Chinua Achebe – Kaikki hajoaa

”Kuinka sinä luulet, että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen mies on hyvin älykäs. Hän toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryyttään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut veljiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme.”

chinua achebe kaikki hajoaa blogi arvostelu

Chinua Acheben Kaikki hajoaa on afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä ja romaani, joka toi afrikkalaisen kirjallisuuden myös länsimaailman maailmankartalle. Nigerialaisen Acheben alun perin englanniksi kirjoittama teos kertoo ibgo-heimon elämästä ja tavoista ennen Afrikan kolonisaatiota ja kuvaa kulttuurien törmäyksen tuhoisia vaikutuksia.

Romaanin keskushenkilö on Okonkwo, jonka pahin pelko on tulla isänsä kaltaiseksi. Okonkwon isä Unoka oli tyhjäntoimittaja, joka ei ollut kuollessaan ottanut minkäänlaista arvonimeä mutta oli pahasti veloissa. Okonkwon onneksi klaani ei kuitenkaan tuomitse miestä vanhempien perusteella (toisin kuin tuon ajan Euroopassa jossa vanhempien yhteiskunnallinen asema määritti pitkälle lasten tulevaisuuden) ja kunnianhimonsa sekä kovan työnsä ansiosta Okonkwo on voinut kohota korkealle yhteisönsä arvojärjestyksessä. Okonkwo on maineikas monen kylän painimestari, rikas viljelijä, urhea soturi ja kylässään arvostettu ja merkittävä mies. Hän on kiivasluonteinen ja ylpeä, eikä siedä saamattomuutta tai heikkouksia, ”naismaisuutta”, itsessään tai muissa.

Okonkwo ei ole mikään miellyttävin henkilöhahmo (eikä hänen tarvitsekaan olla), sen voin tässä paljastaa, ja se, kuinka patriarkaalisten näkemysten läpi hän näkee yhteisönsä, aiheutti paikoitellen inhon tuntemuksia. Hänen kolme vaimoaan elävät tuodakseen ruokaa hänen pöytäänsä ja synnyttääkseen hänelle poikia ja ovat hänen mielialojensa armoilla, sillä hän ei arastele kohottaa nyrkkiään heitä vastaan. Hyvät ominaisuudet menevät hukkaan hänen tyttäressään, koska tämä on tyttö, ja hänen poikansa oppivat varhaisella iällä, että ”jos mies ei kyennyt hallitsemaan naisiaan ja lapsiaan (ja varsinkaan naisiaan), hän ei ollut todellinen mies oli hän kuinka rikas tahansa”.

Okonkwon yksioikoisuudesta huolimatta Kaikki hajoaa välittää vivahteikkaan kuvan igbojen elämästä 1890-luvun Nigeriassa, heidän tavoistaan, yhteiskuntarakenteestaan ja uskomuksistaan. Esi-isien ja jumalien kunnioittaminen on tärkeää, riitit ovat muotoutuneet kunnioittamaan ikiaikaisia perinteitä, omien lakien ja tapojen mukaan toimiminen on takaa yhteisön toimivuuden ja erimielisyydet ratkaistaan sekä rangaistukset jaetaan totutun kaavan mukaan.

Tämä siis ennen kuin valkoinen mies uskontoineen ja yhteiskuntajärjestelmineen saapuu Okonkwon kotikylään. Oudot ja erilaiset tavat herättävät hämmennystä puolin ja toisin, mutta valkoisen miehen sanomassa on jotain, mikä viehättää varsinkin huono-osaisia ja niitä, jotka ovat eläneet Okonkwon kaltaisten miesten kiivauden ja äkkipikaisuuden pelossa. Ennen pitkää tapojen ja uskomusten erilaisuus koetaan kuitenkin uhaksi, vaikka rinnakkaiselon mahdollisuutta ei kokonaan haudattaisikaan:

”Kerro valkoiselle miehelle ettemme vahingoita häntä – – Mutta tämä temppeli jonka hän rakensi, on tuhottava. Me emme enää anna sen olla kylässämme. Se on tuonut keskellemme suunnattomasti taikauskoa, ja me olemme tulleet tekemään siitä lopun. – – Voit jäädä luoksemme jos pidät tavoistamme. Voit palvoa omaa jumalaasi. On oikein että mies palvoo isiensä jumalia ja henkiä. Mene takaisin taloosi niin ettet loukkaannu. Vihamme on suuri, mutta me olemme pitäneet sen kurissa niin että voimme puhua sinulle.”

Alkaa olla jo liian myöhäistä, kun Okonkwon kaltaiset perinteiden kannattajat huomaavat kaiken tutun murenevan ympäriltään. On joko sulauduttava valkoisen miehen osoittamaan järjestykseen tai noustava taistelemaan olemassa olonsa puolesta.

Achebe antaa äänen rikkaalle perinteelle, jonka valkoiset valloittajat tuomitsivat primitiivisenä vierauden pelossaan ja ylemmyyden tunnossaan. Historiankirjoitus tunsi pitkään vain valkoisen näkökulman, mutta näennäisen yksinkertainen ja sadunomainen kertomus nousee kriittiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi valkoisen miehen ylivoimasta kertovan myytin rinnalle. Kahden erilaisen maailmankatsomuksen välille syntyviä ristiriitoja ja niiden ratkaisemattomuuden tuhoisia vaikutuksia kuvaava Kaikki hajoaa on tärkeä kirja, joka saa näkemään oman kulttuurisen kontekstinsa yli.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Acheben kynäilemä moderni klassikko sinulle tuttu?

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

yaa gyasi matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Marissa Meyer – Cress

”When she was just a child, the witch locked her away in a tower that had neither doors nor stairs.”

marissa meyer cress suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista Cinder ja Scarlet, luvassa on juonipaljastuksia.

Maapallon tulevaisuus näyttää synkältä: Kuuta hallitseva ilkeä kuningatar Levana kokoaa suunnatonta armeijaa, joka on valmis hyökkäämään pienimmästäkin yllykkeestä, eikä miljoonia uhreja vaatineeseen kulkutautiin ole löydetty parannuskeinoa. Cinder ja Thorne jatkavat pakomatkaansa etsityimpinä rikollisina ja Scarletin ja Wolfin tuomalla lisävahvistuksella. Ajan käydessä vähiin he saavat apua yllättävältä liittolaiselta, satellittiin vangitulta mestarihakkeroijalta, Cressilta. Pystyvätkö he estämään avioliiton, joka tuhoaisi koko maapallon?

Olen kehunut sarjaa jo kahden bloggauksen edestä, joten tuntuu itsensä toistamiselta ihailla Meyerin visiota yhdistää sadut (tällä kertaa Tähkäpää) ja scifi tai kiitellä hänen taitoaan kuljettaa samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista. Nämä asiat pitävät paikkansa edelleen, tosin Scarlet jää hieman paitsioon tehdäkseen tilaa kirjan tärkeimmälle uudelle henkilölle Cressille.

Uutena huomiona mainitsen sen, kuinka pidän Meyerin rakentamasta ryhmädynamiikasta. Nuortenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paljon pääparin yhteistyöhön ja sen ongelmiin, mutta The Lunar Chronicles -sarjan kokoama sakki on ihanan värikäs. Vaikka sieltäkin erottuu selviä pareja, on virkistävää seurata henkilöiden käyttäytymistä myös muiden kuin heidän romanttisten tunteidensa kohteiden kanssa.

Monen mielestä sarja paranee kirja kirjalta, ja vaikkei minulla ole sen kummempaa valittamista, pidin Scarletista enemmän kuin tästä. Se ei silti suinkaan tarkoita sitä, ettei Cress olisi jättänyt minua haluamaan seuraavaa osaa!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjasarjan sinä olisit halunnut lukea alusta loppuun yhdellä istumalla?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

André Brink – Katson pimeään

”Mutta minusta näyttää kuin meidän tarinamme kertoisi matkasta yhä syvemmälle yöhön, yhä synkkenevään pimeään: kärsimyksestä joka ei puhdista eikä jalosta eikä johdata traagiseen viisauten, vaan joka tarpoo omaa turhuuden kehäänsä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: André Brink - Katson pimeäänKolminkertaisen Nobel-ehdokkaan André Brinkin pääteos Katson pimeään kertoo apartheidista verenpunaisin kirjaimin, ei vaikene rotuvihasta, kidutuksista tai murhista eikä suostu asettamaan ihmisiä arvojärjestykseen ihonvärin perusteella. Siksi se kiellettiin Etelä-Afrikassa vuonna 1973.

Romaani alkaa Malanin epäoikeudenmukaisuuksilla väritetyllä sukusaagalla, joka tuntuu tuomitsevan päähenkilönsä Josephin onnettomaan loppuun ennen kuin hänen elämänsä on alkanutkaan. Tarina lähtee liikkeelle tapahtumien päätepisteestä, jossa Joseph kerii auki elämänsä rakkauksia ja vastoinkäymisiä odottaessaan kuolemantuomiota.

Suurin hänen rakkauksistaan on Jessica, valkoinen nainen, joka on kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa ja joka ei kasvanut uskomaan ihmisten erotteluun ihonvärin perusteella. Heidän rakkautensa on salailua ja kuihduttavaa pelkoa, autuutta ja uhkarohkeutta. Vaikka takakannen teksti painottaa tätä jo alun perin tuhoon tuomittua suhdetta, Jessica ilmestyy varsinaisesti henkilöhahmona kirjan sivuille vasta viimeisellä kolmanneksella. Lapsuudesta aikuisuuteen ja viimeisiin päiviin asti Josephin rinnalla kulkee toinen rakkaus, teatteri.

Intohimo teatteriin alkaa lapsuuden pienistä näytelmävirityksistä, muodostuu uraksi ja pääsylipuksi vapaampaan maailmaan Eurooppaan ja muuttuu lopulta haluksi herättää katselijat yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tiedostamiseen. Toiset haluaisivat Josephin näyttelijäryhmän ryhtyvän avoimeen vastarintaan:

”Sinä haluat avata ihmisten silmät – ja sitten astua itse sivuun. Mutta minä sanon että tänä aikana, tässä maassa, ei kenelläkään ole oikeutta seistä syrjässä.”

Politisoituneesta sanomasta ja kiristyneestä tilanteesta seuraa näytelmien kieltämistä, pulaa esiintymispaikoista, lukuisia poliisitarkastuksia, keksittyjä veroja ja loputonta vahingontekoa. Valkoinen hallitus pelkää sitä, mihin Joseph ei lakkaa uskomasta: taiteen mahdollisuuteen vaikuttaa ja muuttaa.

Olen lukenut Brinkiltä myös kaksi muuta teosta. Tuokio tuulessa sijoittuu 1700-luvulle ja kertoo valkoisen naisen ja orjan henkeäsalpaavasta matkasta läpi aavikoiden, Valkoinen, kuiva kausi valkoiselle miehelle koituvista vaikeuksista, kun hän alkaa Soweton rotumellakoiden aikana (1976) selvittää poliisin käsiin kadonneiden puutarhurin ja tämän pojan katoamista. Tuokio tuulessa jätti vahvan jäljen ja kosketti, mutta Valkoinen, kuiva kausi oli pettymys, enkä kolmatta kirjaa aloittaessani tiennyt, kumman puolelle se kallistuisi. Katson pimeään yhdisti kahden aiemman kirjan tärkeitä elementtejä, traagisen rakkaustarinan ja yhteenotot poliisin kanssa, mutta toi apartheidin käsittelyyn myös oman, erilaisen näkökulmansa. Tuokiota tuulessa se ei voita, mutta oli vahva ja mieleenpainuva lukukokemus.

Katson pimeään on hyvin kaunistelematon kertomus rotuvihasta koituvasta terrorista ja vaikka siitä johtuva raakuus tuo kirjaan uskottavuutta ja jää huutomerkin lailla lukijan mieleen, väkivallan kuvaus tuskin sopii herkimmille lukijoille. Minuun kirja iski vaikuttavana kuvauksena apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, mahdottomasta rakkaudesta ja intohimosta teatteriin.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinulla viha-rakkaussuhdetta jonkun kirjailijan tuotantoon?

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laura Lindstedt - OneironOneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Barbara Kingsolver – Myrkkypuun siemen

”Näetkö tuon, Béene? Se on Kongo. Ei mitään mineraaleja eikä sydämettömiä, kiiltäviä kiviä, joilla käydään kauppaa meidän selkämme takana. Kongo olemme me.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Barbara Kingsolver - Myrkkypuun siemenOn vuosi 1959. Belgian Kongon irtautuminen isännästään vaikuttaa vasta kaukaiselta haaveelta, kun yhdysvaltalainen baptistilähetyssaarnaaja päättää koko vakaumuksensa vimmalla pelastaa syvällä viidakon siimeksessä asuvan yhteisön omilta perinteiltään. Mukanaan hän tuo tahtoonsa alistuvan vaimonsa Orleannan ja neljä tytärtään, pinnallisen Rachelin, isänsä suosioon pyrkivän Leahin, tämän hemiplegiasta kärsivän ja nauttivan kaksoissiskon Adahin ja vasta viisivuotian Ruth Mayn. Niin kuin valkoinen siirtomaaisäntä on virallisesti primitiivisen kongolaisen rodun herra, isä on perheen ylin ja ainut auktoriteetti. Sitten historian syöksyvä virta tempaa mukaansa niin Kongon kuin Pricen perheen. Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen on samalla tarina viiden naisen kasvusta ja itsenäistymisestä sekä tilinteko kansakunnasta, joka rakentaa identiteettiään.

Kolme vuosikymmentä kestävä matka ihmisyyteen kerrotaan pääasiassa tytärten näkökulmasta. Jokainen heistä on kertojaäänenä erilainen ja persoonallinen: Rachel keskittyy itseensä ja kaipuuseensa normaalin teini-ikäisen elämään, Leah haluaa ymmärtää, Adah vääntää asioita epäsymmetristen aivojensa sallimalla tavalla ja Ruth May suhtautuu ympärillä tapahtuviin asioihin lapsenomaisella innolla ja yksinkertaisuudella. Usean kertojan ratkaisut kariutuvat harmittavan usein siihen, että kertojat on vaikea erottaa toisistaan, mutta Myrkkypuun siemen ei kärsi siitä ongelmasta.

Kongo on etsiytynyt ajatuksiini säännöllisesti viimeisen puolen vuoden aikana. Historian tutkielmani käsitteli Leopold II:n Kongoa ja siirtomaavallan alkua, luin Joseph Conradin Pimeyden sydämen ja olen seurannut Bosco Ntagandan viime kuussa käynnistynyttä oikeudenkäyntiä (josta kiinnostuneille lisää täällä: Human Rights Watch, BBC, HS). Pricen perhe saa huomata, että kansainvälisen poliitikan valtapelit kantautuvat viidakon syvyyksiin yleensä myöhässä, mutta nimet kuten Lumumba, Tshombe ja Mobutu kiirivät rummuttamalla kylästä toiseen. Vannoutuneena historian ystävänä todellisuudesta kohoavat oikeat nimet ja tapahtumat saavat minut värittämään sisäisen historiankirjan oppikirjani sivuja elävämmiksi.

Enemmän kuin historian oppitunti, Kingsolverin romaani on kuitenkin osoitus kahden kulttuurin kohtauspisteestä – ja kyllä, siitä miten eurosentrinen tapa nähdä maailmaa ei ole se ainoa oikea. Älkää pelätkö, romaani ei saarnaa, vaan näyttää kuinka virkistävää on välillä nähdä oma kulttuurinsa toisen näkökulmasta:

”Kotona Georgiassa kaikilla, jotka tunsimme, oli auto.”

Á bu, älä kerro satuja. Se ei ole mahdollista.”

”No ei ihan kaikilla. En tarkoita vauvoja ja pikkulapsia. Mutta ihan joka perheessä kuitenkin.”

”Ei ole mahdollista.”

”Totta se on! Ja joillakin perheillä on jopa kaksi autoa!”

”Mihin kummaan tarvitaan niin monta autoa yhtä aikaa?”

Koska tunnen vihkiytyneeni Kongon historiaan suhteellisen hyvällä yleiskuvalla, tiesin mitä odottaa, eikä juoni yllättänyt samalla tavalla kuin ensi kertaa asiasta kuulevaa. Toki kukin omalla tavallaan käänteisiin suhtautuva henkilö toi oman mausteensa kerrontaan. Lukemisen jälkeen emmin kolmen ja neljän tähden välillä: en ollut järisyttävän vaikuttunut, mutta kirja sai minut ajattelemaan.

Jos kaipaat maisemanvaihtoa astetta eksoottisempaan ympäristöön tai sävyjä vähän kirjoitettuun mysteeriin nimeltä Kongo, suosittelen. Jos pelkäät viittauksia Raamattuun ja erilaisuutta, en suosittele muuten kuin siedätyshoitona.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Tämän myötä valloitan Kongon ja haluaisin tietää, onko teillä vinkattavana siirtomavallasta kertovia tai muuten vaan Euroopan ulkopuolelle kurkottavia kirjoja?