Yann Martel – Piin elämä

”Japanilaisomistuksessa oleva, Panaman lipun alla purjehtiva rahtilaiva Tsimtsum upposi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta 1977, neljä päivää Manilasta lähdön jälkeen. Olen pelastusveneessä. Nimeni on Pii Patel. Minulla on vähän ruokaa ja vähän vettä, mutta bengalintiikeri on vakava ongelma. Pyydän ottamaan yhteyttä perheeseeni Winnipegissä Kanadassa. Kaikkea apua arvostetaan. Kiitos.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Yann Martel - Piin elämäMitä ajattelisit, jos rantaan ajelehtineesta pullosta paljastuisi vastaava viesti? Luulisitko, ettei kirjoittaja ole tosissaan? Niin minäkin olisin luullut kunnes luin Yann Martelin kynäilemän huiman selviytymistarinan.

Kun teini-ikäistä intialaispoikaa Piitä, hänen perhettään ja hänen isänsä eläintarhan eläimiä kuljettanut alus uppoaa, Pii onnistuu pääsemään pelastusveneeseen. ”Onnistuu pääsemään” muuttuu erittäin kyseenalaiseksi sanavalinnaksi hengästyttävän nopeasti, sillä veneeseen on pelastautunut hänen lisäkseen seepra, borneonoranki, täplähyeena ja bengalintiikeri. 227 päivän kuluttua poika ja tiikeri rantautuvat Meksikoon. Mitä on tapahtunut?

Piin elämä on suolavedenmakuinen, auringon kärventämä ja hienoisesti eläimen jätöksille tuoksahtava romaani, jonka vahvuus on siinä, että sitä voi lukea kahdella eri tavalla: jännittävänä eloonjäämistaisteluna tai filosofisempana tutkielmana ihmisyydestä. Piin on pantava kekseliäisyytensä ja  kaikki lapsuutensa eläintarhasta oppimansa tiedot ja taidot käyttöön selvitäkseen aavalla merellä. Hänen kykynsä ajatella, jonka monesti sanotaan erottavan ihmisen eläimestä, pitää heidät hengissä, mutta lukija huomaa eläinkunnan rajojen järkkyvän pelastusveneessä. Mikä erottaa merisairaan kissapedon ja pojan, jonka on opeteltava ajattelemaan kuin eläin pelastaakseen nahkansa?

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon Piin elämä keskittyi pelastusveneen ulkopuoliseen elämään kuten Piin lapsuuteen ja eläinten käyttäytymistä koskeviin tietoiskuihin. Selonteot saattavat kyllästyttää, mutta minä nautin erityisesti alkupuolen kuvauksesta kolmesta Intiassa törmäävästä uskonnosta, hindulaisuudesta, islamista ja kristinuskosta. Silloisena uskonnon ylioppilaskokeeseen opiskelevana abirenttuna lukupäiväkirjani ensimmäiset merkinnät ovat Piin uskonnollisuuden kartoittamista ja sekaisuudessaan huvittavat: ”kristitty (oletettavasti), kotona Ganeshan patsas -> hindu?, vähän myös muslimi koska kuva Kaaban temppelistä”. Piin uskonnollinen vakaumus – tai vakaumuksen moneus – hämmensi minua aluksi, mutta kun asiaa käytiin loistavan oivaltavalla tavalla läpi sadannen sivun paikkeilla, olin hylätä uskonnon oppikirjani siihen paikkaan. Tässä uskontodialogia tarvitsevassa maailmassa teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, kun Pii sulassa sovussa itsensä kanssa löysi rauhan ja merkityksen kaikista kolmesta uskonnosta, mutta häntä kaitsevat uskonoppineet pitivät jyrkästi kiinni eksklusiivisista pelastuskäsityksistään. Papin, imaamin ja pandiitin väittelyn synnyttämä oivallus on loistava esimerkki hetkistä ja tunteista, joiden takia luen. Mieleni tekisi lainata tähän todistukseksi tekstiä ainakin kolmen sivun verran, mutta laittoman pitkän kappaleen takia jätän sen toiseen kertaan.

Piin ja Richard Parkeriksi nimetyn bengalintiikerin purjehdus Tyynen valtameren poikki on ällistyttävä ja toisinaan ällöttäväkin. Jo ajatus yhdestäkin päivästä pelastusveneessä villieläimen kanssa on absurdi – ja silti Martel saa minut uskomaan, että päiviä kissapedon kanssa voi kertyä yli kaksisataa. Piin elämä saa todella uskomaan mahdottomaan. Martel myös asettuu siihen kirjailijoiden sarjaan, joka raaputtaa ihmiskunnan paljon puhutun sivistyksen pintaa. Tässä ja nyt, istuessani neljän seinän sisällä tietokoneeni ääressä en voisi kuvitellakaan teurastavani kilpikonnaa; haaksirikkoisena ja nälän riuduttamana tekisin niin kaikista ahimsa-periaatteista huolimatta, aivan kuten Pii.

Ja vielä lopuksi: jos joskus joudun veden varaan tiikerin kanssa, tiedän miten toimia.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Halusin nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion jo ennen kirjan lukemista, nyt ihmettelen, miten tällaisen tarinan voi toteuttaa valkokankaalla. Oletko nähnyt Piin elämän elokuvana?

Janice Y. K. Lee – Pianotunnit

”Hän on kaikkien aikojen viehättävin epäkohtelias ihminen. Ihmiset paistattelevat hänen huomiossaan.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Janice Y. K. Lee - PianotunnitJanice Y. K. Leen Pianotunnit sijoittuu vuosiin 1942 ja 1953, sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Hongkongiin. 1940-luvulla Will Truesdale tempaistaan mukaan Kaukoidän ylelliseen, juhlien täyttämään elämään, jossa hän rakastuu Trudy Liangiin, kiinalais-portugalilaiseen seurapiirikuningattareen. Kymmenen vuotta myöhemmin järkiavioliiton solminut Claire Pendleton saapuu Hongkongiin ja päätyy opettamaan pianonsoittoa varakkaan paikallisen perheen tyttärelle. Tahtomattaan hän huomaa joutuvansa käärimään auki kymmenen vuoden takaisia rakkauden ja petoksen säikeitä, jotka yhdistävät hänen työnantajansa, Willin ja salaperäisen Trudyn. Pianotunnit vie lukijan toisen maailmansodan melskeisiin ja keskelle salaisuuksia.

Takakannessaan kirja lupaa rakkautta, sotaa ja petosta, ja näitä kaikkia juoni kyllä tarjoaa, mutten oikein missään vaiheessa lämmennyt tarinalle. Eksoottinen tapahtumapaikka ja aasialainen näkökulma hyvin eurooppalaisesti käsiteltyyn maailmansotaan nosti odotuksia, mutta kirjan näkökulma oli hyvin englantilainen, sillä suurimmaksi osaksi se keskittyi Clairen ja Willin Hongkongissa viettämään aikaan.

Leen kerronta on aika suoraviivaista, eikä ainakaan alussa jättänyt tilaa tutustua tai kiintyä henkilöihin. Romaanin pääparin, Willin ja Trudyn, välinen kipinä ei välittynyt minulle asti, eikä heidän traaginen tarinansa koskettanut. Trudy oli muutenkin mielestäni epämiellyttävä henkilö: ailahtelevainen, naiivi, pinnallinen ja jopa töykeä. Hänen viehätttävyytensä ei kompensoinut hänen epäkohteliaisuuttaan.

Jos jostain etsin ansioita, sodan kuvaus ensin kaukaisena jylynä, sitten osana arkipäivää ja lopuksi alituisena seuralaisena oli onnistunut. Lee tosin esittää japanilaiset hyvin yksipuolisesti raakoina ja rellestävinä valloittajina, mutta harvoinpa vihollista pyritään kuvaaman hyvässä valossa. Sota kuulostaa mielettömältä myös maapallon toisella puolella:

”- – britit asettavat räjähdyspanoksiaan japanilaisten nähden, ja japanilaiset rakentavat yhtä uutterasti uutta siltaa, joka pystytetään paikalle räjähdyksen jälkeen. Kumpikin osapuoli yrittää olla kiinnittämättä huomiota viholliseen, kumpikaan ei kyseenalaista toisen tekemisiä eikä yritä estää vihollisen toimia.”

Useamman loistavan kirjan jälkeen Pianotunnit jäi yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Jo alkupuoliskolla sain itseni kiinni ajatuksesta, että vaikka jotain ilmiselvästi salataan lukijalta, minulla ei ole välitöntä halua saada tietää, mitä se jokin on.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Minkä kirjan lukemisen sinä aloitit hyvillä odotuksilla, mutta jouduit pettymään?

Ryan Graudin – The Walled City

”Run fast. Trust no one. Always carry your knife.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ryan Garudin - The Walled CityMei Yeen isä myi tyttärensä prostituoiduksi Veljeskunnalle (Brotherhood) saadakseen rahaa riisiviinaan. Tytön ainoa kosketus bordellin ulkopuoliseen elämään on kalteroitu ikkuna.

Dai välittää huumeita kaupungin vaikutusvaltaisimmalle jengipomolle ja yrittää paeta menneisyyttään. Hänellä on 18 päivää aikaa suorittaa tehtävänsä ja ostaa sillä itselleen ulospääsy Hak Nam Walled Citystä.

Jin Ling on naamioitunut pojaksi säilyäkseen hengissä. Silloin kun hänen ei tarvitse paeta katujengejä, hän etsii kadonnutta siskoaan.

Hak Nam on huumejengien, prostituoitujen ja katulasten kaupunki. Sen tiheästi rakennetut, korkeat talot estävät auringon säteiden pääsemisen kapeille, aavemaisille kujille, joilla mikään laki ei ole voimassa. Armottomilla kaduilla selviämiseen on kolme sääntöä: Juokse nopeasti. Älä luota keheenkään. Pidä aina puukkoa mukanasi.

Kirjan miljöö on kiehtovan erilainen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Se on synkkä, kova ja raaka ja kätkee suojiinsa lohduttomia kohtaloita, joita kolme vuorottelevaa näkökulmaa paljastavat yksitellen. Jokaisella on salaisuutensa muttei luottamusta paljastaa niitä toiselle.

Koukuttavasta alkuasetelmasta huolimatta kirjan ensimmäinen puolikas on hitaanpuoleinen. Loppupuoli onkin sitten täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin juonivetoista, joten vaihtelu virkisti. Graudinin tapa kirjoittaa oli paikoitellen lumoavan kaunista, mikä muodosti raadollisen vastakohdan tummille sävyille:

”But I can only look at such brokenness and feel it inside me, echoing long and far, deeper than the darkness between stars.”

The Hak Nam Walled City, tai hyvin sen kaltainen kaupunki, on oikeasti ollut olemassa. Kowloon Walled Cityn paikalla sijaitsee tänä päivänä puisto, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten se oli Hongkongin erittäin tiheään asuttu kaupunginosa. Kowloonissa asui 33 000 (joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000) ihmistä 6,2 hehtaarin alueella. Väestötiheys neliökilometrillä oli 1,3 miljoonaa asukasta. Vertailun vuoksi: Helsingin asukastiheys on 2 495 asukasta neliökilometrillä, Pekingin noin 1 200. Niin kuin Hak Namissa, Kowloonissa aurinko ei ulottunut maanpinnalle ja laillisen järjestyksen sijasta katuja hallitsi pelon ja vahvimman oikeus.

Olin odottanut The Walled Cityltä vähän toisenlaista tarinaa, mutta tämä toimi hyvin näinkin. Kolme tähteä on vähän alakanttiin, mutta ihan neljää tähteä en halunnut antaa.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Nyt olen avannut myös Kurjen siivellä -haasteen. Mitä sinun lukuhaasteillesi kuuluu?

John Boyne – Tarkoin vartioitu talo

”Tsarevitšilla on tietenkin monta henkivartijaa. Mutta hän tarvitsee enemmän. Hän tarvitsee kumppanin, joka pystyy samalla huolehtimaan hänen turvallisuudestaan. Minä uskon löytäneeni sen mitä tsaari etsii. Minä aion lahjoittaa sinut hänelle, Georgi Daniilovitš. Edellyttäen että hän kelpuuttaa sinut.”

Kirjavarkaan tunnustuksia- kirjablogi: John Boyne - Tarkoin vartioitu taloKaikki tiet vievät erikoistarkoitukseen varattuun taloon, jonne päättyy kokonainen valtakunta: keisarien Venäjä ja Romanovin hallitsijasuku. John Boynen romaanissa Tarkoin vartioitu talo on kaksi lähtöpistettä, joista käynnistyy vääjämätön matkanteko kohti heinäkuun seitsemännettätoista vuonna 1918.

Kašin, Venäjä 1915: musikalle aukeavat Talvipalatsin ovet, kun hän pelastaa suuriruhtinaan hengen.

Lontoo, Englanti 1981: iäkäs venäläinen emigrantti valmistautuu hyvästelemään syöpään sairastuneen vaimonsa.

Venäjän vallankumous, viimeisen tsaariperheen kohtalo ja lukuisat myytit siitä, mitä tapahtui Ipatjevin talon kellarissa hämärän peittoon jäänenä yönä, eivät lakkaa kiehtomasta. En ole immuuni tuon traagisen tapahtumaketjun viehätykselle – päinvastoin, Romanov on lähestulkoon taikasana lukuhalun synnyttämiseen. Heidän seurassaan olen vaeltanut vuosisatojen läpi ja kerännyt siinä samalla aikamoisen tietopankin valtaapitäneistä. Se, että Tarkoin vartioitu talo kiinnitti huomioni, ei tarvitse enempiä selittelyjä.

Omalle mukavuusalueelle pääsemisen piti olla nautittavaa, mutta lopulta kompastelin tietäväisyyteeni. Ensimmäiset satakunta sivua olin onnellisesti uppeluksissa tutussa aiheessa ja juonen vietävänä, sitten heräilevät kysymykset kuljettivat minut pintaan. Pitääkö tämä paikkansa? Olisiko näin voinut tapahtua? Vastaako tämä sitä, miten olen kuvitellut asioiden tapahtuneen?

Harmittavan usein vastaus oli ei, sillä Tarkoin vartioitu talo on paikoin historiallisesti epätarkka. Olisin ollut valmis lukemaan ristiriitaisuudet toden kanssa taiteilijan vapauden piikkiin, jos epäuskottavat juonenkäänteet olisi kirjoitettu vankemmalle, perustellummalle pohjalle. Kuvaus hovin viimeisistä sekasortoisista vuosista jää ohueksi ja osa hahmoista yksipuolisiksi kuviksi, jotka heijastavat vain yleistä mielipidettä ja käsitystä, eivät kunnollisen taustatyön tuomia sävyjä ja moniulotteisuutta. Toki Georgin näkökulma, vaikka hän helpon ja vaivattoman tuntuisesti luiskahtaa keskelle Venäjän ensimmäistä perhettä, on vain subjetiivisen rajattu kurkistus kulisseihin.

Tarinassa on kuitenkin toinenkin puoli ja Boyne käyttää aikaa mielenkiintoisella tavalla. Georgin sulautumista osaksi keisariperheen palvelusväkeä ja Pietarin hurvittelevaa, ylellistä ja maalaispojalle täysin käsittämätöntä elämäntapaa kuvataan kronologisesti, mutta hänen myöhemmät vaiheensa Englannissa ja Ranskassa avautuvat käänteisessä järjestyksessä, lopusta alkuun. Kotimaansa jättäneiden sulautuminen osaksi uutta yhteiskuntaa ja Georgin ja hänen vaimonsa Zojan rakkaus värähtelee toisella taajuudella, jossa soivat elämänkaaren ilot ja surut.

Vallankumouksen jälkeisten tapahtumien kertominen käänteisessä järjestyksessä valaa jännitystä ja petaa draamankaarelle huippukohtaa. Aavistelin lopussa ilmi tulevaa käännettä jo kenties ennen kuin se oli tarkoitus, mutta olin silti hieman pettynyt tapaan, jolla paljastus tuli ilmi melkeinpä sivulauseessa, ikään kuin Boyne olisi odottanut lukijan yhdistelevän langat jo aikaisemmin ja todennut yllätyksen tarpeettomaksi.

Intohimo tiettyyn historialliseen tapahtumaan tekee siitä kirjoitetun fiktion lukemisesta vaikeaa. Onko kukaan muu törmännyt samaan ilmiöön? Olisin kovasti halunnut heittäytyä vallankumouksen vietäväksi, mutten osannut päästää irti. Ehkä Boyne ei ollut kohdallani iskevin vaihtoehto. Häneltä aion kuitenkin lukea ainakin Pojan raidallisessa pyjamassa ja tehdä vasta sitten johtopäätöksiä hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Tällä hetkellä minulla on siihen aivan liian puolueellinen olo.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Onko teillä suositella Romanoveihin liittyviä kirjoja tai Boynen muuta tuotantoa?

Follow my blog with Bloglovin