Daphne du Maurier – Rebekka

”’Mitä pirua sinä oikein ajattelet?’ kysyi Maxim. Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.”

daphne du amurier rebekka

Ah, Rebekka. Puhuin Rebekasta taukoamatta viime syksynä. Samalla tavalla kun Rebekan, romaanin traagisesti menehtyneen nimikkohahmon, henki tuntuu olevan yhä läsnä kaikkialla, Rebekka valtasi kaikki kirjoista ja kirjallisuudesta käymäni keskustelut puoli vuotta sitten. Puhuin siitä jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella tulkintahahmotelmiani ja esseesuunnitelmiani, sillä viime lukukauteni yliopistolla huipentui kyseisen romaanin pohtimiseen kymmenen sivun edestä. Ja kun viimein sain esseeprojektini valmiiksi deadlinea edeltävänä iltana (siihen nähden miten paljon vaahtosin kirjasta suullisesti, kirjoitettua analyysiä syntyi varsin hitaasti), oli aika pistää Manderley-vierailut hetkeksi jäähylle. Mutta nyt kun uudet esseeaiheet kolkuttelevat ovella, mikä olisikaan parempi tapa prokrastinoida niitä kuin kirjoittamalla vanhoista. Joten tässä sitä taas ollaan, flirttailemassa lumoavan mystisen Rebekan kanssa vielä kerran.

Romaanin nimetön kertoja työskentelee Monte Carlossa Mrs van Hopperin seuraneitinä, kun hän tapaa Maxim de Winterin, vuotta aikasemmin ensimmäisen vaimonsa traagisessa onnettomuudessa menettäneen synkkyyteen taipuvan leskimiehen. Orpo, vaatimattomista oloista oleva ja itseään hyvin mitäänsanomattomana ja yhdentekevän näköisenä pitävä sankaritar ja rikas, komea, arvoituksellinen ja hitusen vaaralliselta vaikuttava sankari rakastuvat ja menevät naimisiin – sehän on alkuasetelman luonnollisin lopputulos kuten romanttisen kertomuksen konventiot ovat meille opettaneet. Kun vastanaineet saapuvat kuherruskuukaudeltaan Maximin kotiin, legendaariseen Manderleyn kartanoon, kertoja saa huomata, että hänen ja hänen rakkaansa välissä on ylitsepääsemätön este: Rebekka, Maximin ensimmäisen vaimo.

Rebekka oli nimittäin kaikkea, mitä kertoja ei ole. Hän osasi esiintyä edukseen sosiaalisissa tilanteissa ja seurustella hurmaavasti jokaisen kanssa sekä järjestää loisteliaita juhlia siinä missä kertojaa hermostuttaa tuttujenkin seurassa ja vieraampien kanssa hän istuu mieluiten tuppisuuna. Hän osasi ratsastaa ja purjehtia, mutta kertojalla ei tunnu olevan sen suuremmin lahjakkuutta kuin intohimoakaan harrastaa kuin vähän piirtelyä ja sitäkin vain jonkin ajanvietteen nimetäkseen. Rebekka pyöritti vaivattomasti koko Manderlyä, kertoja ei osaa päättää mitä haluaisi kokin tekevän päivälliseksi. Rebekka elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa ja puheissa – paitsi yhden. Maxim ei halua Rebekkaa mainittavan sanallakaan. Rebekka, joka on läsnä jokaisessa tilassa, jossa hän elinaikanaan liikkui ja jokaisen hänet tavanneen ihmisen muistoissa, on tyhjä, saavuttamaton tila Maximin ja kertojan välissä. Rebekkaa on ilmestymisestään lähtien luettu rakkaustarinana, synkkänä sellaisena, mutta rakkaustarinana kuitenkin. Itse asiassa sen suosiolle on velkaa koko romanttisten sarjakirjojen kaanon ja sen perintö elää yhä vahvasti Gone Girlin ja The Girl on the Trainin kaltaisten hittikirjojen jännärijuonissa. Rebekka on kuvaus kateuden ja salaisuuksien myrkyttämästä suhteesta, jossa valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Se on sukua niin monelle suositulle kirjalle, elokuvalle ja muulle populaarikulttuurin tuotteelle esittäessään heikomman naisen ja dominoivassa asemassa olevan miehen ”rakkaustarinan”, joka tosielämän mittareilla kuulostaa todella epäterveeltä parisuhteen mallilta. Mutta uskallan väittää, että yksi Rebekan hienous on se, ettei se esitä väheksymiseen, määräilyyn ja toisinaan väkivallan uhkaan perustuvaa suhdetta romanttisena vaan tuhoavana.  

En vieläkään tiedä, kehen romaanin henkilöhahmoista luotan vai luotanko kehenkään ja pysähdyn jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen miettimään, voinko väittää tällaista. Rebekasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa, mutta teemoista uskallan kertoa sen verran, että parisuhteen valtakamppailun lisäksi se pohtii luokkaa, sovinnaisuutta, sukupuolirooleja ja naisen asemaa avioliitossa – siis aika napakymppi teos kun miettii aiheita joista olen lukenut paljon viime aikoina. 

Rebekka on niitä romaaneja, joista en lukuhetkellä tai heti lukemisen jälkeen ajatellut pitäneeni mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta joka on jäänyt jäytämään mieltäni. En osaa ihan sanoa, mikä tekee Rebekasta niin vahvan ja mieleenpainuvan, mutta ehkä se on jonkinlaista vastahankaisuutta: Rebekka ei luovuta salaisuuksiaan helpolla ja jokaisen tulkinnan jälkeen törmää seuraavaan kerrokseen, joka on kuorittava saadakseen tietää, pitikö aiempi tulkinta paikkansa. Toisaalta se on viihdyttävä ja juonivetoinen kirja, joka tempaa mukaansa vauhdilla, joka ei jätä tilaa kysymyksille. Kenties juuri se, että romaanin voi lukaista jännärinä tai synkkänä rakkauskertomuksena ja se toimii sellaisenaan loistavasti tai sillä voi kiusata aivojaan lähes loputtomasti ja leikitellä eri tulkintamahdollisuuksilla yöt läpeensä, tekee siitä niin suositun.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Blogeissa Rebekasta ovat kirjoittaneet myös: Lukuisa, Oksan hyllyltä, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Vinttikamarissa, Tuntematon lukija ja Kirjahullun päiväkirja

Mitä sinä ajattelet Rebekasta?

Dan Brown – Alku

”Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”

dan brown alku blogi arvostelu

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon palaa näyttämölle Dan Brownin uusimmassa romaanissa Alku. Tällä kertaa Langdon tulee vetäistyksi mukaan jännitystarinaan Barcelonassa, Bilbaon Guggenheim-museossa, jonne hän on matkustanut ottaakseen osaa julkistustilaisuuteen, jonka uhataan järkyttävän maailmamme perustuksia. Tilaisuuden arkkitehti on Langdonin ystävä, futuristi ja miljardööri Edmond Kirsch, joka on tehnyt aikamme merkittävimmän tieteellisen löydön, saanut vastauksen kysymyksiin siitä, mistä me tulemme ja minne me olemme menossa.

Sadat kutsuvieraat kihisevät jännityksestä Guggenheim-museossa ja kolme miljoonaa tiedonjanoista seuraa suoraa lähetystä, kun mittavin turvatoimin suojattu ja tarkkaan suunniteltu ilta suistuu kaaokseksi. Langdon pakenee tilaisuudesta muoseonjohtaja Ambra Vitalin kanssa selvittääkseen ja julkistaakseen Kirschin löydön, jonka salassa pitämiseksi joku on valmis tekemään mitä hyvänsä.

Brownille tuttuun tapaan luvassa on taiteen, arkkitehtuurin ja koodien sävyttämä pakomatka, jolla Langdon saa laittaa kaiken kekseliäisyytensä peliin ratkoakseen arvoituksen. Ja kuten aina ennenkin, hänen kintereillään on salaperäinen joukko vaikutusvaltaisia tahoja, jotka takaavat näyttävien toimintakohtausten luomisen ja käsipuolessa kaunis ja älykäs nainen, joka löytää pakotien silloin, kun Langdon luulee olevansa umpikujassa.

Aiempien kirjojen kohdalla toimivaksi koettuun yhtälöön on tällä kertaa haettu uusia sävyjä keikauttamalla jännärin taidekattaus uuteen uskoon. Da Vincit, Rembrandtit ja Boschit läpikotaisin tunteva Langdon on sumuveistosten, kymmenmetristen mustaleskien ja muiden nykytaideteosten keskellä trendikkäästi poissa omalta mukavuusalueeltaan. Arkkitehtuurin puolella Barcelona johdattaa Gaudín jalanjäljille:

”Kun Langdon ja Ambra seurasivat isä Beñaa kohti Sagrada Famílian kolossaalista pariovea, Langdon huomasi tavalliseen tapaan ihmettelevänsä kirkon pääsisäänkäynnin äärimmäisen eriskummallisia yksityiskohtia.
           Se on koodiseinä, hän tuumi silmäillessään pintareliefejä, jotka hallitsivat kiillotettuja, monoliittisia metallilaattoja. Niiden pinnasta kohosi yli kahdeksantuhatta kolmiulotteista pronssikirjainta. Kirjaimet etenivät vaakasuorina riveinä ja muodostivat valtavan tekstikentän käytännöllisesti katsoen ilman sanavälejä. Vaikka Langdon tiesi, että teksti oli katalaaniksi kirjoitettu kuvaus Kristuksen kärsimyksistä, se näytti pikemminkin NSA:n salakirjoitusavaimelta.
           Ei ihme, että tämä paikka innoittaa luomaan salaliittoteorioita.”

Taiteen lisäksi Alku kertoo myös teknologisista edistysaskeleista ja tekoälyn kehityksestä tuoden mieleeni Yuval Noah Hararin Homo Deuksen hahmotelmat ihmislajin kohtalosta. Tulevaisuudentutkija Kirsch vannoo tieteen nimeen ja uskoo sen hävittävän uskonnon sitä mukaa, kun tieteelliset teoriat korvaavat yliluonnollisuuteen pohjaavat uskomukset. Voiko uskonto selvitä tieteen rinnalla? Uskonto ja tiede sekä niiden yhteen sovittaminen ovat teemoja, jotka ovat läsnä monessa Brownin romaanissa ja joista Brown puhui myös vieraillessaan Suomessa.

Olin sanoa Dan Brownia salaiseksi paheekseni, mutta olen yrittänyt vältellä tuon määritelmän viljelemistä. Sen sijaan sanon, että Dan Brownin kirjat ovat aika kaukana siitä, millaista kirjallisuutta tykkään yleensä lukea, mutta niissä on aina jotain vastustamatonta. Tämäkin piti ennakkotilata, vaikka en ole aikoihin ostanut mitään kirjaa heti sen ilmestyttyä. Alku ei yltänyt ihan suosikikseni asti, mutta se on taattua Dan Brownia, nopeatempoista ja viihdyttävää.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjan et olisi osannut odottaa nousevan suosikkikirjojesi joukkoon?

Laurent Binet – Kuka murhasi Roland Barthesin?

”Kuvitellaanpa sellainen kielen funktio, jonka avulla voitaisiin paljon laajemmin taivuttaa kuka tahansa tekemään mitä tahansa missä tilanteessa tahansa. – – Se joka sellaisen funktion keksisi ja osaisi käyttää, olisi käytännössä maailman valtias. Hänen valtansa olisi rajaton. Hän voisi valituttaa itsensä kaikissa vaaleissa, nostattaa väkijoukot kapinaan, käynnistää vallankumouksia, hurmata kaikki naiset, myydä kaikki mahdolliset tuotteet, rakentaa valtakuntia, huijata koko maapalloa ja saada kaiken haluamansa missä tilanteessa tahansa.”

laurent binet kuka murhasi roland barthesin blogi arvostelu

Laurent Binet’n toinen romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? on hulvaton rikosromaaniparodia, joka pilailee ranskalaisintelligentsian kustannuksella. Umberto Econ Ruusun nimeen ja Dan Brownin Da Vinci -koodiin verrattu romaani sisältää aimo annoksen vähän kaikkea: vähintään joka ikisen salapoliisitarinakliseen, kertauskurssin kielitieteen historiasta, ranskalaisesta älymystöstä lainattuja henkilöhahmoja Foucaltista Derridaan, koomisen etsiväkaksikon ja metatason viittauksia romaanin luonteeseen ja konventioihin. Vähemmästäkin menisi jo pää pyörälle, mutta yhtään vähempää en Binet’ltä odottanutkaan.

Luin vähän aikaa sitten Binet’n esikoisteoksen HHhH:n, joka kyseenalaisti historiallisen romaanin lajipiirteitä ja ylipäätään historiasta kirjoittamisen tapoja. Innostuin kirjasta kovasti, ja odotin malttamattomasti pääsyä Kuka murhasi Roland Barthesin? pariin, koska sen lähtöasetelma kuulosti vielä paremmalta kuin HHhH:n.

Kielitieteilijä Roland Barthes jää pakettiauton alle tullessaan liikelounaalta presidentiksi pyrkivän François Miterrandin luota. Barthesilla on onnettomuuden tapahtuessa mukanaan vielä julkaisematon käsikirjoitus kielen seitsemännestä funktiosta, joka on niin mahtava, että sen hallitsija saa kenet tahansa tekemään mitä tahansa. Tapaus jättää suomennoksen nimen ilmaiseman kysymyksen ilmaan: kuka murhasi Roland Barthesin? Ja kuka vei äärimmäisen paljon valtaa kantajalleen suovan käsikirjoituksen?

Murhaa ryhtyy selvittelemään ”abstrahointikyvyltään selvästi rajalliseksi” luonnehdittu ja älykköjä sekä vasemmistolaisia syvästi halveksiva komisario Bayard, joka tarvitsee oppaakseen kielitieteen kiemuroihin jonkun alaa tuntevan. Homman ottaa vastentahtoisesti vastaan yliopistossa semiotiikkaa opettava Simon Herzog, ja siitä lähtien kaksikko saa metsästää johtolankoja, väistellä luoteja, törmätä salaisiin agentteihin ja jahdata epäiltyjä ympäri maailmaa. Meno käy sen verran railakkaaksi, että jopa Simon itse alkaa epäillä olevansa romaanihenkilö. Oivalluksesta alkaa taistelu romaanihenkilön ja kirjailijan välillä, mikä iskee kutkuttavasti silmää Barthesin tunnetulle esseelle Tekijän kuolema.

”Perääntyessään Simon miettii: jos oletetaan, että hän todella on romaanihenkilö (oletusta tukevat tilanne, naamiot, hyökkääjien vahvasti pittoreskit aseet: sellainen romaani ei arkailisi käyttää kliseitä, hän ajattelee), millaisessa vaarassa hän oikeasti on? Romaani ei ole unta: romaanissa voi kuolla. Tosin yleensä päähenkilöä ei tapeta paitsi ehkä tarinan lopussa.”

Murhaajan ja kielen seitsemännen funktion selvittämiseksi Binet marssittaa Bayardin ja Herzogin luokse lukuisia kuuluisia tieteilijöitä Kristevasta Jakobsoniin ja Ecoon. En  ikinä naura lukiessani, mutta Binet’n namedroppailulle hymähtelin vähän väliä. Kuka murhasi Roland Barthesin? on ehdottomasti kirja, joka avautuu sitä paremmin, mitä enemmän on perehtynyt Barthesin aikalaisiin ja heidän teorioihinsa. Siinä mielessä luin romaanin loistavaan aikaan: vielä vuosi sitten en olisi ymmärtänyt viittauksista montaakaan, mutta ensimmäisenä vuotenani yliopistolla kävin aika tehokkaasti läpi monet kirjassa esiintyvät teoreetikot. Jollain kieroutuneella tavalla oli vapauttavaa pystyä juuri ennen yliopistolle palaamista piruilemaan Binet’n kanssa henkilöille, joiden ajatuksia pänttäsin viime vuoden kursseilla.

Kuka murhasi Roland Barthesin? kurottelee niin moneen suuntaan, että se on kokonaisuutena lähes hengästyttävä. Yliampuva ja räävitön, moniaineksinen lähes sekavuuteen asti – niitäkin varmasti, mutta minulle lukuhetkellä kiehtova, hauska ja oivaltava teos, joka pisti pääni pyörälle. Nautin.

laurent binet kuka murhasi roland barthesin

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä on lukulistallasi juuri nyt?

P. D. James – Syystanssiaiset

”Hän on kuollut! Hyvä Jumala, Denny on kuollut! Hän oli ystäväni, ainoa ystäväni, ja olen tappanut hänet! Olen tappanut hänet! Se on minun syytäni.”

P. D. James - Syystanssiaiset

P. D. Jamesin Syystanssiaiset alkaa ajasta kuusi vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen (jos et ole siis lukenut Jane Austenin klassikkoa, juonipaljastuksia luvassa). Merytonin juorut siitä, miksi Elizabeth Bennet suostui kaikkien inhoaman Mr. Darcyn kosintaan ovat vaimenneet, samoin kuin Pemberleyn hämmästys isäntänsä vaatimattomasta naimakaupasta. Pemberleyn lastenhuoneesta kuuluu leikin ääniä ja pian vaunut kaartavat pihaan tuodakseen Janen ja Bingleyn jälleen yhdelle vierailulle. On lady Annen tanssiaisten aatto: takkoihin sytytetään tulia, keittiössä valmistellaan herkkuja ja kukkaloisto odottaa maljakoihin asettelua.

Valmistelujen keskellä Pemberly saa kutsumattoman vieraan, kun hysteerinen Lydia saatetaan sisälle. Hän kirkuu uutisensa ja sortuu sitten nyyhkäyksiin – hänen miehensä Mr. Wickham on kuollut! Ruumis, joka metsästä löydetään, on kuitenkin kapteeni Dennyn, ja humalainen, verinen Wickham on ystävänsä murhan ainoa todistaja.

Se, että kirjailija lainaa toisen kirjailijan luomia hahmoja omaan tekeleeseensä, on mielestäni aina enemmän tai vähemmän kiistanalainen asia. Raja fanfictionin ja ”oikean” kirjallisuuden välillä hämärtyy. Toisaalta tuntuu siltä kuin rakastamansa henkilöt olisivat palanneet kuolleista, toisaalta kirjailijaa tekee mieli ahdistella uskottavuuskysymyksillä: Tekisikö Elizabeth näin? Sallisiko Austen tätä?

Kallistuin enemmän sille puolelle, että on ihanaa päästä vierailemaan Pemberleyssä pitkän tauon jälkeen, enkä analysoinut henkilöiden luonteenpiirteiden paikkansa pitävyyttä sen kummemmin. Silti Hunsfordin pappilasta saapuneesta kirjeestä tehty huomio pisti silmään positiivisessa mielessä, se on taattua Mr. Collinsia:

”Herra Collins aloitti väittämällä, ettei kyennyt löytämään sanoja osoittaakseen järkytystään ja kauhistustaan, ja löysi niitä sitten melkoisen määrän, joista harva sopi tilanteeseen eikä yhdestäkään ollut apua.”

Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo, Syystanssiaiset ei ole rakkausromaani vaan murhamysteeri, jossa Mr. Darcy ei joudu kyseenalaistamaan tunteitaan vaan luottamuksensa oikeusjärjestelmään:

”- – hänen elämänsä tai kuolemansa, on siis kiinni kahdestatoista miehestä, joiden arvioon väistämättä vaikuttavat heidän omat ennakko-oletuksensa, syytetyn puheenvuoron uskottavuus ja kanneviskaalin puhetaito.”

Kautta Euroopan arvostettu Englannin laki muuttuu käytännön tasolla kansan sirkushuveiksi. Oikeudenkäynti on yleisölle viihdyttävä jännitysnäytelmä, jonne kokoonnutaan kuin amfiteatteriin – vaikuttavin puhuja voittakoon! Onko oikeudessa annettu tuomio enemmän retoriikan ja asenteiden kuin todisteiden ja tiedon asia?

Jos olisin lukenut enemmän rikoskirjallisuutta, olisi ollut mielenkiintoista verrata 1800-luvun taitteen rikostutkintaa ja oikeudenkäyntiprosessia nykyiseen.

Viihdyin tuttujen henkilöiden kanssa, enkä suhtautunut Syystanssiaisiin vakavana jatkona klassikolle, pikemminkin yhtenä ajatusleikkinä tulevaisuudesta. Kevyenä välipalana luettuna kirja lääkitsi ikävääni Austenin aikaan, mutta yltäisi vain kahteen ja puoleen tähteen mikäli käyttäisin puolikkaita.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai muita Ylpeyden ja ennakkoluulon pohjalta tehtyjä ”jatko-osia”? Mitä mieltä olet toisen kirjailijan henkilöiden ja maailman lainaamisesta?

Gillian Flynn – Kiltti tyttö

Huomaan tutkivan katseen, kylmän laskelmoivat hyönteisen silmät, ja ajattelen: Tämä mies saattaa tappaa minut.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Gillian Flynn - Kiltti tyttöGillian Flynnin suurta huomiota saanut Kiltti tyttö on tarina kahdesta totuudesta. Toinen totuuksista on aviomiehen, toinen aviovaimon. Kun vaimo katoaa viisivuotishääpäivänä, miehestä tulee murhaaja: hajoava avioliitto, kovaääninen riita edellisenä iltana, kamppailun jälkiä talossa, lattiasta pestyt verijäljet.

Nick Dunne on köyhistä oloista ponnistanut työtön toimittaja, nykyinen baarin omistaja, Amy Elliott Dunne newyorkilainen psykologiparin lapsi, jonka mukaan nimetty lastenkirjasarja nosti perheen maineeseen ja varakkuuteen. Yhteistä Amylle ja Nickille on se, että he ovat menettäneet uskonsa avioliittoon. Kieroutuneen suhteen kipupisteet kärjistyvät yhteen aamuun.

Tartuin Kilttiin tyttöön, koska siitä tehdyn elokuvan traileri jäi pyörimään päähäni. Halusin lukea kirjan ennen kuin katson elokuvan, ja onhan ensi-illasta jo aikaa muutama ikuisuus, mutta tässä sitä viimein ollaan. Ei, itse lukemiseen ei mennyt näin kauaa vaan muutama päivä, mutta minkäs teet valtavan TBR-listan kanssa.

Totta puhuen Nick ja Amy ovat henkilöinä ärsyttäviä, mutta jännärissä, jossa puidaan pahalla tavalla pieleen mennyttä parisuhdetta, pääparin ei oletetakaan olevan rakastettavia ja puhtoisia. Kun kummankaan tulkintaan siitä, mikä ja kuka rikkoi heidän liittonsa ei voi luottaa, jää lukijan tehtäväksi valita, kumpi puhuu totta. Ainakin enemmän totta. Tarvitaanko lopullinen totuus vai riittääkö, että toisen totuus on uskottavampi? Siinä, miten väärin he ovat toisensa ymmärtäneet ja samalla siinä, kuinka läpikotaisin he tuntevat toisensa, on jotain kammottavaa. Juuri kun lukija uskoo selvittäneensä veritekoon johtaneet tummanpuhuvat polut, Flynn kääntää juonen päälaelleen.

Kilttiä tyttöä on toisaalta ylistetty, toisaalta sitä on sanottu kesyksi Flynnin toisiin romaaneihin (Teräviä esineitä ja Paha paikka) verrattuna. Varsinaisia kylmiä väreitä tämä nyrjähtänyt parisuhde ei minulle antanut, mutta Flynn käsitteli oivaltavasti median roolia johdattelijana ja mielipiteen muodostajana. Ehkä kylmäpäinen murha ei uinut painajaisiini sen takia, että olen kyllästetty tosielämän kauhutarinoilla, jotka nykymediassa kaupallistetaan klikkauksiksi ja lööpeiksi.

Viihdyin, mutta en ihan koukuttunut. Yllätyin, mutten jäänyt haukkomaan henkeäni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Mitä sanotte, saisiko Terävistä esineistä tai Pahasta paikasta enemmän irti?