Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne

”Parisuhteita ei enää tänä päivänä muodosteta – kuten tiedämme – taloudellisista syistä tai sukulaisten tekemien sopimusten vuoksi vaan siitä tunteesta, jota kutsumme ’rakkaudeksi’. Tämän seurauksena ’rakastumisen’ tunne saa erittäin korkean aseman – ratkaisevan merkityksen – siinä, miten järjestämme yhteiselomme toisten ihmisten kanssa.”

liv strömquist prinssi charlesin tunne kirjablogi arvostelu

Ai että kuinka olenkaan odottanut tämän tunnustuksen kirjoittamista! Luin Prinssi Charlesin tunteen ensimmäistä kertaa viime joulukuussa, mutta humpsahdin silloin niin perusteellisesti Strömquistin kritiikin ja ahaa-elämysten pariin, ettei muistiinpanojen ja sittemmin bloggauksen kirjoittamisesta tullut yhtään mitään. Otin sarjakuvan uuteen syyniin ystävänpäivän lukumaratonilla, jolla nautin sekä Strömquistin ajatusten että omien oivallusteni ylöskirjaamisesta vaikka se lukuvauhtiani hidastikin, mutta silloinkaan en ehtinyt tuoda kirjaa blogiin asti ennen laina-ajan loppumista. Sittemmin olen suositellut kirjaa vähintään joka toiselle vastaantulijalle. Mutta nyt, nyt olen vihdoin kotiuttanut itselleni ihka oman kappaleen sarjakuva-albumia ja selailukappale ulottuvillani sekä muistiinpanot henkisenä tukenani uskallan vihdoin kysyä, missä ihmeessä olet ollut, jos et ole lukenut Liv Strömquistiä.

Voisin sanoa vain lyhyesti, että Prinssi Charlesin tunne on loistava. Lukekaa se. Tässä kiteytyksessä on kaikki oleellinen, eikä samalla yhtään mitään, mitä haluaisin sanoa, mikä ehkä selittää sitä, miksi tämä tunnustus on antanut odottaa itseään niin kauan. Oikeasti haluaisin leväyttää tähän koko teoksen yksissä isoissa lainausmerkeissä, jotta ette varmasti jäisi paitsi mistään, mutta yritän kovasti vastustaa tätä mielihalua. Ehkä näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin kypsytellyt ajatuksiani tarpeeksi, jotta pystyn hieman tiivistämään. Aloitetaan siis alusta.

Prinssi Charlesin tunne on kymmenen sarjakuvan sarjakuva-albumi, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulit tietäväsi parisuhteista, romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta avioliittokäsityksestä. Tai näin mahtipontisesti minä olen ainakin sitä kavereilleni mainostanut. Hieman neutraalimmin ilmaistuna Prinssi Charlesin tunne pohtii ja perkaa kulttuurissamme vallitsevia käsityksiä miesten ja naisten välisistä suhteista ja niissä ilmenevistä valta-asemista, rakkausavioliitosta ja siihen liittyvistä ehdoista sekä parisuhdemarkkinoista ja seksistä vaihdon välineenä.

En ole koskaan lukenut mitään, mikä olisi yhtä kriittinen romanttista rakkautta kohtaan kuin nämä sarjakuvat. Kuten Strömquist toteaa, romanttisella rakkaudella on hyvin horjuttamaton ja tärkeä asema yhteiskunnassamme, minkä takia se aiheuttaa myös suunnattomasti stressiä, puhumattakaan siitä kuinka normitettua sen toteuttaminen on. Strömquist vie lukijansa romanttisen rakkauden syntyhetkille 1800-luvulle (kyllä, seksuaalisen omistusoikeuden ja taloudellisen riippuvuuden eli avioliiton perustuminen rakkaudeksi sanotulle tunteelle on niin uusi keksintö) ja tarkastelee sitä, miten patriarkaatti ja kapitalismi muovasivat parisuhteen sellaiseksi kulttuuriseksi konstruktioksi, jona me sen tunnemme. Sellaiseksi jossa parisuhdemarkkinoista puhutaan kapitalismin kielellä ja jossa uuden ystävän hankkiminen on uhka seksuaalisen omistusoikeuden periaatteelle seurustelusuhteessa. Sellaiseksi jota miesten väitetään välttelevän viimeiseen asti (tämän kuvion esittäminen viihteessä on muuten rahakasta hommaa, kysykää vaikka viime vuosien parhaiten palkatuilta TV-koomikoilta) ja jossa saadun hyväksynnän jahtaamisen odotetaan olevan naiselle itsetarkoitus. Strömquistin pointti on, että niin parisuhde, romanttinen rakkaus kuin kumpaankin liittyvät tavat ja uskomukset eivät ole lopullisia totuuksia vaan kulttuurissamme muovautuneita käsityksiä, joiden kriittinen tarkastelu paljastaa, kuinka hullunkurisia osa niistä on.

Ja hullunkuriseen valoon Strömquist asettaakin monet miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvät konventiot. Hänen kynänsä kärki on terävä ja nokkela, ja erityisesti oivaltava kuvitus tuo painavaan asiaan huumoria, riemakkuutta räväkkään ja provosoivaankin tyyliin. Minuun hänen tapansa käsitellä asioita iskee ainakin täysillä: se on yhtä aikaa sekä asiantuntevaa, paneutunutta ja ajatuksia herättävää että huvittavaa ja viihdyttävää. Nauru onkin yksi tehokkaimmista vaikutuskeinoista. Asettaessaan itsestäänselvyyksiä naurunalaisiksi Strömquist tulee osoittaneeksi kulttuuriimme ja ajatteluumme asumaan jääneitä epäkohtia ja epäloogisuuksia ja kuinka hassuilta (ja joidenkin kohdalla raivostuttavilta) ne tuntuvat kunhan ne tiedostaa.

Pelkästään omien mielipiteidensä tai havaintojensa pohjalle Strömqvist ei sarjakuvia rakenna, vaan hän viittaa tekstissään useisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja tutkijoihin sekä käyttää lähdeviitteitä ruuduissa ankkuroimaan väitteitään tutkittuun tietoon. Tutkimusten lisäksi hän käyttää monia populaarikulttuurin esimerkkejä ja julkisuuden henkilöitä sanottavaansa konkretisoidakseen.

Prinssi Charlesin tunne on kirja, joka on kulkenut mukanani ajatuksissani pitkään lukemisen jälkeen. Olen pohdiskellut sen herättämiä ajatuksia useasti ja peilaillut sen tarjoamia oivalluksia pari- ja ihmissuhteista käymissäni keskusteluissa. (Terveisiä vaan kaikille, jotka joutuivat siihen keskusteluun kanssani lähtemään. Kiitos ja anteeksi.) Siitähän vaikuttavimmat kirjat usein tunnistaa, ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Vaikka Strömquistia paljon tässä hehkutankin, se ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. En usko, että kaikki hänen esittelemänsä skenaariot ja teoriat pätisivät kaikkiin yksittäistapauksiin. Uskon, että Strömquistin räväkän ja mustavalkoisen tyylin rinnalla maailmassa on enemmän harmaan sävyjä, mutta en myöskään moiti kärjistämisen käyttöä tehokeinona, se kun on oleellinen osa sarjakuva-albumia. Tarvitsemme Liv Strömquistin kaltaisia tyyppejä kritisoimaan kulttuuriamme ja kyseenalaistamaan normittuneita ja itsestäänselviä ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Sarjakuvasta ovat kirjoittaneet myös Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Nti Kirjastotäti, Sateenkaarenmaalari ja Eniten minua kiinnostaa tie

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko sinulla sarjakuvasuosikkeja tai -suosituksia?

Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

ananda devi näistä raunioista blogi arvostelu

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

favilli cavallo iltasatuja kapinallisille tytöille blogi arvostelu

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

angie thomas viha jonka kylvät

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

Sarah Andersen – Aikuisuus on myytti

”Oletko ihan päällikkö ja spessu tyyppi? Ovatko verkostoitumistilaisuudet ihania mahdollisuuksia edistää uraasi? Onko aikuisuus jännittävä haaste, johon koet olevasi hyvin valmistautunut? Tämä kirja ei ole sinua varten.”

sarah andersen aikuisuus on myytti blogi arvostelu

Sarah Andersenin sarjakuva-albumissa Aikuisuus on myytti seikkailee aikuisuuden olemusta ja sen velvoitteita pohdiskeleva mustatukkainen tyttö, joka on monelle tuttu netissä ilmestyneiden sarjakuvien perusteella. Nuorille naisille (ja miksei muillekin) vahvasti samaistuttavat sarjakuvat ovat keränneet maailmalla paljon suosiota.

Sarjakuvat ovat lyhyitä muutaman ruudun kokonaisuuksia, joissa ihmetellään, milloin se kuuluisa aikuisuus oikein alkaa. Niissä kerrotaan hauskasti ja oivaltavasti parikymppisten elämää hallitsevista kysymyksistä ja pulmatilanteista. Sarjakuva-albumin päähenkilö on sosiaaliset tilanteet hankalina kokeva ja laiskuuteen taipuva tyyppi, joka viettäisi päivän mieluummin mukavasti sängn pohjalla, kun nousisi ja lähtisi ulos tapaamaan ihmisiä, tekee suursiivouksen juuri silloin, kun pitäisi kirjoittaa essee ja hermostuu maleksijoista, jotka laahustavat hitaasti hänen edellään silloin, kun hänen pitäisi kiirehtiä. Kuulostaako tutulta?

Aikuisuus on myytti pohtii introverttiyttä ja sosiaalisten tilanteiden sekä suhteiden hankaluuksia mutta myös parisuhdetta söpöilyineen ja rakastumisen tunteineen. Paljon tilaa saavat myös pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien normien piikittely sekä vaateongelmien ruotiminen. Kirjan sivuilla podetaan myös taiteilijan tuskaa, nautitaan hyvistä kirjoista aamunsarastukseen asti ja pilataan itsetunto epäonnistuneilla selfieillä.

Mikä siis tekee aikuisen? Tunnistaako aikuisen siitä, että hän herää energisenä, kuluttaa koko päivän tehden hyödyllisiä asioita ja käy nukkumaan itseensä tyytyväisenä? Tai kuuluko aikuisuuden kriteereihin se, että kokee hallitsevansa minkä tahansa vuorovaikutustilanteen? Vai kenties se, että tietää mihin on menossa ja mitä haluaa tulevaisuudeltaan? Aikuisuuden kynnyksellä olevia mietityttäviä isoja ja pienempiä kysymyksiä keventää huumori, joka hieman jopa piilottaa sitä, kuinka isoista asioista sarjakuvat toisinaan kertovat. Albumin vetovoima perustunee siihen, kuinka se tarjoaa samastumisen kohteita: jokaisella on niitä päiviä, jolloin haluaisi vain piiloutua peiton alle maailmalta piiloon ja huolehtia vain itselle  ah niin etäisistä fiktiivisten maailmoiden ongelmista. Onhan se helpottavaa, kun voi todeta, että samat pulmat ja kiusalliset tilanteet määrittävät myös muiden aikuistumista. Huumori on hyvä keino käsitellä näitä asioita, kunhan se ei lipsahda defenssin puolelle.

sarah andersen aikuisuus on myytti blogi arvostelu

Sain kirjan käsiini juuri kauan pelättyä tenttiä edeltävänä päivänä ja ratkesin lähes hysteeriseen nauruun nähdessäni yllä olevan sarjakuvan, sillä se kuvasi fiilistäni niin hyvin. Juuri tuolta minusta tuntuu tenttien ja lopputöiden kasautuessa, kiitos sen kiteyttämisestä Sarah Andersen.

Sarah’s Scribbles -sarjakuvat ilmestyivät alun perin netissä ja Andersen aloitti sarjakuviensa julkaisemisen ensin sosiaalisessa medissa. Facebookin ja Instagramin puolella ne olivat levinneet minunkin tietoisuuteeni ennen kuin tiesin, että niitä on kerätty myös kansien väliin. Andersenin sarjakuvia pääset seuraamaan esimerkiksi täällä ja täällä.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin myös: Ei vain mustaa valkoisellaKirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Helmet-lukuhaaste: 22. Kuvitettu kirja

Kiitän Sammakkoa arvostelukappaleesta

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko sarjakuvia?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

j k rowling harry potter sarja

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

roxane gay bad feminist kirja kirjablogi arvostelu

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

  1. Olet vain ihminen
  2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
  3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Dan Brown – Alku

”Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa?”

dan brown alku blogi arvostelu

Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon palaa näyttämölle Dan Brownin uusimmassa romaanissa Alku. Tällä kertaa Langdon tulee vetäistyksi mukaan jännitystarinaan Barcelonassa, Bilbaon Guggenheim-museossa, jonne hän on matkustanut ottaakseen osaa julkistustilaisuuteen, jonka uhataan järkyttävän maailmamme perustuksia. Tilaisuuden arkkitehti on Langdonin ystävä, futuristi ja miljardööri Edmond Kirsch, joka on tehnyt aikamme merkittävimmän tieteellisen löydön, saanut vastauksen kysymyksiin siitä, mistä me tulemme ja minne me olemme menossa.

Sadat kutsuvieraat kihisevät jännityksestä Guggenheim-museossa ja kolme miljoonaa tiedonjanoista seuraa suoraa lähetystä, kun mittavin turvatoimin suojattu ja tarkkaan suunniteltu ilta suistuu kaaokseksi. Langdon pakenee tilaisuudesta muoseonjohtaja Ambra Vitalin kanssa selvittääkseen ja julkistaakseen Kirschin löydön, jonka salassa pitämiseksi joku on valmis tekemään mitä hyvänsä.

Brownille tuttuun tapaan luvassa on taiteen, arkkitehtuurin ja koodien sävyttämä pakomatka, jolla Langdon saa laittaa kaiken kekseliäisyytensä peliin ratkoakseen arvoituksen. Ja kuten aina ennenkin, hänen kintereillään on salaperäinen joukko vaikutusvaltaisia tahoja, jotka takaavat näyttävien toimintakohtausten luomisen ja käsipuolessa kaunis ja älykäs nainen, joka löytää pakotien silloin, kun Langdon luulee olevansa umpikujassa.

Aiempien kirjojen kohdalla toimivaksi koettuun yhtälöön on tällä kertaa haettu uusia sävyjä keikauttamalla jännärin taidekattaus uuteen uskoon. Da Vincit, Rembrandtit ja Boschit läpikotaisin tunteva Langdon on sumuveistosten, kymmenmetristen mustaleskien ja muiden nykytaideteosten keskellä trendikkäästi poissa omalta mukavuusalueeltaan. Arkkitehtuurin puolella Barcelona johdattaa Gaudín jalanjäljille:

”Kun Langdon ja Ambra seurasivat isä Beñaa kohti Sagrada Famílian kolossaalista pariovea, Langdon huomasi tavalliseen tapaan ihmettelevänsä kirkon pääsisäänkäynnin äärimmäisen eriskummallisia yksityiskohtia.
           Se on koodiseinä, hän tuumi silmäillessään pintareliefejä, jotka hallitsivat kiillotettuja, monoliittisia metallilaattoja. Niiden pinnasta kohosi yli kahdeksantuhatta kolmiulotteista pronssikirjainta. Kirjaimet etenivät vaakasuorina riveinä ja muodostivat valtavan tekstikentän käytännöllisesti katsoen ilman sanavälejä. Vaikka Langdon tiesi, että teksti oli katalaaniksi kirjoitettu kuvaus Kristuksen kärsimyksistä, se näytti pikemminkin NSA:n salakirjoitusavaimelta.
           Ei ihme, että tämä paikka innoittaa luomaan salaliittoteorioita.”

Taiteen lisäksi Alku kertoo myös teknologisista edistysaskeleista ja tekoälyn kehityksestä tuoden mieleeni Yuval Noah Hararin Homo Deuksen hahmotelmat ihmislajin kohtalosta. Tulevaisuudentutkija Kirsch vannoo tieteen nimeen ja uskoo sen hävittävän uskonnon sitä mukaa, kun tieteelliset teoriat korvaavat yliluonnollisuuteen pohjaavat uskomukset. Voiko uskonto selvitä tieteen rinnalla? Uskonto ja tiede sekä niiden yhteen sovittaminen ovat teemoja, jotka ovat läsnä monessa Brownin romaanissa ja joista Brown puhui myös vieraillessaan Suomessa.

Olin sanoa Dan Brownia salaiseksi paheekseni, mutta olen yrittänyt vältellä tuon määritelmän viljelemistä. Sen sijaan sanon, että Dan Brownin kirjat ovat aika kaukana siitä, millaista kirjallisuutta tykkään yleensä lukea, mutta niissä on aina jotain vastustamatonta. Tämäkin piti ennakkotilata, vaikka en ole aikoihin ostanut mitään kirjaa heti sen ilmestyttyä. Alku ei yltänyt ihan suosikikseni asti, mutta se on taattua Dan Brownia, nopeatempoista ja viihdyttävää.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjan et olisi osannut odottaa nousevan suosikkikirjojesi joukkoon?

Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen