Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

”Kiertoteitse täytyy selvittää, etsiä ja päätellä, mitä tapahtui näinä kuukausina, jotka yhdessä muodostavat vuoden 1947, ajankohdan, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut.”

elisabeth åsbrink 1947 mistä historiamme alkaa blogiarvostelu

Maailma vuonna 1947. Toinen maailmansota on ohi ja hidas toipuminen keskitysleirien ja atomipommien aiheuttamasta järkytyksestä alkamassa. Miljoonat matkustavat sieltä, mihin sota on heidät heittänyt, kotiin vain todetakseen olevansa kodittomia raunioiden keskellä. Poltetun maan taktiikka korventaa yhä Eurooppaa loputtomana nälkänä. Järkytyksessä ja hävityksessä kaikuu yksi ajatus: ei koskaan enää.

Sota on järkyttävä inhimillinen katastrofi, josta muistettavien sankaritarinoiden alle lakaistaan pakolaiset, kodittomat, nälkäiset, raiskatut, kadonneet, sairastuneet, traumatisoituneet… Historiankirjat kertovat paljon siitä, mikä rintamalinja liikkui mihinkin suuntaan ja milloin, millaisilla aseilla mikäkin armeija oli varustettu ja mitä motiiveja kenenkin sodanjulistajan päässä liikkui. Sellaiseen kliinisyyteen ei sovi se kollektiivinen trauma, josta sodan jälkeen on selvittävä eikä tavallisen ihmisen katkennut elämäntarina. Mutta eivät toteutetut sodankäyntitekniikat tai voittoon/häviöön johtaneet syy-seuraussuhteet ole alkusoitto kirjalle 1947 vaan sodan varjo, joka on hävittänyt niin paljon, että uudella on tilaa kasvaa miksi vain.

Elisabeth Åsbrink käy teoksessaan 1947. Mistä historiamme alkaa? läpi vuotta, jona sodan jälkeisessä tyhjiössä alkaa hahmottua meidän tuntemamme maailma. Kuukausi kuukaudelta etenevä, lyhyisiin kappaleisiin jaettu kirja tikittää eteenpäin kuin aikapommi.

Vuonna 1947 kirjoitetaan Pariisin rauhansopimus. Britit jättävät Palestiinan kysymyksen YK:n ratkaistavaksi. He haluavat myös eroon Intiasta, joka jaetaan Intiaksi, Pakistaniksi ja Bangladeshiksi. Simone de Beauvoir alkaa kirjoittaa Toista sukupuolta. Kalashnikovina tunnettu rynnäkkökivääri AK-47 kehitellään Neuvostoliitossa. Grace Hopper ryhtyy luomaan yhteistä ohjelmointikieltä. H & M perustetaan yhtenä ensimmäisistä halpavaatekaupoista. Syntyy ajatus Saksan jakamisesta mutta myös yhtenäisestä, kansallisvaltioiden rajoista piittaamattomasta Euroopasta. Moni asia, jota alkuvuonna pidetään silkkana mahdottomuutena, on loppuvuodesta tapahtunut jo.

YK:ssa aletaan Eleanor Rooseveltin johdolla hahmotella yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka eivät riipu uskonnosta, ihonväristä, varallisuudesta, sukupuolesta tai synnyinmaasta. Raphael Lemkin työskentelee väsymättä saadakseen oikeuden tunnustamaan rikoksen nimeltä kansanmurha. Nürnbergin säännöstöissä määritellään lääketieteellisten kokeiden etiikkaa.

Ei koskaan enää. Ja silti fasistit kokoavat rivejään ja pitävät ensimmäiset kokoontumisajonsa Roomassa. Silti juutalaisilta pakolaisilta evätään turvapaikka ja käännytetään takaisin Saksaan. Silti kansalaisuuteen kohdistuva viha on niin vahvaa, että sukujuuriltaan saksalaiset karkoitetaan Hollannista.

Muun muassa näistä palasista Åsbrink kokoaa kuvaa vuodesta, joka luo suuntaa monelle seuraavalle. Yksilönäkökulmien kautta hän hahmottelee ajan maailmanpolitiikkaa ja ideologioita, jotka muovasivat maailmaa kohti tuntematonta – tulevaisuutta.

”Sodan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu. Historijoitsijat eivät ole vielä käyneet läpi jälkeen jääneitä arkistoja. Oikeudenkäynnin selonteosta tulee ensimmäinen kokonaiskuvaus natsien väkivaltaherruudesta. Tuomioistuin pitää historiantunnin, kerää tosiasioita ja todistaa, että oikeus on voittanut.”

Vuosi 1947 on myös ajankohta, jolloin päätetään, miten ja kenen näkökulmasta toinen maailmansota muistetaan. Emme voi tarkastella 71 vuoden takaista tilannetta nykyhetkestämme käsin tiedostamatta kuluneiden vuosikymmenten tapahtumia tai sitä, mihin tuolloin niin sattumanvaraisilta tai hoipertevilta tuntuneet päätökset ja keksinnöt ovat johtaneet. Läpikäymme yhä menneisyyttämme kartoittaaksemme tätä päivää, maailmaamme tai ehkä sittenkin itseämme. Näitä asioita pohtimalla Åsbrink kirjoittaa myös ajan käsiteen ja historiankirjoituksen teemoiksi kirjaansa.

Åsbrinkin tapa lähestyä vuoden 1947 kohtalonhetkiä yksilöperspektiivistä kertomuksellisessa muodossa tekee monista käänteentekevistä muutoksista abstraktin selostuksen sijaan koettuja tapahtumia. Lukiessani ehdin jo toivoa, että olisin lukenut 1947:n historian ylioppilaskokeisiin valmistautuessa, sillä tieto on niin paljon elävämpää ja samastuttavampaa tässä muodossa, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät.

Tietokirjasta ovat kirjoittaneet myös Nannan kirjakimara ja Lukuisa sekä siitä on puhuttu myös Sivumennen-podcastissa

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Populaarin historiankirjoituksen ystäville suosittelen myös Yuval Noah Hararin kirjoja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Oletko lukenut hyviä tietokirjoja viime aikoina?

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?