Päivi Alasalmi – Joenjoen laulu

”Ja mikä minusta oli kaikkein hulluinta: miten ihmeessä he voisivat omistaa meidät ja maamme ja ihmisemme, kun me olimme jo omia ihmisiä omilla maillamme?”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Päivi Alasalmi - Joenjoen lauluPäivi Alasalmen Joenjoen laulu on lumoava ja moniääninen teos saamelaisista ja saamelaisuudesta muiden kansojen puristuksissa. Kolmen aikatasonsa kautta se maalaa kipeän kuvan siitä, kuinka Suomen alkuperäiskansalta on yritetty viedä niin uskonto, kieli kuin elinkeinot.

1500-luvulla elävä Soruia on naiivi ja lemmenkipeä 17-vuotias, joka aikoo tehdä löytämästään haavoittuneesta pirkkalaisesta miehen itselleen. Mutta millainen tulevaisuus on suhteella, jossa toinen päättää heti alussa omistaa toisen? Etenkin kun omistettava on viholliskansan jäsen, jota perhe tai yhteisö ei hyväksy?

Puoliksi saamelainen Lars Levi Laestadius saarnaa 1800-luvulla viinanpirua ja vääräuskoisia vastaan ja kamppailee itse kristillisyyden ja saamelaisuuden välillä. Historiallisena henkilönä hänen elämäntarinansa on kiinnostava myös faktanäkökulmasta.

Sami Uddas tuo tarinan nykyhetkeen. Hän pakenee päihteiden ja rikollisuuden sotkenutta elämäänsä kotiseudulleen Inariin ja tapaa Ingan, jonka intohimo on taistella inarinsaamen säilymisen puolesta.

Törmäävät maailmankuvat ja jokaisen kertojan sisäiset ristiriidat piirtävät kuvaa koko kansan kohtalosta. Kertojat ovat kiitettävän erilaisia ja tuovat oman ajankuvansa lukijan iholle. Selkeäksi suosikikseni nousi romaanin aloittava Soruia. Hänen tarinaansa pääsee onneksi seuraamaan Alasalmen toisessa romaanissa Pajulinnun huuto, jonka lukemista en malta odottaa!

Vaikka jokaisessa osassa käsiteltiin kysymystä omistamisesta, Samin osuus on ehdottomasti poliittisin. Alasalmi kuvaa saamelaisten olot hyvin lohduttomiksi: turistit harventavat porokantaa kaahailemalla autoillaan, viina vie miehiä, lapset karkaavat etelään, ja syöpä riivaa loppuja, joista ne, jotka eivät jaksa, ottavat itsensä hengiltä. Inga ei halua seurata kulttuurin kuolemaa sivusta:

”Minä uskon taisteluun. Siksi meitä on jäljellä  enää niin vähän, kun olemme olleet liian kilttejä. Kaiken olemme antaneet pois, että saisimme elää rauhassa, ja katso nyt, kuinka meille on käynyt.”

Kun Kustaa Vaasa 1500-luvulla julisti asumattoman erämaan kruunun hallintaan, hän ei ottanut huomioon aluetta asuttavia saamelaisia. Sillä tiellä ollaan edelleen. Totuus on, ettei Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO 169-sopimusta alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä. Jos haluat lukea aiheesta enemmän, Suomen YK-liitto kirjoittaa sopimuksesta näin, ja Yle on listannut siihen liittyviä uskomuksia.

Jos saamelaisuus kiinnostaa vähääkään (ja jos ei kiinnosta niin sitten yleissivistyksen kannalta) voin ehdottomasti suositella tätä läpileikkauksena kansan vaiheisiin. Laestadiuksen kiihkomielisyys tosin ärsytti välillä ja Samin elämä kuulosti erittäin rajulta, mutta kumpikin istui hyvin teoksen maailmaan. Soruian tarina voisi hyvinkin olla viiden tähden arvoinen, joten tähän kannattaa tarttua jo senkin takia. Kansojen juurilla -haasteeseen Joenjoen laulu on loistava valinta.

Haaste: Kansojen juurilla

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko sinä tutustunut saamelaisuuteen kirjallisuudessa tai sen ulkopuolella?

 

Ulla-Lena Lundberg – Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. – – Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ulla-Lena Lundberg - JääUlla-Lena Lundbergin Finlandia-voittaja muutaman vuoden takaa, lumelta tuoksuva ja vesimassojen jylinältä kuulostava Jää on luettavaa talvipäivälle, jolloin pakkanen kirii kolmeenkymmeneen asteeseen ja tuuli riehuu ulkona. Sen verkkainen kerronta sulattaa tietä romaanin ytimeen sinnikkäästi kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet.

Petter Kummel on nuori pappi, joka saapuu saaristolaisseurakunnan pastoriksi. Mukanaan perheensä, touhukas ja pystyvä, käytännönläheinen vaimonsa Mona ja tyttärensä Sanna, hän asettuu pappilaan nuoruutensa ja kutsumuksensa innolla. Saaristolaiselämän karuudessa, jään voiman jylhyydessä ja laulavassa seurakunnassa on jotain niin lämmintä ja kutsuvaa, että hän on valmis jäämään loppuelämäkseen.

Pastori on työlleen ja seurakunnalleen uskollinen Jumalan sanoman julistaja, liiaksikin asti. Hän ei kiellä sielunhoitoa tarvitsevalta edes silloin yömyöhällä, kun hänen koko uransa on kunnollisista yöunista kiinni. Hän paneutuu velvollisuuksiinsa sellaisella vakaumuksella, että saapuu kotiin välillä vasta myöhään, kun hänen tyttärensä, hänen aurinkonsa on nukkumassa ja pastorska jaksamisensa äärirajoilla pappilan taloustöiden kanssa. Mona onkin ihmisenä luja kuin kallio, työtä pelkäämätön ja kadehdittavan sinnikäs. Lapsilleen hän saattaa vaikuttaa kylmältä ja pistelevältä kuin pohjoistuuli, mutta aviomiehen rakkaus puhaltaa lämpöä hänen uurastukseensa, eivätkä vieraat joudu ikinä lähtemään pappilasta ilman kunnon kestitystä.

Lundberg ei seuraa pappilan elämää pelkästään käytännön ja henkilöiden tasolta vaan myös uskonnollisuuden näkökulmasta. Kristilliseen ajatusmaailmaan hienon ulottuvuuden tuo myös minäkertojan äänen saava Posti-Anton, joka vaarallisilla matkoillaan saarelta toiselle luottaa ”niihin”, enteisiin, joita kuuntelemalla hän säästyy hukkumiselta.

Ensimmäisiltä sivuilta lähtien yhdistin Jään Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjaan. Luoto miljöönä, sään armoilla oleminen, arjen työntäyteisyys ja erilaiset maatalousaskareet viittoivat kaikki Myrskyluotoa kohti. Siinä missä ihastuin Blomqvistin kerrontaan ja Maijan tarinaan, Jää ei onnistunut sulattamaan minua samalla tavalla. Huono se ei millään muotoa ollut, mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tietää enemmän ”ikiaikaisista salaisuuksista”, joihin viitataan jo takakannessa ja luotolaiset kahteen leiriin jakaneista tapahtumista. Ehkä olisin kaivannut aavistuksen enemmän dramatiikkaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Voisin tehdä lukusuunnitelmaani tilaa muillekin Finlandia-voittajille – mitä suosittelet seuraavaksi?

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

”- Mikälaista se on ihmistä ammuta?

– Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii. – – Viisaat hyö sillee haastaat jot viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muute tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat ainakii sit jälestpäi.”

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suuri suomalainen klassikko, kirjallisuuden historian kärkikastiin kanonisoitu teos ja sukupolvelta toiselle kulkeva, sodan mielettömyyttä sanoittava romaani.

Välirauha päättyy ja talvisodan tappiosta haudottu kauna saa purkautumistien, kun ministeri ilmoittaa radiossa Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyneestä sotatilasta. Miehet marssivat rintamalle kuka enemmän, kuka vähemmän valmiina kohtaamaan tykistökeskitykset, ampumahaudat ja konekiväärien piinallisen naputuksen. Rintamalla kylmyys, nälkä ja väsymys syrjäyttävät sodanjohtajat, pelko on taitavin strategi ja kuolema ylin käskyttäjä.

”Viimeisillään ponnistelevan miehen sisu oli katkemaisillaan, mutta epätoivo kaivoi voiman viimeisetkin rippeet apuun, ja matka jatkui taas. Jokainen pysyi joukossa. Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.”

Sen saavat huomata myös kuvitteellisessa konekiväärikomppaniassa taistelevat, tappavat ja tapetuksi tulevat ”korpisoturit”. Nimiä on paljon ja sotilasarvot kertovat vähän sellaiselle, joka ei ole niiden järjestystä sisäistänyt, mutta monet heistä elävät myös Tuntemattoman sotilaan ulkopuolella, Koskela kirjaimellisesti myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa ja alikersantti Rokka yhtenä suomalaisen kirjallisuushistorian tunnetuimmista henkilöistä. Sotaa ruohonjuuritasolla kuvaava ja komppanian vaiheita kronologisesti seuraava kerronta kohtaa pelkuruuden ja pelottomuuden häilyväisen rajan monen silmäparin läpi. Jokaisella on paitsi oma tapansa suhtautua sotaan, myös oma tapansa puhua. Murteiden ja näkökulmien rikkaus ovat tekijöitä, jotka takaavat klassikon aseman.

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat ovat yksi suomalaiseen sielunmaisemaan merkittävästi vaikuttaneita tapahtumia. Tämän päivän nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla ei ole suoraa yhteyttä sotaan, ei vanhempien eikä isovanhempienkaan kautta – ainakaan kaikilla. Sotakirjallisuutta julkaistaan yhä paljon, mutta jatkosodan itse sotineena Linnan tavassa käsitellä sotaa on jotain autenttista, joka täydentää historian tunnilla opetettua faktaa.

Oppikirjoissa ei lue, että sota on aina omantunnon kysymys. Äärimmilleen pelkistettynä kysymys on kahdesta ihmisestä: toisesta, joka tappaa ja toisesta, joka kuolee. Ja silti:

”Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys.”

Missään muualla idealismi ei käy yhtä karmaisevaan kuolemantanssiin kuin aserasvalta ja ruudilta tuoksuvassa korvessa, jonne Tuntematon sotilas pääosin sijoittuu. Sotapropanganda dehumanisoi vihollisen. Omastatunnosta vapautuminen on kauhistuttavan yksinkertainen prosessi, kun käsky tappaa tulee ylemmältä tasolta. Tämä mielettömyys on yksi sodanvastaisista argumenteista, jotka Linna on kirjoittanut rivien väliin.

Tuntemattomasta sotilaasta puhuttaessa ei ole ylisanoja säästelty. Se on kaunistelematon ja rehellinen kokoelma kohtaloita. Aiheeltaan se on synkkä ja raskas, mutta ei täysin hylkää huumoria. Klassikko on yksi niistä kirjoista, joiden uskoo antavan vielä enemmän toisella tai kolmannella lukukerralla.

Haaste: Seitsemän taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Tuntematon sotilas sinulle se suurin suomalainen klassikko vai onko se joku muu?

Laila Hietamies – Satakielimetsä

”Huvila kiehtoi mieltäni osaksi siksi, että se sijaitsi Satakielimetsässä, jonka nimi oli lapsuudesta jäänyt soimaan mieleeni taianomaisena. Talossa itsessään oli jotakin puoleensavetävää, se tuntui salaperäiseltä hyvin hienostuneella tavalla, mutta ei lainkaan pelottavalta.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laila Hietamies - SatakielimetsäSatakielimetsä on neljäs osa Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Sonja-sarjaa. Vuosi on 1913, maailmansodan myrskypilvet kerääntyvät horisonttiin ja keisarinvalta hengittää viimeisiä karheita henkäyksiään. Ruhtinatar Sonja Orbeliani on ryhtynyt omaan taisteluunsa kulkutauteja ja Pietarin katujen armottomuutta vastaan: hän on ottanut vastuulleen siskonsa perustamat orpokodit. Astuttuaan sisälle Satakielimetsän huvilaan menneeseen ei ole paluuta, salaisuuden paljastuminen saattaa hänen elämänsä aivan uuteen valoon.

Niin kuin jo John Boynen Tarkoin vartioidusta talosta kirjoittaessani mainitsin, keisarillinen Venäjä on melkeinpä toinen kotimaani. En tiedä, olisinko Sonja-sarjaankaan tarttunut yhtä innokkaasti, jos se ei sijoittuisi tähän taitekohtaan.

Satakielimetsä sijoittuu historiallisesti traagiseen aikaan: koko mantereen yli on pyyhkäisevä järkyttävä, suunnaton sota, joka jättää jälkensä jokaisen elämään. Maailmansotaa suurempi mullistus Sonjalle on kuitenkin henkilökohtainen paljastus, joka vie kirjasarjan mielenkiintoisten kysymysten äärelle.  Se pyrkii jäsentämään todellisuutta sen jälkeen, kun omalta maailmankuvalta putoaa pohja. Mieltä järkyttävä tilanne, oli se mikä tahansa, haavoittaa, mutta saa myös kysymään, onko sääli nautittava asia – muuttuuko kiusallinen salaisuus rehentelyn aiheeksi:

”Olette tehnyt salaisuudestanne asian, jota tarjoatte mielellänne kenelle tahansa jolta luulette saavanne ymmärrystä ja myötätuntoa. Olette muka kauhuissanne, mutta sisimmässänne nautitte siitä.”

En tiedä, kuinka monella kirjan henkilöllä on historiallista taustaa, mutta osa nimistä on hyvinkin tuttuja. Yksi näistä on Gustafina Sonjan rinnalla kulkeva C.G.E. Mannerheim. Hänen elämäntarinansa alkaa täydentyä mielessäni kaunokirjallisuuden avulla: historian tuntien tietojen lisäksi JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään poikkesi hänen rooliinsa talvisodassa, Sonja-sarja kurkistaa Suomen itsenäisyyttä edeltäviin vuosiin.

Lukuvire (kuten kirjoittaminenkin) on ollut hieman kadoksissa, mutta Satakielimetsästä se ei johtunut. Vaikka tämä ei mielestäni ole sarjan parhain osa, viihdyin Sonjan seurassa taas muutaman sadan sivun verran ja odotan pääseväni viidenteen ja viimeiseen osaan.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Mitä teidän lukuinnollenne kuuluu? Ovatko jouluvalmistelut pitäneet kiireisinä ja lukuaika jäänyt vähemmälle?

Follow my blog with Bloglovin

John Boyne – Tarkoin vartioitu talo

”Tsarevitšilla on tietenkin monta henkivartijaa. Mutta hän tarvitsee enemmän. Hän tarvitsee kumppanin, joka pystyy samalla huolehtimaan hänen turvallisuudestaan. Minä uskon löytäneeni sen mitä tsaari etsii. Minä aion lahjoittaa sinut hänelle, Georgi Daniilovitš. Edellyttäen että hän kelpuuttaa sinut.”

Kirjavarkaan tunnustuksia- kirjablogi: John Boyne - Tarkoin vartioitu taloKaikki tiet vievät erikoistarkoitukseen varattuun taloon, jonne päättyy kokonainen valtakunta: keisarien Venäjä ja Romanovin hallitsijasuku. John Boynen romaanissa Tarkoin vartioitu talo on kaksi lähtöpistettä, joista käynnistyy vääjämätön matkanteko kohti heinäkuun seitsemännettätoista vuonna 1918.

Kašin, Venäjä 1915: musikalle aukeavat Talvipalatsin ovet, kun hän pelastaa suuriruhtinaan hengen.

Lontoo, Englanti 1981: iäkäs venäläinen emigrantti valmistautuu hyvästelemään syöpään sairastuneen vaimonsa.

Venäjän vallankumous, viimeisen tsaariperheen kohtalo ja lukuisat myytit siitä, mitä tapahtui Ipatjevin talon kellarissa hämärän peittoon jäänenä yönä, eivät lakkaa kiehtomasta. En ole immuuni tuon traagisen tapahtumaketjun viehätykselle – päinvastoin, Romanov on lähestulkoon taikasana lukuhalun synnyttämiseen. Heidän seurassaan olen vaeltanut vuosisatojen läpi ja kerännyt siinä samalla aikamoisen tietopankin valtaapitäneistä. Se, että Tarkoin vartioitu talo kiinnitti huomioni, ei tarvitse enempiä selittelyjä.

Omalle mukavuusalueelle pääsemisen piti olla nautittavaa, mutta lopulta kompastelin tietäväisyyteeni. Ensimmäiset satakunta sivua olin onnellisesti uppeluksissa tutussa aiheessa ja juonen vietävänä, sitten heräilevät kysymykset kuljettivat minut pintaan. Pitääkö tämä paikkansa? Olisiko näin voinut tapahtua? Vastaako tämä sitä, miten olen kuvitellut asioiden tapahtuneen?

Harmittavan usein vastaus oli ei, sillä Tarkoin vartioitu talo on paikoin historiallisesti epätarkka. Olisin ollut valmis lukemaan ristiriitaisuudet toden kanssa taiteilijan vapauden piikkiin, jos epäuskottavat juonenkäänteet olisi kirjoitettu vankemmalle, perustellummalle pohjalle. Kuvaus hovin viimeisistä sekasortoisista vuosista jää ohueksi ja osa hahmoista yksipuolisiksi kuviksi, jotka heijastavat vain yleistä mielipidettä ja käsitystä, eivät kunnollisen taustatyön tuomia sävyjä ja moniulotteisuutta. Toki Georgin näkökulma, vaikka hän helpon ja vaivattoman tuntuisesti luiskahtaa keskelle Venäjän ensimmäistä perhettä, on vain subjetiivisen rajattu kurkistus kulisseihin.

Tarinassa on kuitenkin toinenkin puoli ja Boyne käyttää aikaa mielenkiintoisella tavalla. Georgin sulautumista osaksi keisariperheen palvelusväkeä ja Pietarin hurvittelevaa, ylellistä ja maalaispojalle täysin käsittämätöntä elämäntapaa kuvataan kronologisesti, mutta hänen myöhemmät vaiheensa Englannissa ja Ranskassa avautuvat käänteisessä järjestyksessä, lopusta alkuun. Kotimaansa jättäneiden sulautuminen osaksi uutta yhteiskuntaa ja Georgin ja hänen vaimonsa Zojan rakkaus värähtelee toisella taajuudella, jossa soivat elämänkaaren ilot ja surut.

Vallankumouksen jälkeisten tapahtumien kertominen käänteisessä järjestyksessä valaa jännitystä ja petaa draamankaarelle huippukohtaa. Aavistelin lopussa ilmi tulevaa käännettä jo kenties ennen kuin se oli tarkoitus, mutta olin silti hieman pettynyt tapaan, jolla paljastus tuli ilmi melkeinpä sivulauseessa, ikään kuin Boyne olisi odottanut lukijan yhdistelevän langat jo aikaisemmin ja todennut yllätyksen tarpeettomaksi.

Intohimo tiettyyn historialliseen tapahtumaan tekee siitä kirjoitetun fiktion lukemisesta vaikeaa. Onko kukaan muu törmännyt samaan ilmiöön? Olisin kovasti halunnut heittäytyä vallankumouksen vietäväksi, mutten osannut päästää irti. Ehkä Boyne ei ollut kohdallani iskevin vaihtoehto. Häneltä aion kuitenkin lukea ainakin Pojan raidallisessa pyjamassa ja tehdä vasta sitten johtopäätöksiä hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Tällä hetkellä minulla on siihen aivan liian puolueellinen olo.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Onko teillä suositella Romanoveihin liittyviä kirjoja tai Boynen muuta tuotantoa?

Follow my blog with Bloglovin

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

”Jokaisen on valittava puolensa ja minkä puolen mies valitsee, sen edestä hän taistelee. Sinä olet varmasti puolesi valinnut, niin myös minä. Sodassa ei ole isiä ja poikia, on vain ystäviä ja vihollisia. Sotilas ei ajattele mitään ideologiaa tai oppia. Hän ajattelee vain voittoa.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: J. P. Koskinen - Kuinka sydän pysäytetäänJP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään on kantensa mukaisesti romaani sodasta ja rakkaudesta. Se on romaani isän ja pojan erilaisista valinnoista ja heitä yhdistävästä kutsumuksesta. Yhtäältä se on kertomus vaikutusvallasta sikarien, karttojen ja sopimusten äärellä, toisaalta kuvaus juoksuhaudoista, kenttämuonasta ja tykkien jylinästä.

Tsaarin armeijan eversti Stendahl loikkaa puna-armeijan puolelle keisarivallan kukistuessa. Suomeen jäävät katkeroituva vaimo ja kolme lasta. Heistä vanhin on isänsä kovakouraisesti kasvattama Juho, joka vartuttuaan löytää paikkansa Mannerheimin avustajana.

Juho Kivilaakson toimenkuva on jotain diplomaatin, tiedustelijan ja vakoojan väliltä. Asemansa takia hän pääsee sodanpelon ja -toivon ytimeen, liittolaissopimusten, asekaupan ja uhkavaatimusten itseään ruokkivaan kehään, jolla on vain yksi päätepiste – toinen maailmansota. Talvisotaa kirjoitetaan niin Moskovassa Stalinin säestämänä, Berliinistä nousevana sotahuutona kuin Englannin, Ranskan ja Ruotsin epämääräisillä kynänvedoilla. Vaikka Juho itse on fiktiivinen henkilö, kirjaan mukaan otetut uutiset ja sähkeet 1930-luvulta petaavat hänelle vahvan pohjan, jolta astua neuvottelupöytään niin Otto Wille Kuusisen, Stalinin, von Neurathin kuin Mannerheiminkin kanssa.

Koskinen kuvaa talvisotaa ja sitä edeltävän poliittisen tilanteen kehittymistä hyvin kansainväliseltä tasolta. Monessa Suomen sotia käsittelevissä kirjassa näkökulma on ollut ruohonjuuritasolla mutta poissa varsinaisesta tähtäimestä: kotijoukoissa, veteraaneja seuraavissa sukupolvissa. Kuinka sydän pysäytetään on virkistävä sekoitus politiikan pyörteisiin tempautumista ja  ruudin- ja ruumiinkatkuista, pakkasen puremaa arkea rintamalla.

Pelinappuloiden, lahjusten ja salaisten lisäpöytäkirjojen tuolla puolen kyse on rakkaudesta. Rakkaudesta isänmaahan, rakkaudesta perheeseen, rakkaudesta, joka saa kirjoittamaan:

”Mitä hyötyä yhdestä miehestä on rintamalla? Minulle olet kaikki, heille et mitään. Tule luokseni, pyydän!”

Isä kulkee Juhon rinnalla kirjan viimeisille sivuille asti. Spartalaiseen kuriin nojaavan kasvatuksen saaneen pojan Thermopylaita ylistävissä puheissa isä sotii viimeiseen mieheen asti, rintamalla liipasinta painava venäläinen sotilas saa hänen kasvonsa. He kohottavat aseensa toisiaan vastaan, mutta jokin yhdistää heitä: toinen kasvatti toisen kuvakseen – sotilaaksi. Mutta minkä arvoinen on yksi sotilas? Mitä sotilas arvostaa eniten, millä hänen sydämensä pysäytetään?

Pidän kovasti tavasta, jolla JP Koskinen liikkuu historian harmaalla alueella. Hänen edellistä romaaniaan, Ystäväni Rasputinia, lukiessa en vielä blogannut, mutta lukupäiväkirjaani se sai pitkän ja polveilevan merkinnän laitettuaan minut tarkistamaan faktoja Venäjän keisarillisista. Talvisodan kulkua en tunne yhtä hyvin kuin Romanov-suvun viimeisiä hetkiä vallassa, mutta pääpiirteet ovat hallussa.

Ne ovat tulleet tutuksi viime aikona. Jollakin tavalla sotavuosiin liittyvän kirjallisuuden lukemisen määrää kuvaa se, ettei kirjastosta lainattujen kirjojen joukosta löytynyt yhtäkään täysin nykyhetkeen sijoittuvaa romaania. Lukemista valitessani olin jo ehtiä vaipua epätoivoon, kun yksikään ei vastannut mielialaani sopivaa kevyen iltalukemisen määritelmää. Siinä mielentilassa Kuinka sydän pysäytetään päätyi luettavakseni, mutta aiheen raskautta en ehtinyt harmitella: ensimmäisten kolmenkymmenen sivun sisällä olin jo aivan talvisodan vietävissä.

JP Koskinen keskustelee romaanistaan Aamun kirja -ohjelmassa ja kirjoittaa blogia. Kirjasta tehty traileri on myös katsomisen arvoinen.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Sodasta on kirjoitettu Suomessa paljon. Vieläkö sieltä löytyy kirjoittamattomia aiheita vai alkaako se tuntua jo loppuun kulutetulta? Iskeekö sotakirjallisuus teihin lukijoina?

Follow my blog with Bloglovin

Paula Havaste – Maan vihat

”Tämä oli viimeinen hetki, jolloin hän voisi vielä pyörtää päätöksensä, hiihtää takaisin kotipirttiin ja ottaa vastaan mitä tuleman piti. Mutta sulkiessaan silmänsä hän tiesi, mitä se tarkoittaisi: pirtti poltettaisiin, verta vuodatettaisiin, heidät häpäistäisiin eikä kukaan selviäisi. Vain hän saattoi sen estää. Hän ei voinut enää palata.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Paula Havaste - Maan vihat

Näin dramaattisissa tunnelmissa alkaa Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan toinen itsenäinen osa Maan vihat. Jos et ole vielä tutustunut sarjan aloittaneeseen Tuulen vihoihin, tee se pikimmiten. Et tule katumaan. Vaikka osat ovat itsenäisiä, toiseen osaan pääsee paljon syvällisemmin mukaan, kun on lukenut ensimmäisen (ja jos et ole ensimmäistä lukenut, teksti sisältää juonipaljastuksia).

Tuulen vihat loppui loistavaan koukkuun. Vaikka Kerten ja Larrin nimistä sekä sopivasta ajankohdasta olisi voinut vetää johtopäätöksiä paljon aiemmin, ymmärsin linkin piispa Henrikin surmavirteen vasta hyvin loppupuolella. Käänne oli ujutettu ovelasti Kerten elämäntarinaan, se ei ollut väistämätön päämäärä, jota kohti juoni ponnisteli vaan yksi sattumista, joita osuu jokaisen kohdalle. Maan vihat alkaa siitä, mihin sen edeltäjä jäi. Kertte ottaa uhkarohkean askeleen pelastaakseen piispan murhanneen Larrin ja kotipirttinsä: hän lupautuu Arimon naiseksi suureen maailmaan, kauas Tokholmin kylään.

Tälläkin kertaa Havaste rakentaa taitavaa ajankuvaa. Luonnonhenget heräävät eloon, vanhoista tavoista tulee tottumuksia ja rukoukset kääntyvät loitsuiksi. Huolellinen taustatyö näkyy lauseissa, jotka eivät takerru selittämään vaan tyytyvät näyttämään. Keskiaikainen maailmankuva on kuorrutettu aidonkuuloisilla loitsuilla, joista löytyy myös luettelo kirjan takaa. Jäin miettimään, ovatko loitsut kulkeutuneet kansanperinteenä historian hämäristä tähän päivään asti vai onko Havaste runoillut ne itse.

Muinaisusko saa uutta syvyyttä, kun se asettuu selvään ristiriitaan asemiaan vahvistavan kristinuskon kanssa. Tokholmissa on jo piispanlinna ja kristinuskon mukaisiksi vaihdetut nimet, Kertte Merentakaisella luonnonhenget ja heidän lepyttämisekseen suoritettavat riitit. Oman mielensä mukaan toimimaan tottuneella Kertellä on karu aika edessä, kun ympärillä solkotetaan käsittämätöntä kieltä, Arimon äiti kohtelee miniäänsä ilkeästi ja hänen tulisi luopua maailmankatsomuksestaan – turvallisuuden tunteen tuovasta uskostaan.

Tokholmissa Kertte myös kohtaa yhden kirjallisuuden epämiellyttävimmistä hahmoista, Pärtyn. Tämä irstas, luotaantyöntävä kirkonmies saa niskakarvat pystyyn, mutta vaikuttaa paikoin hieman väkisin Kerten elämään kirjoitetulta jännitteeltä. Olisin ehkä kaivannut hänen hahmolleen pohjustusta hieman enemmän, silloin hän olisi voinut nousta pahisten kunniagalleriaan.

Toisaalla pakomatkalla olevan Larrin päästäminen ääneen kertojana ilahdutti. Hänen tarinansa on katkelmamaisempi ja näyttää vain välähdyksiä, mutta kertoo lukijalle enemmän kuin Kertelle: Kertte ei voi kuin arvailla, onko Larri hengissä.

Kuten edeltäjänsä, Maan vihat jää hyvin koukuttavaan kohtaan – jatkoa siis toivottavasti tulossa! Minä ainakin mielelläni palaisin 1100-luvun aistirikkaaseen ja elävään kuvaukseen.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko täällä muita jatkoa odottavia? Tai kenties niitä, jotka tarvitsevat vielä lisää kannustusta tarttuakseen kehuttuun sarjaan?

Follow my blog with Bloglovin

Barbara Kingsolver – Myrkkypuun siemen

”Näetkö tuon, Béene? Se on Kongo. Ei mitään mineraaleja eikä sydämettömiä, kiiltäviä kiviä, joilla käydään kauppaa meidän selkämme takana. Kongo olemme me.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Barbara Kingsolver - Myrkkypuun siemenOn vuosi 1959. Belgian Kongon irtautuminen isännästään vaikuttaa vasta kaukaiselta haaveelta, kun yhdysvaltalainen baptistilähetyssaarnaaja päättää koko vakaumuksensa vimmalla pelastaa syvällä viidakon siimeksessä asuvan yhteisön omilta perinteiltään. Mukanaan hän tuo tahtoonsa alistuvan vaimonsa Orleannan ja neljä tytärtään, pinnallisen Rachelin, isänsä suosioon pyrkivän Leahin, tämän hemiplegiasta kärsivän ja nauttivan kaksoissiskon Adahin ja vasta viisivuotian Ruth Mayn. Niin kuin valkoinen siirtomaaisäntä on virallisesti primitiivisen kongolaisen rodun herra, isä on perheen ylin ja ainut auktoriteetti. Sitten historian syöksyvä virta tempaa mukaansa niin Kongon kuin Pricen perheen. Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen on samalla tarina viiden naisen kasvusta ja itsenäistymisestä sekä tilinteko kansakunnasta, joka rakentaa identiteettiään.

Kolme vuosikymmentä kestävä matka ihmisyyteen kerrotaan pääasiassa tytärten näkökulmasta. Jokainen heistä on kertojaäänenä erilainen ja persoonallinen: Rachel keskittyy itseensä ja kaipuuseensa normaalin teini-ikäisen elämään, Leah haluaa ymmärtää, Adah vääntää asioita epäsymmetristen aivojensa sallimalla tavalla ja Ruth May suhtautuu ympärillä tapahtuviin asioihin lapsenomaisella innolla ja yksinkertaisuudella. Usean kertojan ratkaisut kariutuvat harmittavan usein siihen, että kertojat on vaikea erottaa toisistaan, mutta Myrkkypuun siemen ei kärsi siitä ongelmasta.

Kongo on etsiytynyt ajatuksiini säännöllisesti viimeisen puolen vuoden aikana. Historian tutkielmani käsitteli Leopold II:n Kongoa ja siirtomaavallan alkua, luin Joseph Conradin Pimeyden sydämen ja olen seurannut Bosco Ntagandan viime kuussa käynnistynyttä oikeudenkäyntiä (josta kiinnostuneille lisää täällä: Human Rights Watch, BBC, HS). Pricen perhe saa huomata, että kansainvälisen poliitikan valtapelit kantautuvat viidakon syvyyksiin yleensä myöhässä, mutta nimet kuten Lumumba, Tshombe ja Mobutu kiirivät rummuttamalla kylästä toiseen. Vannoutuneena historian ystävänä todellisuudesta kohoavat oikeat nimet ja tapahtumat saavat minut värittämään sisäisen historiankirjan oppikirjani sivuja elävämmiksi.

Enemmän kuin historian oppitunti, Kingsolverin romaani on kuitenkin osoitus kahden kulttuurin kohtauspisteestä – ja kyllä, siitä miten eurosentrinen tapa nähdä maailmaa ei ole se ainoa oikea. Älkää pelätkö, romaani ei saarnaa, vaan näyttää kuinka virkistävää on välillä nähdä oma kulttuurinsa toisen näkökulmasta:

”Kotona Georgiassa kaikilla, jotka tunsimme, oli auto.”

Á bu, älä kerro satuja. Se ei ole mahdollista.”

”No ei ihan kaikilla. En tarkoita vauvoja ja pikkulapsia. Mutta ihan joka perheessä kuitenkin.”

”Ei ole mahdollista.”

”Totta se on! Ja joillakin perheillä on jopa kaksi autoa!”

”Mihin kummaan tarvitaan niin monta autoa yhtä aikaa?”

Koska tunnen vihkiytyneeni Kongon historiaan suhteellisen hyvällä yleiskuvalla, tiesin mitä odottaa, eikä juoni yllättänyt samalla tavalla kuin ensi kertaa asiasta kuulevaa. Toki kukin omalla tavallaan käänteisiin suhtautuva henkilö toi oman mausteensa kerrontaan. Lukemisen jälkeen emmin kolmen ja neljän tähden välillä: en ollut järisyttävän vaikuttunut, mutta kirja sai minut ajattelemaan.

Jos kaipaat maisemanvaihtoa astetta eksoottisempaan ympäristöön tai sävyjä vähän kirjoitettuun mysteeriin nimeltä Kongo, suosittelen. Jos pelkäät viittauksia Raamattuun ja erilaisuutta, en suosittele muuten kuin siedätyshoitona.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Tämän myötä valloitan Kongon ja haluaisin tietää, onko teillä vinkattavana siirtomavallasta kertovia tai muuten vaan Euroopan ulkopuolelle kurkottavia kirjoja?

Aki Ollikainen – Musta satu

”Varas, kiireestä kantapäähän, sormenpäistä viimeiseen suolenmutkaan, hän on vain varas. Ei enempää, ei vähempää, jos nyt ylipäätään oli mahdollista olla vielä jotain vähemmän. Heino toivoo, että hänen kuorensa on kuitenkin sen verran paksu, että se pitää Tattarisuon pimeyden ulkopuolella. Häntä pelottaa ajatella mitä tapahtuisi, jos suon huuruinen synkkyys valuisi hänen sisäänsä ja täyttäisi hänet kuin tyhjän pirtukanisterin.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Aki Ollikainen - Musta satuMystisen Tattarisuon pimeys luikertelee lukijan mieleen kahdessa aikatasossa Aki Ollikaisen romaanissa Musta satu. Tattarisuolla harjoitetut noitamenot aiheuttavat kylmiä väristyksiä lain tuolla puolen viihtyvässä pirtutrokari Heinossa ja nykyhetkessä vaivoin rämpivässä mieskertojassa. Kieltolain ja äärioikeiston aikainen Heinon Suomi tihkuu perheensä hylkäämän miehen vääristyneeseen tajuntaan.

Ollikaisen Nälkävuosi oli pakahduttavaa luettavaa. Niin pakahduttavaa, että odotukset hänen toista romaaniaan kohtaan olivat suorastaan hävyttömän korkealla. Lukeminen suurilla odotuksilla on aina riskialtista.

Ensimmäiseksi täytyy mainita kauniista kannesta, jonka mustuus imeytyy sisäsivuille pisteiksi, jotka vaeltavat muodostamiensa sanojen mukana sieluun asti. Jos Nälkävuoden jälkeen ajatukset olivat valkoista valkoista valkoista, Musta satu kääntää väripaletin ympäri. Mystisyys, tummuus ja varjoihin kätkeytyneet tosiasiat kannattelevat kerrontaa. Kirjan kiehtovin elementti on ehdottomasti salaperäinen Tattarisuo, joka näyttää upottavat kasvonsa sekä nykyisyydessä että menneisyydessä.

Pituudella tätäkään ei ole pilattu. Samoin Ollikaisen lyyrinen ja hiottu kieli on tallella. Sitä lukiessani en voi kuin ihailla mihin kaikkeen suomen kieli taipuu. Onko samanlaisten kielikuvien rakentaminen edes mahdollista muilla kielillä? Soivatko sanat yhtä kauniisti jollain muulla kuin omalla äidinkielellä?

Kielen kauneudesta huolimatta jään miettimään, sainko Mustaan satuun ollenkaan sellaista tarttumapintaa kuin olin odottanut. Historialliset elementit herättivät ihastusta, mutta nykyhetkeen tarrautuminen jätti kokonaisuuteen harmittavan ison loven nimeltä hajanaisuus. Nykyhetkessä palaset eivät loksahdelleet paikoilleen, ehkä nekin vajosivat Tattarisuon pimeyteen.

Musta satu jäi pettymyksekseni kategoriaan, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Odotuksilleen on vaikea olla sokea.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Odotitteko te paljon Mustalta sadulta – ja mikä tärkeintä, miten se täytti odotuksenne?

Venla Hiidensalo – Karhunpesä

”Muisti oli kuin sangollinen kehitysnesteeseen upotettuja valokuvia. Osa kuvista oli painunut niin syvälle, ettei niitä enää erottanut. En ollut varma, haluaisinko nähdä niitä kuvia, jotka piilottelivat pohjalla.”

Kirjvarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Venla Hiidensalo - KarhunpesäVenla Hiidensalon Karhunpesä jäljittää kuvia, joista muistuttavat vain ruskeat liisteritahrat albumin sivuilla. Revityt kuvat kertovat sanatonta tarinaansa hiljaisuudesta, johon vajosivat kadonneet sukulaiset, vääränvärinen nauha käsivarressa ja mielisairaalan lohduttomat seinät.

Suomeen palaava Matalena saa sairaalassa elämän viimeisiin rippeisiin tarrautuneelta isoäidiltään pyynnön: ”Etsi isä.”  Punapäällikönä toiminut Voitto katosi sisällissodassa, kun idässä keisarillisen Venäjän raunioille perustettu sosialistinen ihanneyhteiskunta imaisi hänet sisuksiinsa. Matalenan tehtäväksi jää pyyhkiä historian                                                                              kerrostama pöly isoisoisänsä jalanjäljiltä.

Voitto ei ole suvussa ainut, joka elää vain haalistuneissa muistoissa vailla hautakiveä, jonka äärellä häntä muistella. Matalenan toinen isoäiti Alexandra maalailee kauhukuvia Ohtolan kirouksesta, joka iski erityisesti hänen anoppinsa Senjan siskoon Olgaan. Mustatukkainen, mykkä Olga, jonka pahat kielet kuiskivat olevan metsän vaihdokas, karhun morsian, katosi hänkin sisällissodan ruudinkatkuun.

Sukupolvelta toiselle kulkevien huhujen ytimistä, kehittämättä jätetyistä mustavalkoisista valokuvista ja paikoin pelkästä järkähtämättömästä hiljaisuudesta Matalena alkaa etsiä punaista lankaa sukunsa historiaan. Sota ei ole hänelle uusi tuttavuus: siinä missä aiemmat sukupolvet puhuivat kauhuista kavahtaen, Matalena etsii konflikteja katsoakseen niitä kameran linssin läpi. Omilla kotikulmillaan hän ei voi sulkea inhimillisiä tunteita pois samalla tavalla kuin pommitetussa kolumbialaisessa vuoristokylässä vaan joutuu tekemään tiliä myös henkilökohtaisista syistä, jotka ajoivat hänet dokumentoimaan toisten kärsimystä.

Karhunpesä on laaja sukuromaani, joka rönsyilee kokonaiskuvan 1900-luvun suomalaisista kohtaloista. Se käsittelee niitä vaiettuja, kalvavia kokemuksia, jotka on jätetty tuleville sukupolville avattaviksi ja sovitettaviksi. Aihe on ollut paljon esillä kirjallisuudessa. Lajitovereihinsa suhteutettuna Karhunpesä koostuu aika tavanomaisista aineksista, mutta henkilöiden kirjo tuo syvyyttä ja moniulotteisuutta kerrontaan.

Pääpainon ja -mielenkiinnon kohdistuessa edellisiin sukupolviin Matalenan oma elämä on aika suuressa roolissa, mutta jää silti toisten jalkoihin ja hieman hämäräksikin. Kehyskertomuksena hänen rooliinsa olisi voinut olla pienempi ja jättää pääjuonille enemmän tilaa. Toisaalta se, että hänellä on viimein lupa kysellä ja kapinoida, tuo kontrastin puhumattomuuden ilmapiiriin.

Sotien aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut viime aikoina paljon, mikä on tehnyt minusta kriittisemmän. Karhunpesän kunniaksi täytyy sanoa, että näin kattavaa toisiinsa kutoutuvien kohtaloiden verkkoa en ole aiemmin saanut selvitettäväksi.

Hiidensalolla on myös blogi, josta löytyy hieno henkilögalleria Karhunpesän hahmoista. Sitä kannattaa käydä kurkkaamassa täällä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko teidän kohdallenne sattunut paljon sodista kertovia romaaneja? Mitkä ovat olleet parhaimpia?