”Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä? Vai villejä alkuasukkaita? Mitä te luulette aikuisten ajattelevan? Kaikki juoksevat tiehensä – metsästämään sikoja – antavat tulen sammua – ja nyt vielä tämä!”
Nobel-kirjailija William Goldingin Kärpästen herra on unohtumaton teos sivistyksen pintapuolisuudesta ja ihmisen alkukantaisuudesta. Klassikossaan Golding riisuu karulla tavalla lapsuuden viattomuuden illuusion ja kaivautuu ihmisyyden pimeään puoleen.
Toisen maailmansodan aikaan joukko koulupoikia joutuu aution saaren armoille, kun heitä kuljettanut lentokone ammutaan alas. Nuorimmat heistä eivät ole vielä kymmentäkään ja vanhimmatkin ovat vasta alkumatkassa aikuisuuteen. Eksoottinen saari lupaa seikkailua, aurinkoa ja joutenoloa. Mikä tilaisuus pojille: ei aikuisia, ei koulua, ei sääntöjä!
Silti vanhoissa tutuissa kaavoissa pysyminen tuntuu helpoimmalta. Järkevimmältä, sillä rationaaliseen ajatteluun englantilainen koulupoika on kasvatettu. Aikuismaiselta. Sen takia pojat äänestävät johtajakseen Ralphin, joka demokratian tunnusmerkkinä kantaa simpukkaa, jota pitelevällä on oikeus puhua. Häivähdys sivistystä seikkailuromaaneista tutussa ympäristössä.
Mutta olisivatko aikuisetkaan aikuisia ilman järjestäytynyttä yhteiskuntaa? Aikuisissakin on Ralphin vastavoiman Jackin kaltaisia ihmisiä, joilla vallanhimo jyllää suonissa ja jotka kannattavat vahvimman oikeutta. Ihmisiä, joiden eloonjäämisvietti on nimenomaan metsästysvietti. Sellaisia, jotka eivät arvosta tosielämän Possuja, ylipainoisia, kömpelöitä, silmälasipäisiä ja epäsuosittuja pahnan pohjimmaisia. Syrjittyjä mutta älykkäitä.
Saaresta tulee vastakkainasetteluiden näyttämö. Vietit uhkaavat järkeä. Huvittelu houkuttaa velvollisuutta enemmän. Diktatuurista tulee mahdollisuus demokratian kahleen rinnalla. Jokainen valinta kulminoituu kysymykseen siitä, mikä lasketaan sivistyksesi ja mikä alkukantaisuudeksi.
”Kumpi on parempi – elää sovinnossa sääntöjen mukaan, vai metsästää ja tappaa toisia?”
Kärpästen herra on kirja, josta on puhuttava vaillinaisilla lauseilla. Siinä on tummuutta, joka loppua kohti tiivistyy ahdistavaksi mustuudeksi. Romaanin ytimestä ei löydy ihmisyyttä vaan vallanhimo, joka ajaa inhimillisyyden ohi.
Luin Kärpästen herran englanniksi, mutta se ei estänyt minua järkyttymästä ja jopa pelkäämästä. Tavassa, jolla kirja käsittelee ihmisen pimeää puolta, on jotain samaa kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämessä, toisessa kirjassa, jonka alkukantainen huuto kaikui ajatuksissani vielä pitkään lukemisen jälkeen. Molemmat etenevät väriskaalalla mustuuden yli – niiden väri on verenpunainen.
Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat
Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä
Saiko Kärpästen herra sinut järkyttymään? Mikä on sinun ahdistavin lukukokemuksesi?
