Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

yaa gyasi matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Laura Bates – Everyday Sexism

“The incidents that go unwitnessed definitely help to keep sexism off the radar, and unacknowledged problem we don’t discuss. But so too do the regular occurrences that hide in plain sight, within a society that has normalized sexism and allowed it to become so ingrained that we no longer notice or object to it. Sexism is a socially acceptable prejudice and everybody is getting in on the act.”

laura bates everyday sexism suomi blogi arvostelu

Maaliskuussa 2012 Laura Bates sai tarpeekseen. Kyse ei ollut mistään epätavallisesta sattumuksesta vaan viikon mittaan kertyneistä tavanomaisista välikohtauksista: tyypistä joka seurasi häntä bussilta kotiovelle, miehestä joka teki hänelle seksuaalisen eleen ja huusi: ”Etsin vaimoa!” Näissä tapahtumissa ei ollut mitään sellaista, mitä Bates ei kohtaisi päivittäin arjessaan, mutta ne toivat hänen mieleensä sellaisen vyöryn muita samanlaisia tapauksia, että hän pysähtyi miettimään, miksei ollut koskaan valittanut asiasta tai oikeastaan edes ajatellut sitä. Sitten hän ryhtyi kyselemään lähipiirinsä naisilta samanlaisista kokemuksista ja kuuli yllätyksekseen, että jokaisella oli samanlaista kerrottavaa, eikä vain vuosien takaisia satunnaisjuttuja vaan tuoreita, usein toistuvia syrjinnän ja ahdistelun kokemuksia.

Mitä enemmän Bates kuuli samanlaisia tarinoita, sitä enemmän hän yritti puhua ongelmasta, mutta sai aina saman lannistavan vastauksen: seksismiä ei enää ole. Naiset ovat tasa-arvoisia, enemmän tai vähemmän. Älä tee tästä isoa numeroa, löysää nutturaasi, opettele vastaanottamaan kohteliaisuus. Tästä epäuskosta sisuuntuneena hän pisti pystyyn Everyday Sexism Projectin kerätäkseen muutaman kymmenen naisen tarinat nettisivulleen todistaakseen, että ongelma on olemassa. Projektista tuli maailmanlaajuinen ilmiö lyhyessä ajassa ja se laajeni myös Twitteriin. Tasan kolmessa vuodessa se keräsi satatuhatta kirjoitusta seksismin ilmenemisestä.

”As an alien coming to Earth for the first time and taking the media as your reference point for how the human race works – – you’d realize that women’s looks are crucial factor in defining their value, that black women are to be sexualized and exoticized and disabled women pitied and portrayed as ’srivers’, that lesbian and bisexual women’s entire lives revolve obsessively around their sexuality, and that fat woman are generally reserved to provide the butt of a joke. You’d discover that women can be virgins or whores but rarely stray into the territory in between – -”

– Laura Bates seksismistä mediassa

Everyday Sexism syntyi kirjana näiden Everyday Sexism Projectin nettisivuille ja Twitteriin tulvineiden kirjoitusten pohjalta. Bates jakaa seksismin kymmeneen kategoriaan sen ilmenemisen mukaan politiikasta mediaan ja äitiyteen ja esittää jokaisessa luvussa niin tilastotietoa kuin ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Everyday Sexism ei ole kaikenkattava ensyklopedia vaan uskottava ja monipuolinen esitys seksismin ilmenemisestä, siihen liittyvistä ongelmista sekä sen kitkemiseksi tehdyistä asioista.

Suurin seksismiin liittyvä ongelma on se, että siltä usein suljetaan silmät. Silloinkin kun se on avoimesti näkyvillä, sen olemassaolo kielletään. Naisten perään huutelu ja seksististen pilojen tekeminen on sosiaalisesti hyväksyttyä ja moni seksismin kirjoon kuuluva toiminta on normalisoitu. Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kiinnitämään huomiota seksismiin ja saamaan ihmiset tiedostamaan ongelman, sillä ilman tiedostamista ei myöskään voi tapahtua muutosta parempaan.

Batesilta kysytään usein, mikä asia on järkyttänyt häntä eniten Everyday Sexism Projectissa. Helposti luulisi, että vastaus olisi jotain pahoinpitely- ja raiskauskertomusten väliltä, mutta kamalinta Batesille on ollut lukuisat kirjoitukset alle 18-vuotiailta nuorilta, lapsilta, jotka kohtaavat huutelua, seksuaalista häirintää tai ihan vain alistumista sosiaalisen paineeseen ja odotuksiin.

“I’m fifteen and I feel like girl my age are under a lot of pressure that boys are not under. I know I am smart, I know I am kind and funny, and I know that everyone around me keeps telling me that I can be whatever I want to be. I know all this but I just don’t feel that way. I always feel like if I don’t look a certain way, if boys don’t think I’m ‘sexy’ or ‘hot’ then I’ve failed and it doesn’t even matter if I am a doctor or writer, I’ll still feel like nothing. I hate that I feel like that because it makes me seem shallow, but I know all of my friends feel like that, and even my little sister. I feel like successful women are only considered a success if they are successful AND hot, and I worry constantly that I won’t be. What if my boobs don’t grow, what if I don’t have the perfect body, what if my hips don’t widen and give me a little waist, if none of that happens I feel like what’s the point of doing anything because I’ll just be the ‘fat ugly girl’ regardless of whether I do become a doctor or not.”

– kirjoitus Everyday Sexism Projetin nettisivuilla

Everyday Sexism oli minulle äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, joka sai minut miettimään monia asioita uudella tavalla. Se toi tietoisuuteeni asioita, joita en ole ennen huomannut ajatella tai yksinkertaisesti tiennyt ja vahvisti ajatuksiani ja mielipiteitäni toisissa asioissa. Kirjan lukeminen herätti toisaalta paljon vihan ja turhautumisen tunteita, mutta toisaalta toivoa asioiden kääntymisestä parempaan, sillä mitä muutakaan Everyday Sexism on kuin merkki siitä, että ongelman tiedostaminen on nyt alkanut ja sille voidaan tehdä jotain. Everyday Sexismin lukeminen oli minulle ensimmäinen askel tähän suuntaan, enkä voi tarpeeksi suositella sen askeleen ottamista muille.

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

———

Kiittäen bookishteapartyn Katria, joka ei lakannut ottamasta tätä kirjaa ja asiaa esille

Mistä kaikki alkoi omalla kohdallani: Chimamanda Ngozi Adichien puhe We should all be feminists

Ja mitä siitä seurasi: Laura Bates puhumassa Everyday Sexism Projectista

Niille jotka eivät usko että ongelma on todellinen: klikkaa tästä ja/tai tästä

Everyday Sexism Projectin nettisivut

Everyday Sexism Projectin Twitter

 

Kuinka tuttu tämä aihe on sinulle?

Juhani Karila – Omenakrokotiilin kuolema

”Tutkijat suuntasivat antenneja kohti pilveä ja ilmoittivat, ettei se ole vesihöyryä vaan tietoisuus. — tutkijat sanoivat, että tietoisuus oli laskutus- ja myyntireskontra Persnetto. Se oli karannut keskisuuren betonielementtiyhtiön palvelimelta aamulla. Nyt Persnetto nousi lämpimän ilmavirtauksen mukana kohti stratosfääriä kuin parvi hanhia. Toimittajat nauroivat, tutkija lohkaisi hyvin, parvi hanhia, mutta he vakavoituivat pian sillä heidän piti keksiä pelottavia otsikoita.”

juhani karilan omenakrokotiilin kuolema

Omenakrokotiilin kuolema on J. H. Erkon kirjoituskilpailun voittaneen Juhani Karilan toinen novellikokoelma. Se koostuu kymmenestä novellista, joita yhdistää vahvasti absurdinen vire.

Novellit kysyvät muun muassa, mitä tapahtuu, kun laskutus- ja myyntireskontra  Persnetto ja Jumala ryhtyvät kilpasille tai kun koulun vanhempainilta päättyykin tonttukasinon perustamiseen. Saman kokoelman aikana ehditään myös road tripille pandojen kanssa sekä pahan sokeriaddiktion kouriin, jolloin niin omenakrokotiilit, salmiakit kuin sitruunakostajat saavat kyytiä. Eikä tässä vielä kaikki, jokainen novelli tarjoaa nimittäin omanlaisensa sattumusten sikermän.

Karilan novellit lähtevät useimmiten liikeelle jostain arkipäiväisestä ja tutusta tilanteesta, mutta päättyvät jonnekin aivan muualle. Hän tykittäää tekstissään absurdeja käänteitä niin tiuhaan, ettei lausetta aloittaessa voi tietää, mistä löytää itsensä sen päätyttyä. Ennakoimattomuus ja liioittelu ovat  novellien aseita, eikä Karila pelkää käyttää niitä. Jokainen teksti sisältää omanlaisensa logiikan nyrjähdyksen, jotka vievät lukijan tutun ja turvallisen ulottumattomiin.

Satuin kuuntelemaan osan Juhani Karilan haastattelusta Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostuin sitä kautta Omenakrokotiilin kuolemasta. Lisäpontta lukuprojektille antoi Ompun blogissaan Reader, why did I marry him? lanseeraama novellihaaste, joka haastaa tutustumaan lyhytproosaan. Olen lukenut hävettävän vähän novelleja: ainut kokonaan lukemani novellikokoelma on Rosa Liksomin loistava Väliaikainen. Lajina minulla ei ole novellia vastaan mitään, mutta Omenakrokotiilin kuolema oli hyppy liian kauas epämukavuusalueelle. Hyvä kirjallisuus yllättää, mutta teos jätti minut turhan ymmälleni.Toisaalta Karilan novellit ovat kiehtovia pienoismaailmoja, jotka toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan (tai ilman niitä?), mutta toisaalta niiden absurdismi jäi etäiseksi.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Oletko sinä absurdismin ystävä?

Susinukke Kosola – Avaruuskissojen leikkikalu

”kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen / kaikki haluaisivat vain olla / astronautteja ja kirjailijoita”

susinukke kosola avaruuskissojen leikkikalu blogi arvostelu

Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu -niminen runokokoelma on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta ja omistettu niille, jotka pelkäävät löytävänsä itsensä vääristä ihmisistä. Kutkuttavaa.

Avaruuskissojen leikkikalu muodostuu neljästä osasta, Löin pikkuvarpaani yöpöytään ja olin kuin muut, Yritin olla hyvä mutta olinkin ihminen, Paha on kaikki koska sen on oltava jossain, Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan ja tyyliltään erilaisista runoista: on jääkaappimagneettirunoja, proosarunoja ja niitä runoja, joita tällainen maallikko kutsuisi ”perinteisiksi” mutta mitattomiksi runoiksi. Muodosta riippumatta runot tarjoavat yli-inhimillisillä elementeillä rikastetun matkan ihmisyyteen.

Kosolan runoissa on jotain perin juurin arkista ja tuttua, kuppi kahvia, kissojen silittelyä, maailmanvaltiudesta mitättömyyteen vaihtelevia tunteita. Niiden rinnalla tehdään tuttavuutta avaruuskissojen ja kahvia havittelevien trombien kanssa. Ihmisyyttä sekin, onko? Arkisuuden ja dystooppisuuden välinen, paikoittain irvokas, kuilu kohdistaa kritiikin länsimaiseen elämäntapaan sen eri tasoilla ja muodoissa.

”koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin / on vain sitkeämpää valhetta // valtaisin Walt Disneyn linnan ellei / se olisi tekijänoikeussuojattu”

Luin Avaruuskissojen leikkikalun jo vähän aikaa sitten innostuttuani taas runoista Szymborskan Täällä-runokokoelman lukemisen jälkeen. Tutustumiseni runouden maailmaan jatkui myös Sammakon runokiertueella, jossa sain ensikosketukseni lavarunouteen. Ei ollut ollenkaan hullumpi ilta! Mikäli kaipaat esimakua Avaruuskissojen leikkikalun runoista ääneen luettuina, klikkaa tästä.

Kiitokset bookishteaparty -blogin Katrille sillä ilman häntä en varmaan olisi päätynyt valitsemaan tätä luettavakseni!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Onko sinun syksyysi kuulunut runoja?

 

Wislawa Szymborska – Täällä

”Tietty ajatus saapui luokseni / värssyksikö?, runoksiko? / Hyvä on – sanon – jää toviksi, rupatellaan. / Sinun on kerrottava minulle jotain itsestäsi.”

wislawa szymborska täällä

Olen todella huono lukemaan runoja, myönnän sen heti kättelyssä. Huono siinä mielessä, että tartun runokirjaan äärimmäisen harvoin. Viime vuonna halusin viimein tutustua tähän minulle vieraaseen kaunokirjallisuuden lajiin ja viihdyin useamman runoteoksen parissa. Tänä vuonna olen taas liukunut proosan puolelle. Haluaisin lukea enemmän runoja, mutta jostain syystä sen toteuttaminen käytännössä on jäänyt.

Kirjallisuuden opiskelijana olen hieman häpeissänikin siitä, kuinka vähän olen lukenut lyriikkaa, ja asian korjaamiseksi pyysin uusilta opiskelukavereiltani vinkkejä runoilijoista ja runoteoksista, joista he ovat pitäneet. Siten törmäsin nimeen Wislawa Szymborska, ja kun hänen ohuen ohut, lyhyytensä takia pehmeältä laskulta runouden maailmaan vaikuttanut kokoelmansa Täällä sattui löytymään kirjastosta, pääsin viimein valittamasta saamattomuuttani runojen suhteen.

Ja minkä löydön teinkään! Olen vakavasti otettavassa vaarassa rakastua runouteen. Szymborska kirjoittaa kieltä, joka värähtelee sielussa asti.

”He ohittivat toisensa ventovieraiden tavoin, / eleettä ja sanatta, / nainen oli kauppaan menossa, / mies autoonsa. // Ehkä hädissään, / tai hajamielisyyksissään / tai unohdettuaan / sen lyhyen ajan / jolloin he todella rakastivat toisiaan ikuisesti.”

        – Katkelma runosta PERSPEKTIIVI

Szymborskan runot ovat siinä mielessä ”aloittelijalle sopivia” ja ”helppoja”, ettei hän käytä monimutkaisia mytologisia tai symbolisia kuvioita , jotka edellyttäisivät paljon runojen ulkopuolista tietoa. Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.

Uskon, että olen nyt sellaisen runokokoelman (Täällä sisältää nimikkokokoelmansa lisäksi kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste) äärellä, jonka haluan hankkia omaksi ja johon tulen palaamaan lukuisia kertoja.

”Siis tänne vai tänne / ehkäpä tuonne, / tunteen, aavistuksen, / järjen varassa tai poikittain / sattuman kaupalla, / sotkeutuneilla oikopoluilla.”

– Katkelma runosta LABYRINTTI

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko runoja? Osaatko nimetä suosikkeja?