William Golding – Kärpästen herra

”Mitä me oikeastaan olemme? Ihmisiäkö? Vai eläimiä? Vai villejä alkuasukkaita? Mitä te luulette aikuisten ajattelevan? Kaikki juoksevat tiehensä – metsästämään sikoja – antavat tulen sammua – ja nyt vielä tämä!”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: William Golding - Kärpästen herraNobel-kirjailija William Goldingin Kärpästen herra on unohtumaton teos sivistyksen pintapuolisuudesta ja ihmisen alkukantaisuudesta. Klassikossaan Golding riisuu karulla tavalla lapsuuden viattomuuden illuusion ja kaivautuu ihmisyyden pimeään puoleen.

Toisen maailmansodan aikaan joukko koulupoikia joutuu aution saaren armoille, kun heitä kuljettanut lentokone ammutaan alas. Nuorimmat heistä eivät ole vielä kymmentäkään ja vanhimmatkin ovat vasta alkumatkassa aikuisuuteen. Eksoottinen saari lupaa seikkailua, aurinkoa ja joutenoloa. Mikä tilaisuus pojille: ei aikuisia, ei koulua, ei sääntöjä!

Silti vanhoissa tutuissa kaavoissa pysyminen tuntuu helpoimmalta. Järkevimmältä, sillä rationaaliseen ajatteluun englantilainen koulupoika on kasvatettu. Aikuismaiselta. Sen takia pojat äänestävät johtajakseen Ralphin, joka demokratian tunnusmerkkinä kantaa simpukkaa, jota pitelevällä on oikeus puhua. Häivähdys sivistystä seikkailuromaaneista tutussa ympäristössä.

Mutta olisivatko aikuisetkaan aikuisia ilman järjestäytynyttä yhteiskuntaa? Aikuisissakin on Ralphin vastavoiman Jackin kaltaisia ihmisiä, joilla vallanhimo jyllää suonissa ja jotka kannattavat vahvimman oikeutta. Ihmisiä, joiden eloonjäämisvietti on nimenomaan metsästysvietti. Sellaisia, jotka eivät arvosta tosielämän Possuja, ylipainoisia, kömpelöitä, silmälasipäisiä ja epäsuosittuja pahnan pohjimmaisia. Syrjittyjä mutta älykkäitä.

Saaresta tulee vastakkainasetteluiden näyttämö. Vietit uhkaavat järkeä. Huvittelu houkuttaa velvollisuutta enemmän. Diktatuurista tulee mahdollisuus demokratian kahleen rinnalla. Jokainen valinta kulminoituu kysymykseen siitä, mikä lasketaan sivistyksesi ja mikä alkukantaisuudeksi.

”Kumpi on parempi – elää sovinnossa sääntöjen mukaan, vai metsästää ja tappaa toisia?”

Kärpästen herra on kirja, josta on puhuttava vaillinaisilla lauseilla. Siinä on tummuutta, joka loppua kohti tiivistyy ahdistavaksi mustuudeksi. Romaanin ytimestä ei löydy ihmisyyttä vaan vallanhimo, joka ajaa inhimillisyyden ohi.

Luin Kärpästen herran englanniksi, mutta se ei estänyt minua järkyttymästä ja jopa pelkäämästä. Tavassa, jolla kirja käsittelee ihmisen pimeää puolta, on jotain samaa kuin Joseph Conradin Pimeyden sydämessä, toisessa kirjassa, jonka alkukantainen huuto kaikui ajatuksissani vielä pitkään lukemisen jälkeen. Molemmat etenevät väriskaalalla mustuuden yli – niiden väri on verenpunainen.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Saiko Kärpästen herra sinut järkyttymään? Mikä on sinun ahdistavin lukukokemuksesi?

 

Rosa Liksom – Väliaikainen

”Mua hävettää miettiä, miksi musta tuli mä. Onko syy olosuhteissa, yhteiskunnassa, vanhemmissa, huonossa tuurissa, sattumassa, kohtalossa, muissa ihmisissä vai mussa itsessä?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Rosa Liksom - VäliaikainenNovellikokoelmassaan Väliaikainen Rosa Liksom marssittaa esiin aika joukon karikatyyrejä lukijan hauskuuttamiseksi, kauhisteltavaksi ja nautittavaksi. Nykyisen elämänmenon käänteistä kimpoilevat välähdykset ponnistavat kovasta todellisuudesta, mutta saavat vauhtia myös absurdiudesta. Väliaikainen on nopeatempoinen sekoitus karua arkea, nokkelia oivalluksia ja koomisia hahmoja, joille naureskellessaan tajuaa, kuinka näitä säheltäjiä löytyy myös omasta lähipiiristä.

On parinvaihtoa uusperheessä ja viimeisen päälle mietityt ökyhäät ilman sulhasta, Prysseliä ja Preiviikkiä sekä urbaania ympäristöä ja Lapin erämaita. Ensimmäinen puolisko novelleista on kirjoitettu etelän murteella, Lappiin sijoittuva jälkimmäinen meänkielellä. Lapin murretta taitamattomalle sanojen vääntely ja kääntely tuntuu vieraalta aluksi, mutta rytmiin päästessä se ei haittaa. Silti tykkäsin ensimmäisestä osasta enemmän.

Luen lyhytproosaa todella vähän. Ja miksi näin – en tiedä. Vaikka novellit ovat minulle vieraampaa aluetta, nautin sukelluksesta värikkääseen ja hervottomaan maailmaan, joka syöksyy eteenpäin välillä päätöntä vauhtia. Liksom ei jää miettimään tai pohtimaan vaan tiivistää ja lyhentää: ajattelu on lukijan tehtävä. Työnjako kelpasi minulle mainiosti. Liksomin novellit ovat kuin irtokarkkeja, joita maistelin silmät kiinni. Koskaan en voinut tietää, mitä oli aikeissa laittaa suuhuni seuraavaksi. Osa novelleista oli kirpeitä, osa taas pehmeitä, jotkut ällöttivät, toiset olivat juuri minun makuuni.

Väliaikaisessa parasta on se, kuinka tiukasti ajassa se elää käsitellessään nykyihmisen kipupisteitä helposti lähestyttävässä muodossa. Lukiessani, ja lukemisen jälkeen, jäin miettimään, minkälaisen kokonaiskuvan novelleista saa. Aika synkkähän se on, vaikkakin viihdyttävästi kerrottu. Jos jotain olisin kaivannut lisää, ehkä toivonpilkahduksia ja iloa.

Kokoelma on vaikuttava, juuri sopivaan aikaan kirjoitettu. Liksomia voisin lukea lisää, ehkä seuraavana vuorossa on Hytti nro 6.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Löytyykö sieltä lyhytproosan tai Rosa Liksomin ystäviä?