Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

roxane gay bad feminist kirja kirjablogi arvostelu

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

  1. Olet vain ihminen
  2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
  3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

tuula karjalainen tee työtä ja rakasta blogi arvostelu

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

HAM

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Rainbow Rowell – Fangirl

”’Why do we write fiction?’ Professor Piper asked.

Cath looked down on her notebook.

To disappear.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Rainbow Rowell - FangirlRainbow Rowellin Fangirl on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka ylistykselle ei näy loppua. Se on tarina fanfictionin maailmaan katoamisesta, perhesuhteista ja ensirakkaudesta.

Cath on toinen puolisko identtisten kaksosten symbioosissa, joka saa äkillisen lopun, kun hänen siskonsa Wren ilmoittaa, ettei halua enää yliopistossa samaan huoneeseen. Siinä missä Cath haluaisi vain hautautua peiton alle näppäimistö sylissään ja mielikuvitus seuranaan, hänen täytyy kohdata uusi ympäristönsä – kämppäkaveri, yliopistokurssit, ruokalassa syöminen – ilman internetin tuomaa etäisyyttä.

Uskon, että Cath on yksi syy siihen, miksi kirja on niin pidetty. Vastoin yhteiskunnan ja ehkä koulumaailmankin odotuksia hän ei ole sosiaalisesti lahjakas vaan syrjään vetäytyvä. Hän varastoi huoneeseensa proteiinipatukoita välttääkseen ruokalaan menemistä ja kaikkia siihen liittyviä kysymyksiä (missä jonotetaan, mihin istua), mikä ei ole ollenkaan niin säälittävää kuin miltä kuulostaa vaan käytöstä, johon sortuisi itsekin helposti jännittävässä tilanteessa. Muut käyvät bileissä ja juovat, Cath vyöryttää sanoja paperille sormet sauhuten. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, mutta lukija, olettaen että tämä samastuu Cathiin, on yksinäinen hänen kanssaan. Erilaisuudesta huolimatta Cath tietää hyvin vahvasti kuuluvansa kirjoittamisen maailmaan, epävarmuuden alla on tieto siitä, kuka hän on.

Suuri osa Fangirliä on kuvitteellinen kirjasarja Simon Snowsta. Kirjan maailmassa Simon on paisunut samanlaiseksi ilmiöksi kuin meidän tuntemamme Harry Potter. Kuten Harry Potterista, myös Simon Snowsta kirjoitetaan fanfictionia. Simonin osuus on ikään kuin kirja kirjan sisällä: toinen puoli paljastuu vilauksina alkuperäisestä juonesta ja toinen Cathin sanelemana versiona.

Fangirl ei ole pelkästään vetäytymistä, kirjoittamista ja fanittamista. Se on myös itsenäistymistä ja rakastamista. Ylipäätään se sanoittaa läheisyyden ja eristäytymisen kriisiä: sitä aikaa, kun perheestä irtautuminen alkaa olla väistämätöntä, mutta rinnalle tarvittaisiin joku, johon turvata. Omissa ajatuksissa on helppo kuvitella seurustelun ihanuutta ja kamaluutta, mutta kun kuvitellulla on yht’äkkiä kaksi jalkaa ja mielipiteiden muodostamiseen kykenevä suu, kaikesta ei voi enää määrätä itse. Silloin se, mikä sanallisessa muodossa kattaa vain muutaman merkin, voi fyysisessä maailmassa tuntua valtavalta liikkeeltä, askeleelta tai etäisyydeltä.

Suurta hypetystä saaneiden kirjojen lukeminen herättää aina suurta innostusta ja hieman pelkoa pettymyksestä. Fangirl on samastuttava ja ihastuttava, mutta luin sitä sen verran katkonaisesti, ettei se päässyt sytyttämään ihan lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei kirjoitukseni ollenkaan tee oikeutta Fangirlille, ehkä siirryn sen pariin, mitä minun oikeasti pitäisi olla tekemässä – opiskelemassa koeviikkoa varten. Siksi siirrän puheenvuoron teille: oletteko osa ilmiötä nimeltä Fangirl?

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Follow my blog with Bloglovin