Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

favilli cavallo iltasatuja kapinallisille tytöille blogi arvostelu

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Peter Ackroyd – The Fall of Troy

“I cannot wait to bring you to the plain of Troy. To show you the place where Hector and Achilles fought. To show you the palace of Priam. And the walls where the Trojan women watched their warriors in battle with the invader. It will stir your blood, Sophia.”

peter ackroyd the fall of troy suomi blogi arvostelu

Peter Ackroydin romaani The Fall of Troy on fantastisia elementtejä hyödyntävä kertomus myyttisen Troijan kaupungin kaivauksilta. Se kyseenalaistaa hellimämme kuvan kulttuurimme antiikkiin ulottuvista loisteliaista juurista ja kysyy, mikä osuus idealismilla on historiankirjoituksessa.

Sophia Chrysanthis on 16-vuotias, kun hän vanhempiensa toiveesta nai itseään reilusti vanhemman saksalaisen arkeologin, herra Obemannin. Sophia saa kiittää naimakaupasta lukeneisuuttaan: Obermannin kriteerit avioitumiselle ovat kreikkalaisuus ja se, että tuleva rouva Obermann tuntee Homeroksen runoelmat. Avioliitto vie Sophian Turkkiin, Hissarlikin kaivauksille, josta Obermann vannoo nostavansa esiin muinaisen Troijan kaupungin.

Obermann on vankkumaton idealisti, joka ei anna minkään tai kenenkään tulla itsensä ja mielikuviensa Troijan väliin. Suojellakseen näkemystään hän on valmis valikoimaan ja tuhoamaan arvokkaita arkeologisia löytöjä ja kirjoittamaan modernia, tieteellistä historiaa tuhansia vuosia vanhojen eeppisten säkeiden mukaan. Harrastelija-arkeologin omistuneisuus ja innostuneisuus ovat lumoavaa ja mukaansa tempaavaa seurattavaa. Innoitus tekee Obermannista neron, mutta kiihkomielisyydessään hän on lähempänä hullua. Onko niiden välillä loppujen lopuksi kovinkaan suurta eroa?

“Archaeology is not a science,” Obermann says. “It is an art.”

Nerouden ja hulluuden raja ei ole ainoa rajapinta, jolla Sophia epäröi. Kaivausten ympärillä vallitsee mystiseen asti jännitteinen ilmapiiri. Eeppisten runonlaulajien maalailema kaupunki on raunioista paljastuessaan haluton jättämään tarunsa menneisyyteen. Tapahtuu siinä mielessä selittämättömiä asioita, että ne voi selittää kahdella tavalla kummankaan selityksen mitätöimättä toista. Joko tapahtuu niin kuin Obermann on vakuuttunut tapahtuvan: jumalat eivät suostu jäämään menneisyyteen tai unohduksiin, tai niin kuin rationaalinen ihminen selittää mysteerit auki nukkuakseen yönsä rauhassa: kaiken takana on luonnollisia sattumuksia tai korkeintaan jumalan asemaan korottautuvan ihmisen käsi.

The Fall of Troylla ja etenkin sen päähenkilöllä herra Obermannilla on innoittajansa tosielämässä. Se pohjautuu Heinrich Schliemannin 1800-luvulla johtamiin kaivauksiin, jolloin harrastelija-arkkitehti vastoin kaikkia odotuksia kaivoi ylös Troijaksi oletetun kaupungin rauniot. Löytö herätti aikanaan kiivasta keskustelua ja etenkin Schliemannin käyttämät menetelmät ovat jälkipolvien tuomitsemia. Halussaan ja kiireessään saavuttaa Troija hän kaivoi nopeasti nuorempien ja ylempien kerrosten läpi sekoittaen ja hävittäen suuren määrän arkeologisesti arvokasta esineistöä.

Obermannissa ja Schliemannissa on paljon samaa, mutta Obermann on imenyt mielipiteitään myös yleisestä 1800-luvun ilmapiiristä. Samoin kuin Euroopalle oli vaikea hyväksyä oikean Troijan tarunhohtoisuudesta barbaarisuuden puolelle lipsahtavia piirteitä, Obermaan on valmis tekemään mitä vain kaivaakseen Troijan ylös juuri sellaisena kuin Homeros on sen kuvaillut, rohkean, uljaan ja korkeamoraalisen soturikansan alkukotina. Barbaarinen Troija romuttaisi koko Euroopan kansallisromanttisen näkemyksen omasta ylevästä alkuperästään ja niimpä romaanista tulee yhden ihmisen idealismin ohella kuvaus kollektiivisesta narsismista.

The Fall of Troy on romaani, johon olisin tuskin törmännyt, jos en olisi päätynyt postmodernin historiallisen romaanin kurssille. The Fall of Troy päätyi luettavakseni siinä mielessä hyvään aikaan, että olin juuri kahlannut antiikin kirjallisuuden kurssille vaadittavan lukemiston läpi ja minulla oli sekä Homeros että Vergilius hyvässä muistissa kirjaa aloittaessani. Toisaalta antiikkiaiheeseen palaaminen uhkasi vaikuttaa yliannostukselta, mutta Ackroydin romaanin näkökulma myyttiseen aikaan oli niin erilainen ja mielenkiintoinen, ettei Troijan sodan jankkaaminen tuntunut uuvuttavalta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille antiikin, historian, mytologian ja miksei fantastisten piirteidenkin ystäville!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä kirjatuttavuuksia sinä olet löytänyt sattumalta?

Sofokles – Kuningas Oidipus

”Silloin paljastuu, että hän on lapsilleen veli ja isä ja sen naisen, josta hän syntyi, aviomies ja poika, isänsä lanko ja samalla murhaaja.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Sofokles - Kuningas OidipusSofokleen, yhden antiikin suurista tragediakirjailijoista, oletettavasti kuuluisin näytelmä on Kuningas Oidipus. Vaikka näytelmää ei olisi lukenut tai nähnyt esitettävän, Oidipuksen tarina on monelle tuttu ja hänen nimeään on lainattu myös psykologian käsitteisiin.

Thebaa kurittaa rutto, joka on jumalien rangaistus selvittämättömästä kuninkaan murhasta. Valtakunnan uusi kuningas ja entisen kuninkaan vaimon nainut Oidipus tahtoo selvittää tapauksen piittaamatta varoituksista, jotka uhkaavat sinetöidä hänen onnettoman kohtalonsa.

Kuningas Oidipus on kolmas ikinä lukemani näytelmä ja kuten jo huhtikuun tunnustuksissa paljastin, seurausta selittämättömästä impulssista, joka usutti antiikin tragedian kimppuun. Ehkei impulssi ole niin selittämätön, jos sijoitan sen pääsykokeisiin lukemani Aristoteleen Runousopin kontekstiin.

Vaikka Aristoteleen Runousoppi antaisi välineitä analydoida Kuningas Oidipusta pätevämmillä termeillä, tyydyn maallikkoarvosteluun. Tragedia oli lyhyt ja dialogimuodon takia nopealukuinen, mutta sen vaikutus niin myyttinä, draamana kuin psykologian teoriana on huomattava. Jos haluaa ymmärtää kulttuurimme monia viittauksia tähän miltei kaksi ja puoli vuosituhatta vanhaan näytelmään, sen lukeminen ei ole suuri ajallinen investointi. Myöskään sen, että juoni on pääpiirteissään tuttu, ei tarvitse antaa häiritä. Lukeminen on omanlaisensa elämys, vaikka tapahtumat olisivat tiedossa. Klassikkojen vetovoima ei useinkaan perustu nopeatempoiseen ja yllättävään juonenkulkuun (joka yleensä on romaaninkin kohdalla lukijalle ennestään tuttu) vaan ajattomaan sanomaan ja ihmiselämän taitavaan tiivistämiseen sanoiksi.

Haaste: Läpi historian

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Luetko sinä näytelmiä tai käytkö teatterissa usein?