttamattomasti parhaan ikänsä ohittanut vanhapiika, jonka sydänsurujen muovaama elämänkokemus tekee hänestä Austenin sankarittarista kypsimmän. Kun Wentworth saapuu takaisin Annen kotiseudulle tehtyään uraa laivastossa, hän on yhä selvästi loukkaantunut tavasta, jolla Anne kohteli häntä vuosia sitten, mutta silti ilmassa on välittömästi kysymys siitä, voisiko Wentworth antaa anteeksi ja antaa Annelle toisen mahdollisuuden. Annen ja Wentworthin orastavan romanssin kuvaus on ehkä kutkuttavin kaikista Austenin kynäilemistä: vaikka he tuskin vaihtavat sanaa ollessaan pakotettuja viettämään aikaa samassa seurassa, katseista ja kosketuksista rakentuu hienovaraisesti jännite, joka kantaa läpi koko romaanin.

Kuten Emma, Viisasteleva sydän käsittelee ajan sosiaaliluokkia sekä sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia ja on Austenin kirjoista kriittisin kuvaamaansa yläluokkaa kohtaan esittelemällä pari turhamaisinta henkilöä, jotka hänen tuotantonsa tuntee. Se arvostelee myös Bathin avioliittomarkkinoita ja pinnallista seurapiiriä, joissa Austen ei tunnetusti itse viihtynyt. Sen ohella Viisasteleva sydän on Austenin kirjoista ehdottomasti surumielisin: se on ainut romaani, jonka alussa sankaritar on onneton ja menetys ja sen käsitteleminen ovat Viisastelevan sydämen tärkeimpiä teemoja. Siitä huolimatta Viisasteleva sydän on ehdottomasti suosikkejani Austenilta, eikä vähiten siitä syystä, että se ottaa yllättävän modernisti kantaa siihen, kuinka sillä on väliä, kenen kynästä tarinat lähtevät ja kuinka yksipuolinen näkökulma ei riitä perustelemaan mitään.

Neito vanhassa linnassa

”No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her to be born a heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.”

Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey, jonka suomennoksen nimeen en ole millään tottua, poikkeaa Austenin muusta tuotannosta selvimmin. Se on teoksista ensimmäinen, jonka hän kirjoitti (mutta sitä ei julkaistu ensimmäisenä) ja siinä ovat idulla myöhemmät teemat ja henkilötyypit, joista hänet tunnetaan. Northanger Abbey oli ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut ennen tätä kevättä, ja olin säästellyt sitä useamman vuoden viimeisenä lukemattomana Austenina, jonka jälkeen minulla ei olisi enää uusia Austeneita varastossa. Ja minkä helmen olenkaan jättänyt viimeiseksi! Northanger Abbey on ehdottomasti hauskin Austenin romaaneista ja se ampaisi heti suosikkieni joukkoon. Se ei ole yhtä kypsällä tai varmalla otteella kirjoitettu kuin hänen myöhäisemmät teoksensa, mutta ai että, viihdyttävä se ainakin on.

Northanger Abbey on parodia goottilaisesta romanssista, jotka olivat hyvin suosittuja aikana, jolloin Austen kirjoitti romaaninsa. Jos siis tuntee yhtään goottilaisen kirjallisuuden konventioita (ja vaikka ei tuntisikaan), saa naureskella urakalla sille, kuinka Austen kääntää ennakko-oletukset päälaelleen ja ottaa kaiken riemun irti pilaillessaan genren kustannuksella. Northanger Abbeyn sankaritar Catherine Morland ei ole, kuten kertoja ystävällisesti huomauttaa heti alkajaisiksi, ollenkaan tyypillinen sankaritar, sillä hän ei ole mikään kaunotar, ei kovinkaan fiksu eikä edes nauti tyypillisistä naisellisista harrastuksista kuten puutarhanhoidosta. Sen sijaan hän on päättänyt ryhtyä sankarittareksi ja tarvittavat kyvyt hankkiakseen omistautuu goottilaisen kirjallisuuden lukemiselle. Vilkas mielikuvitus hänellä joka tapauksessa on, ja se jos mikä varmistaa, että seikkailut osuvat hänen tielleen.

Nautin Northanger Abbeyn lukemisesta sen verran, että pohdin jopa ottavani kesälukuprojektikseni Ann Radcliffen järkälemäisen Udolphon, joka on Northanger Abbeyn keskeisimpiä parodian kohteita. Aloitin sitä viime syksynä, mutta en pystynyt silloin sitoutumaan 750-sivuiseen lukuprojektiin, mutta ehkä nyt enemmän gotiikasta innostuneena sen lukeminen sujuisi sutjakammin.

Osallistun näillä teoksilla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen.

Ketkä ovat sinun lempiklassikkokirjailijoitasi?

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

jane austen kasvattitytön tarina emma järki ja tuneet

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

aino kallas sudenmorsian

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?

Victor Hugo – Kurjat (Klassikkohaaste osa 5)

”Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonommille osille ja joita olisi siis hellemmin vaalittava.”

victor hugo kurjat

Victor Hugon klassikkoromaani Kurjat on eeppinen kertomus 1800-luvun alun Ranskasta, kurjaliston lohduttomasta asemasta ja paremman tulevaisuuden sammumattomasta toiveesta. Hugo rakentaa keskushenkilö Jean Valjeanin ympärille sarjan unohtumattomia ihmiskohtaloita, joihin sisältyy ankaraa kritiikkiä ajan yhteiskunnallisista oloista.

Kurjat on romaani, jonka ohi olen kirjastossa kulkenut lukuisia kertoja mielessäni selvä ajatus, että vielä joskus tuon luen. Joskus onkin oivallisen epätarkka määre, jolla on helppo lykätä lukusuunnitelmia tietämättä mitä oikein odottaa. Se sopii nätisti sitten kun ajatusten perään, jotka tässä tapauksissa elivät hämärästi tiedostetussa tilassa. Sitten kun olen vanhempi (yläasteikäisenä), sitten kun olen lukenut tämän ja tuon ja tuon (lukiossa kun en vielä ollut sisäistänyt sitä etteivät sellaiset listat ikinä lopu tai edes lyhene), sitten kun juoni ei ole enää niin selvästi muistissa (elokuvan katsomisen jälkeen). Apuun riensi onneksi Tekstiluola-blogin isännöimä Klassikkohaaste, johon ilmottautuessa kolahti ajatus Kurjien lukemisesta, eikä kerran innostuneena ideaa enää ollut muuttamista, vaikka mietinkin hetken suomalaisen klassikon lukemista juhlavuoden kunniaksi.

Tässä sitä siis ollaan. Kurjat on siitä erikoinen tapaus, että olen nähnyt klassikosta tehdyn vuoden 2012 elokuvasovituksen, vaikka yleensä olen varsin tarkka siitä, että luen kirjan ennen kuin katson elokuvan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sota ja rauha oli samanlainen poikkeus – kenties se kertoo tiedostamattomasta ramppikuumeesta, joka iskee 1800-luvun tiiliskivien kanssa.) Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi vuosi ja yksityiskohdat tarinan henkilöistä ja juonesta olivat lahjakkaasti jo hämärtyneet muistista, mutta etäinen aavistus voimaakkaasta elämyksestä jäi.

Romaanin keskushenkilö on Jean Valjean, vanki numero 24601, 19 vuoden tuomion jälkeen vapautettu kaleeriorja, jonka keltainen passi tekee hänet epätoivotuksi vieraaksi jokaisella ovella, johon hän kolkuttaa majapaikan tai aterian toivossa. Pitkän vankilatuomion synkentämä ja kovettama Jean Valjean on auttamattomasti matkalla tuhoon, kunnes yksi hyväsydäminen henkilö sytyttää hänessä halun pyrkiä parempaan. Hyväntekijänsä innoittamana entinen vanki ryhtyy taistelemaan muiden yhteiskunnan sortamien puolesta pakoillen menneisyyttään, joka voi tuhota vähäisenkin onnen, joka hänen kohdallensa sattuu. Vuosien mittaan Jean Valjean asuu useassa paikassa usealla eri nimellä, mutta raahaa silti syyllisyyttään mukanaan kuin rautakahle vieläkin puristaisi hänen kaulaansa. Hän kamppailee jatkuvasti kahden velvollisuuden välillä: tehdäkö voitavansa lähimmäistään kohtaan jatkamalla köyhien auttamista vai tehdäkö oikein omaatuntoaan ja Jumalaa kohtaan ja antautua tuomittavaksi ja rangaistavaksi rikoksistaan.

Jean Valjeanin rinnalle nousee monia vahvoja henkilöitä, jotka kukin omalla tavallaan kritisoivat köyhälistön ihmisoikeuksien olemattomuutta. On Fantine, joka joutuu turvautumaan itsensä myymiseen elättääkseen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsensa, Thenardierin perhe, jonka epärehelliset selviytymiskeinot saavat koomiset mittasuhteet ja pieni, kaltoin kohdeltu orpotyttö Cosette. Menneisyys ottaa Jean Valjeania konkreettisesti kiinni poliisitarkastaja Javertin hahmossa, joka lain ja lakiin kirjatun oikeuden järkkymättömänä valvojana katsoo asiakseen toimittaa Jean Valjean vankilaan; tulevaisuudesta muistuttaa nuorimies Marius, jonka idealismi ajaa ensin pois kotoaan ja johdattaa sitten barrikadeille kansannousun verisimpiin näytöksiin.

Kurjat on kuolematon tarina toivosta ja unelmista, velvollisuudesta ja uhrauksesta, lähimmäisen-, isän- ja romanttisesta rakkaudesta sekä yhteiskunnallisten epäkohtien aiheuttamasta kurjuudesta ja sitä vastaan kamppailusta. Kuten melkein tuhannen sivun pituudesta (lyhennetyssä suomennoksessa!) voi päätellä, Hugo eksyy välillä jaarittelemaan, mutta kun tarinan imuun kerran pääsee, se pitää liimautuneena kirjan ääreen sivupoluillakin. Kuten jo elokuvan pohjalta ounastelin, Kurjat on voimakas tarina, joka jättää hyräilemään musikaaliversion sävelmiä pitkäksi aikaa.

Do you hear the people sing, singing the songs of angry men, it is the music of the people who will not be slaves again!

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Käy kurkkaamassa, mitä muita klassikoita bloggaajat lukivat haasteeseen täältä.

Onko Les Miserables sinulle tuttu kirjana, elokuvana tai musikaalina?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Leo Tolstoi – Sota ja rauha

”Joka puolelta kantautuva tykkien huumaava pauke, vihollisen ammusten vihellys ja iskut, tykkien ympärillä touhuavat hikiset ja punehtuneet sotilaat, miesten ja hevosten veri, vihollisen savuntussahdukset toisella puolen, mistä jokaisen laukauksen jälkeen lensi kuula ja osui maahan, mieheen, tykkiin tai hevoseen, kaikki tämä synnytti hänen päässään mielikuvitusmaailman, joka tuotti hänelle tuolla hetkellä nautintoa.”

leo tolstoi sota ja rauha kirja blogi arvostelu

Leo Tolstoin Sota ja rauha on yksi maailmankirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se on niin henkilöhahmojensa kuin teemojensa puolesta rikas kertomus 1800-luvun alun Venäjästä ja sen seurapiireistä. Sota ja rauha on myös klassikko, jonka sivumäärässä ei ole säästelty: sen tiiliskivimäisen koon turvin lukija pääsee syventymään niin historian determinismin kuin lukuisten ihmiskohtaloiden kysymyksiin.

Sodan ja rauhan tapahtumat alkavat vuodesta 1805, jolloin Napoleon hyökkäsi Itävaltaan. Suurromaani kuljettaa henkilöitään ja Napoleonin sotia vuoteen 1812. Henkilöitä mahtuukin näiden seitsemän vuoden varrelle hurjasti: minun painoksessani ollut henkilöluettelo vei tilaa sivukaupalla. Pääasiassa romaani kertoo kuitenkin kolmesta perheestä. Heitä ovat ankaruudessaan ja velvollisuudentunteessaan ikävähköt Bolkonskit, huvittelun- ja nautinnonhaluiset pietarilaiset Kuraginit sekä huolettomat ja elämäniloiset Rostovit. Päähenkilöistä ei myöskään voi unohtaa Pierre Bezuhovia, kömpelöä ja idealistista perijää, joka on läheisissä väleissä kunkin perheen kanssa.

Romaanin kuvaamiin seitsemään vuoteen mahtuu samalla sekä ihmisen koko elämänkaari että hänen tuttavapiirinsä. Vaikka varsinkin päähenkilöt kuuluvat yhteiskunnan kermaan, Tolstoi ei ole unohtanut henkilögalleriastaan tavanomaisen maamiehen henkilökuvaakaan. Tolstoin henkilökuvaus on taiturimaista. Hän kuvaa ihmisluonnetta ja henkilöidensä sielunelämää ulkoapäin mutta kaikkitietävästi, ikään kuin yksityiset luonteet olisivat tavoitettavissa universaalisti. Tarkat luonnekuvat ovat herkullista luettavaa, kuten Julie Karaginin luonnehdinta:

”Hän osasi omaksua ja matkia kaikenlaisia tyylejä ja oli kulloisenkin ihmisen mukaan joko teennäinen aristokraatti, hieno neiti tai yksinkertainen moskovalaisnainen taikka vain iloinen neito tai runollinen, surumielinen ja pettynyt tyttö. – – Hän oli omaksunut kaikki nämä tyylit niin pinnallisesti, että todella surumielisiä tai yksinkertaisesti iloisia ihmisiä tuo teeskentely hämmensi ja ällötti, mutta koska ihmisten enemmistö vain teeskentelee eikä elä, useimmat viihtyivät hänen ympärillään ja arvostivat häntä.”

Monipuolisen henkilökuvauksen ohella Tolstoi on tunnettu filosofisesta pohdinnastaan ja monista teemoistaan, joita ei Sodasta ja rauhastakaan puutu. Klassikon sivuille mahtuu niin idealisteja, kyynikköjä, sodan puolustajia kuin sen vastustajia. Risteävien mielipiteiden lisäksi kirjassa pohditaan muun muassa determinismin ja tahdon vapauden suhdetta sekä yksittäisen ihmisen vaikutusta historian kulkuun.

”Kuvatessaan maailman tapahtumia historijoitsijat sanovat, että se ja se tapahtuma johtui ihmisen tahdosta – Caesarin, Napoleonin, Bismarckin ja niin edelleen, vaikka on yhtä järjetöntä sanoa, että Venäjällä kuoli toistensa tappamana 100 000 ihmistä, koska yksi tai kaksi ihmistä niin halusi, kuin että miljoonan puudan painoinen vuori, jonka alle oli kaivettu kuoppa, romahti siksi että viimeinen työläinen Ivan löi sitä lapiolla.”

Sotaa ja rauhaa on perinteisesti kartettu sen pitkien ja laajudessaan puuduttavien taistelukohtauksien takia. Lukemani versio oli alkuperäiseen ja lyhyempään (lyhyempi tässä merkityksessä yli tuhat sivua) versioon pohjautuva suomennos, jonka mainostettiin sisältävän enemmän rauhaa ja vähemmän sotaa. Voinkin vinkata, että mikäli taistelukohtaukset puuduttavat, kyseinen vuoden 2005 painos on taistelukohtauksienkin puolesta varsin luettava teos.

Eikä vain varsin vaan erittäin luettava teos. Sota ja rauha on lumoava kuvaus aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja sodan vaikutuksista. Sen henkilöihin ehtii aidosti kiintyä ja sen parissa tulee helposti vietettyä tovi jos toinenkin. Venäläisistä klassikoista pitäminen ei ole ehkä kaikkein katu-uskottavin piirre, mutta Sota ja rauha on aidosti yksi parhaimmista lukemistani klassikoista.

Kiintymiseeni vaikuttaa varmasti myös syksyllä televisiosta tullut BBC:n sarjasovitus, johon ihastuin päätä pahkaa. Henkilöiden valtaisan määrän kannalta lukemista helpotti suuresti se, että useimmilla hahmoista oli mielessäni kasvot jo lukemista aloittaessani. Sarja on visuaalisesti upea ja aika uskollinen kirjalle, joten suosittelen sen katsomista lämpimästi joko ennen tai jälkeen itse kirjan lukemisen. Hieman esimakua sarjasta löytyy täältä.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tätä klassikkoa tai nähnyt sen pohjalta tehtyjä sovituksia?

Jack Kerouac – Matkalla

”Hän kyyristyi ohjauspyörän yli ja painoi kaasua; hän oli jälleen elementissään, jokainen sen huomasi. Olimme kaikki ihastuneita ja tajusimme, että jätimme sekasotkun ja tyhjänpäiväisyyden ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä ajassa voi tehdä, me liikuimme.”

jack kerouac matkalla blogi arvostelu

Jack Kerouacin kulttiromaani Matkalla on kiihkeä kuvaus beat-sukupolven elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Elämänkerrallisuudessaan se luo tarkan kuvan vanhan arvomaailman hylkäämisestä, liftimatkoista ja kaipuusta jonnekin muualle.

Matkalla on julkaistu aiemmin sensuroituna versiona, mutta vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen versio puhuu keskushenkilöistään, Neal Cassadystä, Allen Ginsbergistä ja itse Jack Kerouacista, näiden oikeilla nimillä. 40-luvun nopearytminen kapina vanhaa maailmaa vastaan lihallistuu jazz-muusikoiden soittimissa, autonromuissa ja alkoholissa. Ne vetävät kolmikon kavereineen tytöistä, vähien rahojen tuhlauksesta ja hanttihommista koostuvaan elämään. Ensin New York, sitten San Francisco ja vielä New Orleans: edessä avautuva tie on täynnä mahdollisuuksia.

Kerouac kirjoitti romaanin hurjassa inspiraatiopuuskassa, yhtenä noin 150 000 sanan pituisena kappaleena, reilun kahden viikon aikana. Kirjan synnylle uskollisena Matkalla-suomennoksena ei käytetä kappaleenjakoa, mikä tekee lukemisesta hieman puuduttavaa, mutta ilmentää toisaalta romaanin tunnelmaa.

En oletettavasti olisi lukenut klassikkoa ilman Läpi historian -haastetta. Harvinaista kyllä, mutta myös sen kesken jättäminen häilyi varteenotettavana vaihtoehtona pitkään mielessäni. Epäilin, onko kirjalla minulle mitään annettavaa, mutta jatkoin sen kuitenkin tavoilleni uskollisena loppuun. Päällimmäisiksi tunteiksi jäivät kuitenkin jo lukiessa minua vaivanneet levottomuus ja epäselkeys. Kirja ei hirveästi sykähdyttänyt, mutta avasi sentään minulle varsin vierasta aikakautta ja loi yhden kurkistusluukun maailmaan ja menneisyyteen.

Siitä huolimatta, että Matkalla ei ollut minulle kovin huomattava lukukokemus, sen teemoissa on universaaliutta, joka puhuttelee sukupolvia toisensa perään. Itsensä etsiminen, tyhjänpäiväisyydeltä pakeneminen, kaukokaipuu, kiihkeän elämänjanon tyydyttäminen ja selkeytymättömien unelmien jahtaaminen ovat asioita, joita jokainen miettii joskus ainakin jossain muodossa.

Haaste: Läpi historian

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä klassikko jätti sinut kylmäksi?

 

Émile Zola – Naisten paratiisi

”Äkillisesti ja käsittämättä tämä Denisestä niin suunnaton tavaratalo paisutti hänen sydäntään eikä päästänyt tyttöä luotaan. Se täyttyi hänen ajatuksensa ja sai unohtamaan kaiken muun.”

emile zola naisten paratiisi blogi arvosteluÉmile Zolan klassikkoteos Naisten paratiisi on naturalistisen suuntauksen merkkiteos ja tarkka kuvaus yhteiskunnan muutoksesta 1800-luvulla. Se kertoo pienten erikoisliikkeiden eloonjäämiskamppailusta ylellisten tavaratalojen puristuksessa ja jälkimmäisten voittokulusta.

Orvoksi jäänyt Denise saapuu Pariisiin kahden nuoremman veljensä kanssa toivoen, että voisi elättää sisaruksensa työskentelemällä myyjättärenä setänsä liikkeessä. Pienillä yrityksillä menee kuitenkin huonosti ja Denisen on etsittävä töitä muualta, hirviömäisen kiehtovan ja sitäkin armottomamman Naisten paratiisin imusta.

Denisen lisäksi Naisten paratiisin arkea seurataan tavaratalon omistajan Octave Mouret’n näkökulmasta. Mouret’lla on vimmainen halu ratsastaa uutuuden aallonharjalla, ulottaa Naisten paratiisin lonkerot kaikkialle Pariisiin ja laajemmalle sekä saada kaikki naiset tuotteidensa pauloihin. Hän näkee tavaratalon koneena, jonka suorituskyky voi rohkeilla ratkaisuilla kasvaa jatkuvasti ja piiskaa sitä alati kiihtyvään tahtiin. Myyjättärenä myös Denise saa kärsiä seurauksista: myyjien keskinäisestä kilpailusta ja ilkeilystä sekä massairtisanomisista, jotka jättävät uhrinsa täysin turvattomiksi Pariisin talveen. Nämä kaksi näkökulmaa tekevät kaupan alan murroksesta varsin kiinnostavaa luettavaa.

Niin, siitäkin huolimatta, että annoin kirjan pölyttyä hyllyssäni useamman vuoden ja syyllistyin yhdistämään sanan ”tylsyys” käsitteen ”klassikko” kanssa. Monen klassikon lukemisesta nauttineena minun olisi pitänyt jo tietää paremmin! Kaupankäynnin mekanismien yksityiskohtainen tarkastelu ja seikkaperäinen selonteko somistuksista ja hinnoista ei vain tuntunut aluksi ollenkaan innostavalta.

Sain huomata, että Naisten paratiisi on myös paljon muuta. Se on rakkaustarina, sekä naisten ja shoppailun että johtajan ja myyjän välinen. Se on työntekoon perustuva tuhkimotarina.

Niin paljon kuin yllätyksekseni pidinkin klassikosta, se syyllistyi yhteen sivu sivulta enemmän ärsyttävään asiaan: naisten halventavaan kuvaukseen. Naisten paratiisin ja etenkin Octave Mouret’n mukaan naiset ovat aivotonta massaa, joka tottelevat jokaista markkinoinnin oikkua. Kuva tarjousten kanssa kaiken järkensä menettävästä naisesta henkilöityy rouva Martyssa, joka shoppailee miehensä vararikkoon. Mouret näkee naisen ainoastaan polvistuneena hänen tavaratalonsa houkutusten alttarille, valuttamassa omaisuutensa hänen kassaansa tajuamatta, ettei ostaja hyödy tarjouksista läheskään yhtä paljon kuin tavaratalo.

Tässäkö on naisista tieteellisen tarkka kuvaus, johon Zola pyrki? Tiedostan ja tunnustan alennusmyyntien ostopäätöstä vauhdittavan vaikutuksen, mutta naisten kuvaus helposti huijattavina ja impulssejaan hallitsemattomina olioina sai minut paikoin tyrmistymään. Zolan puolustukseksi täytyy kuitenkin mainita, että hänen henkilögalleriastaan löytyy myös ostoksensa tarkkaan harkitseva, säästeliäs rouva Bourdelais. Silti: miksi Zola siivuuttaa miehet immuuneina kaupan houkutuksille? He eivät ehkä retkahda ”rätteihin ja lumppuihin”, mutta tuskinpa kulutus naisiin ja alkoholiin on yhtään ylevämpää.

Epäkohdasta huolimatta Naisten paratiisi oli positiivinen yllätys. Uppouduin siihen yllättävän helposti ja väymyksestä huolimatta lennoilla Berliiniin ja takaisin, ja se piti minua otteessaan kiitettävästi.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon huomiota kiinnität lukemasi kirjan naiskuvaan?

Ray Bradbury – Fahrenheit 451

”Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen?”

Krijavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ray Bradbury - Fahrenheit 451Ray Bradburyn scifi-klassikko Fahrenheit 451 on hätkähdyttävän ajankohtainen romaani tulevaisuuden yhteiskunnasta. Se on kirjoitettu jo yli puoli vuosisataa sitten, mutta sen kirjojen kohtaloa, yhteiskunnan harjoittamaa valvontaa ja viihteenkäyttöä koskevat teemat sopivat mainiosti nykypäivään.

Guy Montag on palomies. Ei kuitenkaan sillä tavalla, millä me sen ymmärrämme vaan päinvastoin. Hän sytyttää työkseen tulipaloja taloihin, joista on löydetty kirjoja. Kirjat ovat nimittäin haitallisia: niiden lukeminen kestää tuskastuttavan kauan, ne lietsovat vihaa vähemmistöjä kohtaan ja saavat kysymään tarpeettomia miksi-kysymyksiä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa ei ole tilaa tai aikaa ajattelulle, tiedolle tai aistihavainnoille. Koulussa ei tarvitse ”oppia muuta kuin painamaan nappeja, nostamaan kytkintä, ruuvaamaan ruuveja ja muttereita, mitä muuta sitä tarvitsee tehdä?”  Kotona odottaa kolme seinää vallannut televisio, jonka yhdentekevästä ohjelmasta on muodostunut sosiaalisten suhteiden korvaaja ja elämän itsetarkoitus. Autot kiitävät niin lujaa, ettei maisemia ehdi nähdä – miksi tarvitsisikaan? Ihmiset elävät kuin putkessa, joka ei paljoa haaraudu ja jossa ei edes vilkuilla ympärilleen. Sen pitäisi tarjota kaikki tarvittava, mutta ihmisen sisimmän se jättää tyhjäksi.

Arvatenkin Guy ei tyydy sellaiseen tyhjiöön koko elämäänsä. Eräällä työkeikalla kirjojen piilottelusta kiinni jäänyt nainen sytyttää itsensä samaan roihuun kirjojensa kanssa. Miksi kukaan tekisi sellaista? Mitä niin ihmeellistä kirjoissa on, että joku uhraa henkensä niiden vuoksi?

Ajatus kirjojen hävittämisestä on kauhistus jokaiselle lukutoukalle, mutta Fahrenheit 451 asettuu vuoropuheluun myös laajemman yleisön kanssa. Sen huomiot ilmiöstä, jota nykyään pidetään sanavapauden ja vihapuheen suhteena toimivat loistavasti argumenttina sosiaalisen median keskustelukulttuurista:

”Mitä enemmän ihmisiä, sitä useampia vähemmistöryhmiä. Ei saa loukata koiran nussijoita, kissan nussijoita, lääkäreitä, lakimiehiä, liikemiehiä, johtajia, mormoneja, baptisteja, unitaareja, toisen polven kiinalaisia, ruotsalaisia, italialaisia, saksalaisia, teksasilaisia, brooklyniläisiä, irlantilaisia, oregonilaisia tai meksikolaisia. – -Mitä suurempi levikki, Montag, sitä visummin on varottava suututtamasta ketään, muista tämä! Kaikennäköisten minimaali-vähemmistöryhmien navat oli pidettävä puhtaina.”

Mitä uskaltaa enää sanoa loukkaamatta ketään? Mitä se tekee julkiselle keskustelulle, joka uhkaa typistyä somen rajattuihin sanamääriin?

Fahrenheit 451 kertoo myös välittämisen ja välinpitämättömyyden suhteesta. Kaunokirjallisuudella on tunnustettu vaikutus kykyyn tuntea empatiaa. Se tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa maailmaa hetken toisen silmin. Kolme seinää kattava televisioruutu ei päästä samalla tavalla toisen pään sisään. Pelon ja vihan nuoteissa kirjoitettu kieli voi synnyttää ennakkoluuloja, mutta kritiikin puute turruttaa kysymyksen ”milloin me viimeeksi tosiaan välitimme? Jostakin tärkeästä, jostakin todellisesta asiasta?”

Uskaltaisin veikata, ettei klassikon ajankohtaisuus katoa minnekään seuraavinakaan vuosina. Kynä tulee edelleen olemaan miekkaa vahvempi, ja se pelottaa vallanpitäjiä. Sanoilla on valta myös loukata ja tehdä paljon pahaa, mutta ne saavat aikaan lukemattomia hyviä asioita.

Tarpeetonta sanoa, että Fahrenheit 451 on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani, juuri sellainen kuin klassikon tulee olla.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta vaikuttava? Entä ajankohtainen?