Kirjat jotka kiinnostavat tällä hetkellä eniten

Niina Mero - Englantilainen romanssi

Vuoden lukutavoitteita pohtiessani tulin siihen tulokseen, etten kokoa tälle vuodelle samanlaista superlistaa kuin aikaisempina vuosina, mutta mietin tekeväni välillä pienempiä katsauksia kirjoihin, jotka innostavat minua sillä hetkellä eniten ja jotka haluaisin saada käsiini mieluiten heti juuri nyt. Yliopistolla lukutahti on aivan hirveä, mutta nyt kun kerran minulla alkoi reading week, jonka tarkoituksena on lukea kaikki rästit ja ehkä jopa jotain ennakkoon, eikä minun siis tarvitse aikatauluttaa kolmea pakollista romaania tälle viikolle (paitsi siis ne rästit… voi tätä logiikkaa), ehdin hieman haaveilla kirjoista, jotka lukisin, jos minulla olisi aikaa. Tai jotka luen niiden kirjojen sijasta, jotka minun pitäisi lukea.

Silvia Hosseini – Pölyn ylistys

Olen viime viikkoina ollut hurjan innostunut esseistä, sekä niiden lukemisesta että omien esseeideoiden hahmottelusta ja lajityyppiä ajatellessani mieleeni tulee joka kerta Silvia Hosseinin Pölyn ylistys. Harkitsin ostavani sen jo viime syksynä, mutta jätin asian hautumaan ja nyt joka kerta kun Pölyn ylistys vilahtaa blogeissa tai sosiaalisessa mediassa, harmittelen, etten hankkinut sitä silloin, kun pyörittelin sitä käsissäni kirjakaupassa. Mutta kyllä minä sen vielä käsiini saan!

Ali Smith – Autumn

Ali Smithin Autumnin bongasin englanninkielisestä kirjatubesta, enkä oikein osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen viehätti, mutta se on jäänyt vahvasti mieleeni kirjana, joka pitäisi lukea. Tätäkin pyörittelin jo käsissäni, tällä kertaa lähikirjastossa, mutta huomattavasti pienemmät lainarajat ja kurssien pitkät lukulistat saivat jättämään sen vielä hyllyyn. Mutta kunhan toukokuu tulee ja minulla on aikaa lukea muutakin kuin määrättyjä kirjoja…

George Orwell – 1984

Orwellin klassikko on keikkunut lukulistalla jo vuosia, ja koska sitä on täällä ollessani ehditty suosittelemaan minulle jo useampaan kertaan, se kipuaa taas korkeammalle tärkeysjärjestyksessä. Luen aika harvoin dystopia- tai scifikirjallisuutta, mutta kaikkien aikojen suosikkikirjoihini kuuluu useampikin dystopiaklassikko, joten odotukset ovat korkealla tämän suhteen.

Niina Mero – Englantilainen romanssi

Niina Meron juuri julkaistu esikoisteos olisi ehkä mennyt minulta aivan ohi, jos sen arvostelukappale ei olisi kulkeutunut minulle asti. Täällä myöhäisviktoriaanisen arkkitehtuurin keskellä ei tunnu ollenkaan hassummalta ajatukselta lukea Oxfordiin sijoittuvaa romaania, eikä romanssin lupaavat assosiaatiot Jane Austeniin kuulosta yhtään pahalta. Paljon mitään en kirjasta tiedä, mutta tekee kovasti mieli lukea välillä jotain suomeksi.

Henriikka Rönkkönen – Bikinirajatapaus

Luin Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän juuri ennen vuodenvaihdetta ja se kohosi täydeksi yllätyksekseni vuoden lempikirjojeni joukkoon. Nyt suomen kieltä ja vähän kevyempää lukemista ikävöiden ja paikalliseen deittailukulttuuriin sotkeutuneena tekee hirveästi mieli uusia BookBeatin tilaus vain tämän takia, mutta ihan vielä tilanne ei ole vaatinut niin akuutteja toimenpiteitä.

Varmaan yksikään näistä (paitsi ehkä Englantilainen romanssi joka keikkuu fyysisessä muodossa tuossa ihan vieressäni pöydällä) ei ole sellainen, johon saan tartuttua seuraavan kuukauden sisään tai kenties koko keväänä, mutta ainahan sitä voi intoilla kirjoista ja haaveilla lukemattomista, vai mitä? 

Mitä kirjoja sinulla on tällä hetkellä lukulistan kärkipäässä?

Daphne du Maurier – Rebekka

”’Mitä pirua sinä oikein ajattelet?’ kysyi Maxim. Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.”

daphne du amurier rebekka

Ah, Rebekka. Puhuin Rebekasta taukoamatta viime syksynä. Samalla tavalla kun Rebekan, romaanin traagisesti menehtyneen nimikkohahmon, henki tuntuu olevan yhä läsnä kaikkialla, Rebekka valtasi kaikki kirjoista ja kirjallisuudesta käymäni keskustelut puoli vuotta sitten. Puhuin siitä jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella tulkintahahmotelmiani ja esseesuunnitelmiani, sillä viime lukukauteni yliopistolla huipentui kyseisen romaanin pohtimiseen kymmenen sivun edestä. Ja kun viimein sain esseeprojektini valmiiksi deadlinea edeltävänä iltana (siihen nähden miten paljon vaahtosin kirjasta suullisesti, kirjoitettua analyysiä syntyi varsin hitaasti), oli aika pistää Manderley-vierailut hetkeksi jäähylle. Mutta nyt kun uudet esseeaiheet kolkuttelevat ovella, mikä olisikaan parempi tapa prokrastinoida niitä kuin kirjoittamalla vanhoista. Joten tässä sitä taas ollaan, flirttailemassa lumoavan mystisen Rebekan kanssa vielä kerran.

Romaanin nimetön kertoja työskentelee Monte Carlossa Mrs van Hopperin seuraneitinä, kun hän tapaa Maxim de Winterin, vuotta aikasemmin ensimmäisen vaimonsa traagisessa onnettomuudessa menettäneen synkkyyteen taipuvan leskimiehen. Orpo, vaatimattomista oloista oleva ja itseään hyvin mitäänsanomattomana ja yhdentekevän näköisenä pitävä sankaritar ja rikas, komea, arvoituksellinen ja hitusen vaaralliselta vaikuttava sankari rakastuvat ja menevät naimisiin – sehän on alkuasetelman luonnollisin lopputulos kuten romanttisen kertomuksen konventiot ovat meille opettaneet. Kun vastanaineet saapuvat kuherruskuukaudeltaan Maximin kotiin, legendaariseen Manderleyn kartanoon, kertoja saa huomata, että hänen ja hänen rakkaansa välissä on ylitsepääsemätön este: Rebekka, Maximin ensimmäisen vaimo.

Rebekka oli nimittäin kaikkea, mitä kertoja ei ole. Hän osasi esiintyä edukseen sosiaalisissa tilanteissa ja seurustella hurmaavasti jokaisen kanssa sekä järjestää loisteliaita juhlia siinä missä kertojaa hermostuttaa tuttujenkin seurassa ja vieraampien kanssa hän istuu mieluiten tuppisuuna. Hän osasi ratsastaa ja purjehtia, mutta kertojalla ei tunnu olevan sen suuremmin lahjakkuutta kuin intohimoakaan harrastaa kuin vähän piirtelyä ja sitäkin vain jonkin ajanvietteen nimetäkseen. Rebekka pyöritti vaivattomasti koko Manderlyä, kertoja ei osaa päättää mitä haluaisi kokin tekevän päivälliseksi. Rebekka elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa ja puheissa – paitsi yhden. Maxim ei halua Rebekkaa mainittavan sanallakaan. Rebekka, joka on läsnä jokaisessa tilassa, jossa hän elinaikanaan liikkui ja jokaisen hänet tavanneen ihmisen muistoissa, on tyhjä, saavuttamaton tila Maximin ja kertojan välissä. Rebekkaa on ilmestymisestään lähtien luettu rakkaustarinana, synkkänä sellaisena, mutta rakkaustarinana kuitenkin. Itse asiassa sen suosiolle on velkaa koko romanttisten sarjakirjojen kaanon ja sen perintö elää yhä vahvasti Gone Girlin ja The Girl on the Trainin kaltaisten hittikirjojen jännärijuonissa. Rebekka on kuvaus kateuden ja salaisuuksien myrkyttämästä suhteesta, jossa valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Se on sukua niin monelle suositulle kirjalle, elokuvalle ja muulle populaarikulttuurin tuotteelle esittäessään heikomman naisen ja dominoivassa asemassa olevan miehen ”rakkaustarinan”, joka tosielämän mittareilla kuulostaa todella epäterveeltä parisuhteen mallilta. Mutta uskallan väittää, että yksi Rebekan hienous on se, ettei se esitä väheksymiseen, määräilyyn ja toisinaan väkivallan uhkaan perustuvaa suhdetta romanttisena vaan tuhoavana.  

En vieläkään tiedä, kehen romaanin henkilöhahmoista luotan vai luotanko kehenkään ja pysähdyn jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen miettimään, voinko väittää tällaista. Rebekasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa, mutta teemoista uskallan kertoa sen verran, että parisuhteen valtakamppailun lisäksi se pohtii luokkaa, sovinnaisuutta, sukupuolirooleja ja naisen asemaa avioliitossa – siis aika napakymppi teos kun miettii aiheita joista olen lukenut paljon viime aikoina. 

Rebekka on niitä romaaneja, joista en lukuhetkellä tai heti lukemisen jälkeen ajatellut pitäneeni mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta joka on jäänyt jäytämään mieltäni. En osaa ihan sanoa, mikä tekee Rebekasta niin vahvan ja mieleenpainuvan, mutta ehkä se on jonkinlaista vastahankaisuutta: Rebekka ei luovuta salaisuuksiaan helpolla ja jokaisen tulkinnan jälkeen törmää seuraavaan kerrokseen, joka on kuorittava saadakseen tietää, pitikö aiempi tulkinta paikkansa. Toisaalta se on viihdyttävä ja juonivetoinen kirja, joka tempaa mukaansa vauhdilla, joka ei jätä tilaa kysymyksille. Kenties juuri se, että romaanin voi lukaista jännärinä tai synkkänä rakkauskertomuksena ja se toimii sellaisenaan loistavasti tai sillä voi kiusata aivojaan lähes loputtomasti ja leikitellä eri tulkintamahdollisuuksilla yöt läpeensä, tekee siitä niin suositun.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Blogeissa Rebekasta ovat kirjoittaneet myös: Lukuisa, Oksan hyllyltä, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Vinttikamarissa, Tuntematon lukija ja Kirjahullun päiväkirja

Mitä sinä ajattelet Rebekasta?

Alkuvuoden kuulumisia ja luettuja

Alkuvuosi on hurahtanut brittiläistä elämänmenoa fiilistellen eli kaksikerroksisella bussilla ajellen, pubeissa istuskellen ja viikonloppuisin kuningatarta moikkaamaan matkustellen. Tai no, vähän vähemmän hohdokkaasti olen viime viikkoina opetellut muuttamaan puntia euroiksi, katsomaan tietä ylittäessäni ensin oikealle ja toimimaan ruokakaupassa, jossa vihannekset ja hedelmät punnitaan vasta kassalla. Olen puhunut loputtomiin säästä, eroavaisuuksista Suomen ja muiden maiden välillä ja siitä, miten sama asia ilmaistaan eri tavalla eri kielissä. Olen vastannut lukemattomiin kysymyksiin siitä, miten kukaan viitsii elää niin pohjoisessa, onko Suomen koulutusjärjestelmä todella niin hyvä kuin sanotaan ja millaista on puhua kieltä, jota sanotaan yhdeksi maailman vaikeimmista (tähän on fennistillä luonnollisesti monta vasta-argumenttia ja Suomen kielen monimutkaisuuksia valaisevaa esitelmää takataskussa).

Menneisiin viikkoihin on mahtunut rutkasti omien pelkojen ylittämistä, paljon virallisten asioiden hoitamisesta aiheutuvaa päänvaivaa ja hetkiä, jolloin mietin, miksi ihmeessä piti lähteä keskelle tuntematonta paikasta, jossa kaikki oli niin hyvin. Mutta niiden rinnalla on muistoja uhkarohkeasti ilman google mapsia tehdyistä löytöretkistä uusilla kotiseuduilla, näillä pitkillä kävelylenkeillä tai illanvieton lomassa käydyistä keskusteluista, jotka ovat avanneet kokonaisia maailmoja, ja muualle Englantiin suuntautuneista reissuista, joilla on uppouduttu Britannian historiaan Westminster Abbeyssä ja katseltu Lontoota Towerin muurilta, nautittu iltapäiväteetä ja kuunneltu Shakespearen sonetteja ääneen luettuna hänen kotikonnuillaan Startford-Upon-Avonissa sekä kuljeskeltu pitkin Yorkin historiallisia katuja ja törmätty lukuisiin Harry Potter -viittauksiin.

Yksi onnellinen kirjanörtti Shakespearen kotitalossa

Kirjoitan tätä postausta Leicesteristä, jonne karkasin kandia pakoon (lue: hakemaan inspiraatiota ja perspektiiviä sen nimenomaisen tutkielmapahasen kirjoittamiseen). Opiskelusta puhuttaessa olen aivan hullaantunut seminaaripainoitteiseen opiskelutyyliin, jossa tehdään paljon lähilukua yhdessä pienissä ryhmissä ja paneudutaan teksteihin keskustelemalla. Lähinnä luentojen kuuntelemiseen tottuneena se vaatii oman opiskelutyylin mukauttamista ja kolmella kirjallisuuden kurssilla, mikä käytännössä tarkoittaa kolmen romaanin viikkotahtia, aikamoista lukuvauhtia. Lisäksi se on synnyttänyt palavan tarpeen alleviivata ja tehdä muistiinpanoja itse kirjaan – siis minussa joka ennen ei nähnyt sivujen töhrimisessä minkäänlaista arvoa (ja nyt kun kaikki ulottuvillani olevat kirjat ovat kirjaston omia eivätkä alleviivattavissani). Lukupäiväkirjani on täyttynyt huimaa vauhtia ylöskirjoitetuista lainauksista ja pikkutarkoista muistiinpanoista, jotka jäävät kesken, kun on pakko siirtyä seuraavaan. Olen täällä ollessani aloittanut noin kymmenen kirjaa ja saanut loppuun ehkä kaksi, mutta siitä huolimatta olen ollut tyytyväisempi tapaani lukea kuin aikoihin. Jokin maisemanvaihdossa ja elämäni tiukimmassa lukuaikataulussa on saanut lukutapani naksahtamaan sellaiseen asentoon, että se on löytänyt rentouden ja flown päästä todella syvälle lukemassani ja käyttää kirjallisuusanalyysissäni työkaluja, jotka ovat aiemmin olleet ulottumattomissani. (Katsotaan vaan, olenko näin innoissani kirjallisuusanalyysistä vielä silloin, kun sitä on kirjoitettavana 13 000 sanan edestä ja deadlinet lähestyvät.)

ALKUVUODESTA OLEN LUKENUT

Jani Toivolan omaelämäkerran Musta tulee isona valkoinen joka oli hieno aloitus vuodelle

Stina Saaren esikoisrunoteoksen Änimling jonka toivon ottaneeni mukaani jotta voisin palata siihen

Jane Austenin Järjen ja tunteet jonka käsittely ensimmäisessä seminaarissa muutti pysyvästi käsitystäni Austenista

Thomas Hardyn Jude the Obscurea joka jäi kesken kun päähenkilön esimerkkiä seuraten jätin opiskelun sikseen ja lähdin treffeille (toivottavasti seuraukset eivät ole yhtä traagiset)

suurimman osan Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjasta jonka olen lukenut kerran aiemmin mutta jolle en osannut antaa samanlaista arvoa kuin nyt

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa johon hullaannuin ja jonka aion ehdottomasti lukea vielä loppuun

ensimmäiset parikymmentä sivua Ruth Klugerin Landscapes of Memorystä joka seminaarikäsittelyn pohjalta vaikutti hurjan mielenkiintoiselta

novelleja kokoelmasta Daughters of Decadence – Women Writers of Fin-de-Siécle jonka feministiset tulkinnat ovat ominta aluettani

Jane Austenin Kasvattitytön tarinaa jonka aion saada loppuun ennen ensi maanantain seminaaria

Bernhard Schlinkin Lukijan joka oli ehdottomasti tämän listauksen lukukokemuksista häiritsevin

novelleja James Joycen Dubliners -kokoelmasta joka pistää miettimään, ihanko oli pakko valita modernismia käsittelevä kurssi kun helpommallakin olisi varmasti päässyt

Mitä sinä olet lukenut alkuvuonna?

Erilaisia lukusuunnitelmia vuodelle 2019

Ennen kuin menen tarkemmin tälle vuodelle laatimiini lukusuunnitelmiin, on kai paikallaan avata hieman sitä, miksi ne poikkeavat edellisten vuosien suunnitelmista niin paljon, että menin nostamaan erilaisuuden tämän postauksen otsikkoon asti. Syy siihen on, että kalenterissani on tammikuun yhdeksännen päivän jälkeen pelkkiä kysymysmerkkejä, sillä lähden Englantiin vaihtoon puoleksi vuodeksi. Jännittää!

Koska etukäteen on hankala sanoa, millaiseksi arkeni siellä muodostuu, ja vaikka kirjallisuutta lähden opiskelemaan eli luettua varmasti tulee, kurssivalinnatkin varmistuvat vasta paikan päällä, joten kaikenlainen suunnittelu on poissa laskuista. Tarkkojen tbr-listojen tekeminen on siis varsin epäkäytännöllistä jo sen takia, että lähden puoleksi vuodeksi pois Suomen kirjastojärjestelmän ja oman kirjahyllyni ulottuvilta ja kirjaostoksetkin on tehtävä matkalaukun kilorajoitukset tarkasti mielessä. Tänä vuonna ei tule luettua kotimaisia uutuuksia tai hyllynlämmittäjiä, mutta innolla odotan, millaiset kirja-apajat odottavat löytäjäänsä Englannin maaperällä. Sitä en myöskään tiedä, mitä vaihtoaika tekee blogilleni ja bookstagramilleni, mutta yritän ainakin silloin tällöin päivitellä lukukuulumisia tänne, ja kuka tietää – ehkä vaihto inspiroi kirjoittamaan enemmänkin. Ihan ilman suunnitelmia en sentään tähänkään kirjavuoteen aio lähteä (vaikka se jos mikä olisi erilaista), joten tässä ovat lukusuunnitelmani vuosimallia 2019.

tbr 2019 kirjalliset uudenvuodenlupaukset lukutavoitteet 2019

TÄNÄ VUONNA AION…

1 lukea vähemmän

Tai ainakin asettaa Goodreadsin lukutavoitteeni huomattavasti matalammalle kuin aikaisemmin. Hassua, miten viime vuonna sadan kirjan vuosivauhdin jälkeen pidin 70 kirjaa liian helppona haasteena, mutta nyt kaipaan sen verran hidasta lukutahtia, että haasteen asettaminen 50 kirjaan tuntuu liian paljolta. Toivon, että se, että Goodreadsin lukuhaasteessa näkyy vain 40 kirjan tavoite, toimii konkreettisena muistutuksena siitä, että vähempikin riittää ja että lukeminen on viimeinen asia tässä maailmassa, josta haluan stressata. Ehkä innostun lukemaan enemmän, mutta ainakaan en tee sitä numeroiden takia.

Numeroita ja lukuhaastetavoitteita tärkeämpi ajatus tässä taustalla on, että haluan lukemisen olevan mahdollisimman kiireetöntä ja tapa rentoutua. Haluan pysähtyä enemmän lukemisen lomassa, keskustella lukemastani ja siitä heräävistä ajatuksista lukupäiväkirjassa ja purkaa lukukokemuksiani vaikka näiden bloggausten muotoon, joita kirjoitan tänne nyt neljättä vuotta. Toisaalta haluan myös jättää enemmän tilaa muille asioille, joita minulla on tällä hetkellä elämässäni, sekä kaikelle ennakoimattomalle, jonka 2019 tuo tullessaan.

2 olla kokoamatta koko vuoden kattavaa tbr-listaa

Näitä on ollut hauska tehdä, mutta sen jälkeen, miten vähän innostuin lukemaan 80 kirjan listaltani viime vuonna, ajattelin jättää yksityiskohtaiset kunnianhimoiset listaukset tänä vuonna välistä. Kiinnostavimpien kirjojen lista muuttuu niin paljon vuoden aikana, että intoillakseni lukulistoista enemmän ajattelin esimerkiksi koota kymmenen sillä hetkellä eniten kiinnostavan kirjan listan parin kuukauden välin.

3 jättää huonot kirjat kesken

Olen aina ollut sellainen lukija, joka kitkuttaa loppuun sellaisetkin kirjat, jotka eivät tunnu pääsevän vauhtiin millään, ja muistan vain muutaman yksittäistapauksen, jonka olen jättänyt kesken. Viime vuonna paransin tässä jo jonkun verran, mutta tänä vuonna aion jättää entistä röyhkeämmin kesken kirjat, jotka eivät syystä tai toisesta nappaa. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille vai miten se nyt olikaan…

4 kirjoittaa lukemastani enemmän

Jo toista vuotta peräkkäin huomaan toivovani, että olisin ehtinyt blogata useammasta kirjasta, joten tänä vuonna todella haluan pyhittää aikaa kirjoittamiselle lukemisen rinnalla. Rakastan kirjoista kirjoitamista ja sitä, kuinka antoisaa se on lukukokemuksen kannalta, joten toivottavasti lukupäiväkirjani sekä paperisena että sähköisenä versiona on ahkerassa käytössä tänä vuonna.

lukutavoitteet 2019 kirjalliset uudenvuodenlupaukset tbr 2019

Näitä yleisempiä suuntaviivoja kirjoittaessani mieleeni on putkahdellut myös vähän tarkempia ajatuksia siitä, mitä ja millaista kirjallisuutta haluan löytää luettujen listalta vuoden lopussa, joten kirjakohtaista lukulistaa korvaamaan keksin tällaisia lukutavoitteita:

1 Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen kirja tai pari lisää

2 Ainakin yksi novelli- ja yksi esseekokoelma

4 Runoutta, runoutta, runoutta!

5 Feminististä kirjallisuutta jossain muodossa, totta kai, ehkä klassikkolinjalla?

6 Ainakin yksi kirja joka mantereelta

No niin, eiköhän näillä pärjätä yksi vuosi! Teitkö sinä lukusuunnitelmia tälle vuodelle?

Kirjavuosi 2018

Sinne meni vuosi 2018 ja kuten aina yhden vuoden kuluessa loppuun, on aika tutkiskella menneen vuoden lukutilastoja ja etsiskellä luettujen seasta vuoden sykähdyttävimpiä kirjoja. Vuosi 2018 oli vähäkirjaisin vuosi aikoihin, vuosi jona tapahtui mahtavia juttuja ja vuosi jolloin olin väsyneempi kuin koskaan; vuosi jona intoilin kirjoista ja kirjallisuudesta hirveästi ja vuosi johon mahtui ajanjaksoja jolloin en pystynyt keskittymään lukemiseen yhtään.

Vuonna 2018 luin yhteensä 64 kirjaa, joista kaksi oli lukuvuorossa kahdesti, minkä takia Goodreadsin tilastot näyttävät 62 kirjaa. Luin 29 romaania, 11 tietokirjaa, 8 sarjakuvaa ja 8 runoteosta, 4 nuortenkirjaa ja yhden lastenkirjan, mutta näytelmiä, novelleja tai esseekokoelmia ei lukemistostani tänä vuonna löytynyt. Romaaneja luen yhä ylivoimaisesti eniten, mutta niiden määrä suhteessa muuhun lukemaani kirjallisuuteen on ollut pienessä laskussa koko blogiaikani ajan lukutottumusteni monipuolistuessa. Lukemistani kirjoista 2/3 on julkaistu 2000-luvulla ja 1/3 1900-luvulla, joten varsin uuden kirjallisuuden parissa olen viihtynyt, tosin näille luvuille vastapainona luettujen joukossa on myös kauan ennen ajanlaskun alkua sepitetty Gilgamesh.

Tänä vuonna laskin ensimmäistä kertaa, miten lukemani kirjat jakautuvat kirjailijan sukupuolen mukaan ja vaikka pientä naisten ylivaltaa osasin ennustaa, luvut ovat naiskirjailijoden hyväksi niinkin paljon, että 72% tänä lukemistani teoksista on lähtöisin naisoletetun kynästä. Luin kirjoja 56 eri kirjailijalta, jotka ovat lähtöisin 11 eri maasta. Tuttuun tapaan kotimainen kirjallisuus jyrää kattaessaan puolet kaikesta lukemastani, mutta sen lisäksi olen lukenut kourallisen yhdysvaltalaista, brittiläistä ja ruotsalaista kirjallisuutta ja poiminut kirjoja myös Italiasta, Burundista, Venäjältä, Mauritiukselta, Kolumbiasta ja Nigeriasta muinaista Mesopotamiaa unohtamatta. Aika tutuissa ja turvallisissa ympyröissä olen siis pyörinyt, mutta ensi vuonna toivon lukevani laajemmin eri maiden kirjallisuutta. Lisää nippelitietoa luetuistani löytyy Goodreadsin koosteesta.

Vuoden alussa asettamieni lukuhaasteiden suhteen vuosi meni vähän niin ja näin, Goodreadsin lukuhaasteen päätin jättää kesken marraskuussa, hyllynlämmittäjiä luin pyöreät nolla, vuodeksi laatimaltani 80 kirjan tbr:ltä luin 21 kirjaa, joista puolet oli kursseille ennakoitua lukemista, enkä laajentanut lukureviiriäni paljonkaan eri puolille maapalloa. Hups. Sarjakuvista sentään innostuin ja luin niitä ihan mukavasti, tosin en ikinä päätynyt tekemään haasteesta minkäänlaista koostetta. Vuonna 2018 myös ilmiselvästi kyllästyin arvostelemaan kirjoja tähdillä, sillä suurimmalle osalle lukemistani en ole antanut minkäänlaista tähtiarviota Goodreadsissa.

Vuoden 2019 parhaat kirjat

Loppuvuonna sekä lukemista että lukemaani kohdistuvaa asennetta kuvailee ehkä parhaiten sana meh, joten tätä postausta aloittaessani olin hieman epäileväinen sen suhteen, mistä löydän kirjoja, joita voin tituleerata vuoden parhaiksi. Mutta onhan noita tullut luettua ja ihastuttua ja hehkutettua ja tyrkytettyä joka toiselle vastaantulijalle ja lainattua vähintään joka viidenneksi repliikiksi mistä tahansa asiasta käydyssä keskustelussa. Tässä siis pitemmittä puheitta vuoden vaikuttavimmat lukukokemukset:

svetlana aleksijevits sodalla ei ole naisen kasvoja kirjablogi, arvostelu

KOSKETTAVIN:

Svetlana Aleksijevits – Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tiesin jo lukiessani, että Nobel-voittajan reportaasiromaani Neuvostoliiton armeijan riveissä taistelleista naissotilaista on yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Sadoista haastatteluista koostettu teos kertoo vaiettua puolta sodasta, jossa haikaillaan leikattujen hiusten perään, jossa taistelutahdolle nauretaan päin naamaa ja josta palaavia ei odota kunnia vaan häpeä ja hiljaisuus.

VUODEN VIITATUIN:

Mary Beard – Women & Power. A manifesto

Silloin kun viittaan kirjaan ruotsin suullisessa kokeessa asti, se ansaitsee kunniamainnan. Beardin valtaa, julkista tilaa ja tilan ottamisen seurauksia ja siihen suhtautumista käsittelevä kirjanen on ollut esillä hurjan monissa keskusteluissa, joita olen käynyt kavereideni kanssa.

liv strömquist kielletty hedelmä kirjablogi arvostelu

RÄVÄKIN & RIEMASTUTTAVIN:

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

Käsi ylös – kuka yllättyi Liv Strömquistin läsnäolosta listallani? Strömquist todella räjäytti pankin tänä vuonna: hän on eniten lukemani kirjailija ja varmasti myös henkilö, jonka nimen olen maininnut useimmin sekä somessa että ruudun ulkopuolisessa elämässä. Strömquistin tapa kritisoida kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme vallitsevia asioita viiltävän terävästi ja raikkaan hervottomasti osuu kohdallani napakymppiin.

ROMAANEISTA MIELEENPAINUVIN:

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

Ainut parhaimmistoon päässyt yliopiston lukulistoilta löydetty teos on vastustamaton leikkiessään intertekstuaalisuudella, mytologialla ja olentojen välisissä suhteissa ilmenevillä valtasuhteilla. Tarina peikonpoikasen adoptoivasta Mikaelista on jäänyt lähtemättömästi mieleeni ja odottaa aikaa päästä uudestaan luettavaksi.

Susinukke Kosola Varisto kirjablogi arvostelu

RUNOTEOKSISTA VALLOITTAVIN:

Susinukke Kosola – Varisto

Varisto on loistava esimerkki kirjasta, jonka luin juuri oikeaan aikaan, sillä sen herättelemät kysymykset autenttisuudesta, identiteetistä ja ihmisyydestä sekä kulutustottumuksista, vallasta ja valinnoista osuivat hyvin pitkälle juuri niihin kysymysmerkkeihin, joita olin pyöritellyt mielessäni.

VUODEN YLLÄTTÄJÄ:

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Vuoden viimeisimpänä luettu, aivan mielivaltaisesti vuoden loppumetreillä podetun flunssan seuraksi valittu äänikirja, josta en ajatellut edes pitäväni kovin paljon, yllätti totaalisesti ja oli edellisen tavoin täydellisellä ajoituksella luettu kirja. En ikinä naura lukiessani, mutta Rönkköstä kuunnellessani minun oli pidäteltävä nauruntyrskähdyksiä ja suoranaista räkätystä, etten häiritsisi muiden saman katon alla nukkuvien unia.

maggie nelson argonautit kirjablogi arvostelu

ÄLYKKYYDESSÄÄN HUUMAAVIN:

Maggie Nelson – Argonautit

Argonauttien postaus odottaa vielä jäsentelyä luonnoksissa, mutta mitä todennäköisimmin tulen ylistämään siinä genrerajojen uhmaamista, muuttumisen ja määrittelyn teemojen käsittelyä sekä intellektuellien ajatusten ja omakohtaisuuden yhdistämistä.

IHANAA, KIRJARIKASTA VUOTTA 2019! ❤

Loppuvuoden luettuja

loppuvuoden luetut 2

Blogi on saanut viettää taas hiljaiseloa, sillä hyvin työntäyteisen syksyn aikana (ja vielä sen jälkeen) on pitänyt karsia ylimääräisiä projekteja mahdollisimman minimiin. Kirjasyksyni on poikennut aikaisemmista huomattavasti: olen lukenut määrällisesti vähemmän ja tekstit joita olen lukenut eniten ja jotka ovat vaikuttaneet minuun, ovat olleet jotain muuta kuin kaunokirjallisuutta. Päätin marraskuussa, etten edes yritän saada Goodreadsin 80 kirjan lukutavoitetta täyteen tänä vuonna, koska olin jäänyt siinä auttamattomasti jälkeen ja vähälukuisesta vuodesta huolimatta tunsin kärsiväni pienoisesta lukuähkystä. Olen loppuvuodesta pitänyt paria poikkeusta lukuun ottamatta, suunnittelematta ja puolivahingossa, taukoa kaunokirjallisuuden lukemisesta ja havahtunut miettimään sitä, että lukutottumukseni taitavat olla tällä hetkellä murrosvaiheessa. Lukuintoni ei teoriassa ole hävinnyt mihinkään – maailmassa on hirveät määrät kirjoja jotka haluaisin lukea ja törmään jatkuvasti uusiin mielenkiintoisiin kirjoihin – mutta olen tullut tarttuneeksi kirjaan harvemmin ja tehnyt mieluummin muita asioita.

Suuri osa syksyn aikana lukemistani teksteistä on ollut sukupuolentutkimuksessa käsiteltäviä kysymyksiä koskevia tieteellisiä artikkeleita, ja vaikka ne ovat paikoin olleet raskasta luettavaa ja vieneet paljon tilaa muulta lukemiselta, ne ovat avanneet silmäni niin monelle uudelle kysymykselle tieteestä ja sen tuottamisen tavoista, sukupuolesta, aktivismista, politiikasta, intersektionaalisuudesta, taloudesta, ruoasta ja kaikesta mahdollisesta, minua ei haittaa ollenkaan, että aikaa ja jaksamista muulle lukemiselle on jäänyt vähemmän. Myöskään kirjallisuustieteen puolella en tule kovin usein lukeneeksi kokonaisia teoriateoksia, vaikka alkusyksystä voin sanoa päntänneeni satoja ja satoja sivuja Auerbachia, Bahtinia, Boothia ja kumppaneita ja loppusyksystä kuluttaneeni artikkelikaupalla taustamateriaalia Rebeccaa analysoivaa esseetäni varten (parhaiten nimettyjä artikkeleita, joihin törmäsin hakuja tehdessäni olivat muuten esimerkiksi Getting a Good Man to Love: Popular Romance Fiction and the Problem of Patriarchy ja The Cinderella Complex: Romance Fiction, Patriarchy and Capitalism).

Vaikka kirjablogia kirjoittaessa fokus on nimenomaan lukemisessa, pelkkiin kirjoihin keskittyvä lukeminen jättää huomiotta monia muita tekstejä, joille halusin antaa nyt maininnan. En tuo tätä esille selitelläkseni tai puolustellakseni vähäkirjaista syksyäni ikään kuin minulla olisi joku kiintiösivumäärä, joka olisi pakko täyttää, vaan ihmetelläkseni sitä, kuinka hämäävää on pitää vain kokonaisten teosten lukemista mainitsemisen arvoisena. Olen monesti viime aikoina ajatellut ja sanonut ääneen, että olen lukenut poikkeuksellisen vähän, etten ole oikein ollut lukutuulella, huomaamatta kuinka paljon muuta kuin kokonaisia kirjoja olen lukenut. Eikä ”vähälukuisuuteni” ole oikeastaan edes haitannut minua, vaikka minulla on ollut tapana harmitella sitä aika paljon täällä blogissa aina kuukausikoosteiden kohdalla, vaan minusta on tullut aika hyvä jättämään kirjoja kesken ja palauttamaan lukemattomia kirjoja kirjastoon, vaikka ennen olen ollut sen verran orjallinen lukija, että tein niin vain äärimmäisissä poikkeustilanteissa. Olen pyöritellyt mielessäni ja vähän aloittanutkin jo kirjoittamaan bloggausta lukutottumusteni muuttumisesta ja siitä, kuinka lukeminenkin lipsahtaa välillä suorittamisen puolelle kirjallisuuden kursseja suorittaessa ja lukutilastoja tarkastellessa, joten hieman laajempaa pohdintaa näistä asioista on ehkä luvassa. Sitä odotellessa kuitenkin esittelen ne kirjat, jotka olen loppuvuoden aikana lukenut.

loppuvuoden luetut

Why We March. Signs of Protest and Hope

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen (toim.) – Näkymätön sukupuoli. Ei-binäärisiä ihmisiä

Nelli Ruotsalainen – Täällä en pyydä enää anteeksi

Elena Ferrante – Loistava ystäväni

Michelle Obama – Becoming

Loppuvuodesta on lukemisten puolesta tullut huomaamatta ilahduttavan monipuolinen kattaus tietokirjaa, proosaa, runoutta, valokuvakirjaa ja omaelämäkertaa. Why We March -valokuvakirjaa tammikuussa 2017 järjestetyistä mielenosoituksista naisten oikeuksien puolesta ja Trumpia vastaan suosittelen niihin maailmantuskan hetkiin, kun tarvitsee muistutusta siitä, ettei ole yksin unelmoimassa tasa-arvoisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta, Näkymätöntä sukupuolta oikeastaan ihan kaikille, erityisesti niille, joita puheet sukupuolen moninaisuudesta hämmentävät tai tuntuvat vierailta. Ferranten Loistavasta ystävästä olin ehkä kuullut liikaa suitsutusta ihastuakseni siihen yhtä ennakkoluulottomasti kuin monet muut ja Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -teoksestakin jäi päällimmäiseksi ajatus, että oisin voinut pitää siitä enemmän, mutta siinä oli joitain asioita ja näkökulmia, jotka hiersivät sen verran, ettei se ollut sellainen elämys kuin olin odottanut. Nelli Ruotsalaisen vaikuttavaa lavapresenssiä minulla on ollut ilo päästä seuraamaan niin kirjamessuilla kuin RunoSoulissa, mutta lukaisin hänen runokokoelmansa sen verran nopeasti, että minun täytyy palata sen pariin vielä muodostaakseni mielipiteeni. Michelle Obaman Becoming oli äänikirjana seuranani joulukortteja askarrellessani ja kiinnostava katsaus presidentinvaalien kulisseihin ja Yhdysvaltojen ensimmäisen naisen elämään.

En voi sanoa, etten loppuvuodesta olisi lukenut hyviä kirjoja, mutta kuitenkin luetuista on aika vaisu fiilis. Tätä ehkä tarkoitan lukuähkyllä: olen lukenut niin paljon, että on hankalaa vaikuttua. Siksi on ollut hyvä hidastaa vähän lukutahtia ja pitää taukoa silloin, kun on siltä tuntunut.

Ovatko sinun lukutottumuksesi muuttuneet tänä vuonna?

Lokakuun tunnustukset

lokakuun luetut: minna rytisalo rouva c

valokarnevaali

Lokakuu oli vedenjakajakuukausi: siirtymä epätavallisen pitkään jatkuneesta lämpimästä loppukesästä syksyn purevampiin tuuliin, harmaaseen ilmaan ja sateisiin. Ensimmäisen periodin kurssit tulivat päätökseensä, kirjamessujen odotus vaihtui messumuistoiksi ja oli aika hyvästellä kesätyö ja ihanat työkaverit taas talveksi. Syksyn pahimpien kiireiden jälkeen tekee mieli rauhoittua ja levätä, keskittyä opintoihin, viettää koti-iltoja, pitää suunnitelmista vapaita viikonloppuja, kirjoittaa päiväkirjan muotoon viime aikoina vallinnutta ajatusmylläkkää ja lukea lukea lukea.

Pitkästä, pitkästä aikaa lokakuu oli erinomainen lukukuukausi. Loppukesästä asti  levottomuus ja ajatusten harhailu on tehnyt lukemisesta aiempaa hankalampaa, mutta nyt viimein suorastaan liimauduin kirjojen ääreen. Luin useampia huippuhyviä kirjoja, joita en malttanut laskea käsistäni, ja pystyin taas rentoutumaan lukemalla. Ihanaa. Lokakuun lukemisiin mahtui niin proosaa, runoja kuin sarjakuvia, kotimaisia ja ulkomaisia teoksia, scifiä, historiallista romaania ja klassikkoa. Runousinnostukseni ei vielä luetuissa asti näy, mutta Susinukke Kosolan Varistosta bloggaaminen ja Nuoren Voiman uusimman numeron lukeminen saivat minut kotiuttamaan ennätysmäärän runoteoksia niin kirjastolainoina kuin messuostoksina. Ja niin, tulin kuukauden aikana kahlanneeksi myös osia joistain kirjallisuudentutkimuksen klassikkoteoksista Barthesista Genetteen, mutta ne eivät virallisiin laskelmiini asti päässeet.

LOKAKUUN LUETUT

Daphne du Maurier – Rebecca

Maggie Nelson – Argonautit

Minna Rytisalo – Rouva C*

Johanna Sinisalo – Auringon ydin

Liv Strömquist – Nousu ja tuho

Sarah Andersen – Elämänhallinta on illuusio*

Amanda Lovelace – tässä prinsessa pelastaa itsensä*

Lisää juttua lukemistani kirjoista on luvassa marraskuun mittaan, mutta yhteenvetona sen verran, että Minna Rytisalon Rouva C oli kuukauden tunnelmallisin lukukokemus, Maggie Nelsonin Argonautit pitää kärkisijaa listalla kirjoista, joista olen tuntenut eniten tarvetta alleviivata tärkeitä kohtia ja Johanna Sinisalon Auringon ydintä olen suositellut kaikille The Handmaid’s Talesta pitäneille (ja muuten vaan kaikille joille olen lukuvinkkejä kehdannut tyrkyttää). Daphne du Maurierin Rebecca oli ensimmäinen #everydayiswomensdayreadingchallenge -haastekirja ja tulen palaamaan sen pariin vielä bloggauksen lisäksi esseen muodossa,  Nousu & tuho puolestaan oli taattua Strömquist-tykitystä. Andersenin sarjakuvat naurattivat osuvuudessaan taas, varsinkin kun prokrastinoin niiden lukemisella sekä opiskelemista että siivoamista ja Lovelacen runokirjan kohdalla mietin paljon instapoetryn käsitettä ja muita näkökulmia, joista voisin lähestyä sitä bloggauksessani.

*arvostelukappale

Mitä sinä luit lokakuussa?

Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie – Noin 10 myyttiä feminismistä

”Tasa-arvon edistäminen ei ole toistaiseksi johtanut muuhun kuin parempaan tilanteeseen yhä useamman osalta. Alistavat rakenteet ovat kaikkien ongelma, ei vain osan. Siksi muutos vaatii kaikkien panosta.”

maryam abdulkarim eveliina talvitie noin 10 myyttiä feminismistä kirjablogi arvostelu

Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie kutsuvat lukijansa myyttäreihin: myytinmurtajaisiin jonka kohteena ovat yhteiskunnassamme sitkeästi elävät harhakäsitykset feminismistä. Ai miksi puhua feminismistä, koska Suomi on tasa-arvoinen maa? Ja että mitenkö feministit kehtaavat sanoa ajavansa tasa-arvoa, koska he vihaavat miehiä tai vähintäänkin pyrkivät naisten ylivaltaan?

Näissä kahdessa usein kuullussa kysymyksessä pitäisi olla jo tarpeeksi syytä myyttäreiden tärkeyden perustelemiseksi. Ne sisältävät kolme Abdulkarimin ja Talvitien käsittelemistä myyteistä, jotka liitetään usein virheellisesti feminismin määritelmään ja joita käytetään feminismiä, feministejä ja feministisiä puheenvuoroja – oikeastaan mitä tahansa mihin tuo f-sana saadaan liitettyä – vastaan argumentoitaessa. Mikään näissä kysymyksissä mainitsemistani olettamuksista ei kuitenkaan ole totta, mikä tekee kyseisten asioiden inttämisestä vasta-argumentteina feministisiä teemoja koskevissa keskuteluissa turhaa ja epärelevanttia, sillä ne vievät huomion aivan vääriin asioihin ja estävät keskustelun etenemisen niihin asioihin, joita feministit haluavat edistää. Siitä huolimatta nämä ja muut harhakäsitykset ovat sen verran laajalle levinneitä ajatuksia feminismin olemuksesta, että monesti kuulee ihmisten suusta sellaista absurdia väitettä, että kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi. Feministi nyt vain on sellainen mystinen, hieman pelottava nimitys, jolla on vähän ikävä maine. Kuka nyt sellainen haluaisi olla?

”Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?”

Tässäpä teille tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 1 korjattuna: feminismi tarkoittaa tasa-arvon puolustamista ja kaikenlaisen sorron vastustamista.

Feminismi on pitkälti syytön ikävästä maineestaan. Hankala se osaa kyllä olla, koska feminismin käsittelemät kysymykset ovat monimutkaisia ja aiheet isoja ja tärkeitä, mutta sen mustamaalaamisesta voi paljolti syyttää pelkoa, jonka sen julkituomat epäkohdat ja status quon haastavat ajatukset ovat synnyttäneet. Niin kauan kun keskustelu jumittaa pelkkien myyttien toistelussa ilman mitään perusteltua argumenttia, sillä ei päästä mihinkään tulokseen. Mutta vaikka myyteillä ja harhakäsityksillä feminismiä vastaan argumentointi on uuvuttavaa, näiden myyttien lähempi tarkastelu on sen sijaan todella kiinnostavaa.

Abdulkarim ja Talvitie ovat valinneet käsiteltäväkseen noin kymmenen myyttiä, jotka ovat ahkerasti yrittäneet ottaa niskalenkkiä feminismistä, ja hajottavat ne sitten alkutekijöihinsä. Heidän tekstinsä ovat herkullisia dialogeja, joissa puheenvuorot täydentävät toisiaan ja joissa he uskaltavat kysyä sekä myöntää aukot omassa tietämyksessään. Lukiessani huomasin toivovani pääseväni samaan pöytään näiden keskustelijoiden kanssa: kommentoimaan, esittämään kysymyksiä, tuomaan omat mielipiteeni ja tiedonmuruseni jaettavaksi. Montaa keskustelua olisi voinut jatkaa ja aiheita syventää edelleen; välillä luvut tuntuivat loppuvan kesken juuri silloin kun olisi halunnut jatkaa aiheen pohtimista. Toisaalta Abdulkarim ja Talvitie ehtivät reilussa sadassaviidessäkymmenessä sivussa käsitellä laajan kirjon aiheita, ajankohtaisia keskusteluja ja monipuolisesti feministisiä ajattelijoita, ja maltillinen pituus houkuttelee kirjan ääreen myös niitä, jotka haluavat napakamman yleiskatsauksen aiheeseen. Noin 10 myyttiä feminismistä ei ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla, mikään kaikenkattava ensyklopedia feminismistä vaan se on enemmänkin keskustelunavaus, jotka kutsuu lukijansa pohtimaan asennoitumistaan feminismiin.

Tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 2 korjattuna: feminismistä lukeminen voi olla hauskaa.

Tämän lausunnon takana kummitteleva myytti on läheisesti sukua sille käsitykselle, etteivät feministit osaa ottaa vitsejä vitseinä / eivät ymmärrä ironiaa / eivät osaa ”höllätä nutturaa” / ovat kaikissa asioissa tosikkoja. Yhteiskunnallisista epäkohdista, syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta lukeminen herättää kieltämättä enemmän raivon ja vihan tunteita kuin positiivisia mielleyhtymiä (lukekaa vaikka Laura Batesin Everyday Sexism niin tiedätte mistä puhun), mutta feministiset tekstit aiheuttavat myös just näin minäkin ajattelen -sielunsisaruushuutoja (esimerkiksi Roxane Gayn Bad Feministin ajatus siitä, ettei feministin tarvitse olla täydellinen vaan erehtyminen kuuluu ihmisyyteen, eikä feminismiä voi aatteena syyttää yksittäisten ihmisten ylilyönneistä), eikä huumorikaan ole vieras laji feministeille: tarvitsee vain vilkaista Liv Strömquistin suuntaan tämän väitteen vahvistamiseksi. Myös Noin 10 myyttiä feminismistä tarjoilee muutamia hulvattomia kohtia kuten esimerkkejä yrityksistä määritellä feminismi siten, että se ”kannustaa naisia jättämään aviopuolisonsa, tappamaan lapsensa, harjoittamaan noituutta, tuhoamaan kapitalismin ja muuttumaan lesboiksi” (siis count me in, missä voi ilmoittautua tällaisen feminismin kannattajaksi?). Erityisen paljon nauroin ääneen Abdulkarimin myötäilylle myytistä, jonka mukaan feminismi tappaa ilon elämästä, sillä me feministit olemme harvinaisen ilotonta porukkaa:

”Feminismi tappaa ilon. Esimerkiksi tämän kirjan tekemisen piti olla hauskaa, mutta tästä tulikin vakavampi. Feministin elo on harmautta ja kurjuutta täynnä. Kerran luulin kuulleeni feministiystäväni nauravan. Erehdyin. Se oli sämpylän kauppatorilla varastanut lokki, joka äänteli. – – Otin uudelleen haltuun roolini vakavamielisenä ihmisenä, jonka eloa määrittelee kurjuus, katkeruus ja suklaanhimo. Se ei ole helppoa, mutta ei ole kukaan väittänyt feminismiä helpoksi.”

Abdulkarim ja Talvitie käsittelevät myyttejä peratessaan muun muassa valtaa, normeja, taidetta, sukupuolirooleja, työelämää, uskontoa ja kauneusihanteita. He ottavat dialogeissaan esille myös intersektionaalisen feminismin näkökulman, siis sen, ettei sukupuoli ole ainut syrjinnän peruste vaan sen ymmärtämiseksi ja vastustamiseksi on otettava huomioon ihminen kokonaisuutena ja hänen kokemansa syrjinnän eri perusteiden moninaisuus ja risteävyys: sukupuolen lisäksi on tarkasteltava esimerkiksi luokan, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon ja toimintakyvyn vaikutusta yksilön kokemaan syrjintään.

Noin 10 myyttiä feminismistä on loistava kirja aloittelevalle feministille tai sellaiselle, joka tuntee feminismin etäiseksi tai hankalaksi asiaksi, mutta haluaa tietää, mistä koko käsitteessä on kyse. Erityisen loistava se on kaikille niille, jotka pitävät feminismiä kirosanana (tosin epäilen, tarttuuko kirjaan kovin moni, johon tämä määritelmä sopii) ja niille, jotka julistautuvat tasa-arvon kannattajiksi, mutta vierastavat feminismi-leimaa. Jutusteleva sävy tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja siihen on koottu myös selitykset joillekin termeille, jotka esiintyvät usein feminismistä puhuttaessa, mikä takaa sen, ettei kärryiltä putoa vaikeampien tai enemmän perehtymistä vaativien asioiden kohdallakaan. Eipä kirja ole ollenkaan hullumpaa lukemista myöskään niille, jotka ovat perehtyneet feminismiin enemmän.

”Samalla kun tätä vihaamismyyttiä hoetaan, vahvistetaan ajatusta naisista ja feministeistä yhtenäisenä ryhmänä. Kuten naisia myös feministejä on monenlaisia. Ajat muuttuvat ja aallot seuraa toisiaan. Jokaisella sukupolvella on omat erityiset taistelunsa eikä samanikäistenkään feministien ajattelutapa ole identtinen.”

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Kirjan lukeminen on poikinut myös useita upeita bloggauksia, jotka jatkavat Abdulkarimin ja Talvitien aloittamaa keskustelua: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjanurkkaus, bookishteaparty, Ruskeat Tytöt

Minkä feminismiin liittyvän myytin sinä haluaisit murtaa?

Helsingin Kirjamessut 2018

helsingin kirjamessut 2018: kuvia ja tunnelmia

Jälleen on takana yksi viikonloppu messuhälinää, kirjaintoilua ja ihanien ihmisten seuraa. Flunssanpoikanen, muilla suunnitelmilla täyteen ahdettu perjantai ja huonosti nukutut yöt tekivät tänä vuonna parhaansa latistaakseen messutunnelmaa, mutta eipä se estänyt jalkojen uuvuksiin asti kävelemistä kirjalöytöjen perässä ja messulavojen välillä tai äänen käheäksi puhumista kirjoista, bloggaamisesta ja kuulumistenvaihdosta. Nyt vähän väsyttää, mutta olipas taas mainiot messut!

kirjakallio: ilmastopaneeli

helsingin kirjamessut: tommi kinnunen

Helsingin kirjamessut: aktivismipaneeli

Helsingin kirjamessut: #metoo -keskustelu

Selatessani kuviani (ja jäljittäessäni puhelimen kamerarullalle sekä whatsappiin tallentuneita sekalaisia räpsyjä) huomasin, kuinka huonosti ne oikeastaan messujani kuvaavat. Ohjelmia en käynyt kuuntelemassa montaakaan, vaikka olin reilusti tärppejä messulehdestä ympyröinyt ja vaikka ne dominoivat viikonlopun kuvasaldoa. Todenmukaisempi tapa tallentaa tämänvuotiset messut olisi varmaan ollut nauhoitus lukuisista keskusteluista, joita kävin niin bloggaajakollegoiden, muiden kavereiden ja sattumalta näkemieni tuttujen kanssa, tai kuvatodisteet minusta haahuilemassa kirjahyllyjen välissä. Siihen nähden, kuinka paljon tykkään selata kirjoja rauhassa yksin, vietin häviävän pienen määrän hetkiä messuilla itsekseni, mutta toisaalta messujen paras juttu kirjapaljouden ohella on aina toisten messuilijoiden seura ja uusiin ihmisiin tutustuminen.

Viimeisenä messupäivänä oli myös aivan pakko käydä glitteröimässä itsensä Oopperabaletin pisteellä. Glitter-taiteen lisäksi kotiutin vinon pinon kirjoja ja tein varmaan jonkinlaisen henkilökohtaisen ennätyksen sen suhteen, kuinka monta kirjaa raahasin kotiin (note to self: älä koskaan mene kirjaostoksille bloggaajakaverin kanssa, jos et halua tehdä pysyvää tuhoa lompakollesi). Amanda Lovelacen runokirjan prinsessa pelastaa tässä itsensä ja Sarah Andersenin Elämänhallinta on illuusio -sarjakuvan (joka on jostain syystä jäänyt pois tästä kuvasta) sain Sammakolta, Elisabeth Åsbrinkin 1947:n, Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan, Olivier Bourdeaut’n Tule takasin, Mr. Bojangles -romaanin ja Helmi Kekkosen Vieraat pelastin kahden euron kirjoista ja sijoitin kotimaiseen uutuuskirjallisuuteen hankkimalla Stina Saaren Änimling– ja Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi -runoteokset, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin sekä Tommi Kinnusen Pintin. Kaikkein tyytyväisin olen ehkä antikvariaattilöytöihini, koska löysin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisen osan kahdellatoista eurolla, eikä minun siis tarvitse enää jonotella päättymättömässä varausjonossa, jotta pääsen tutustumaan tähän kaikkien kehumaan kirjaan, sekä Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, joka teki suuren vaikutuksen viime keväänä. Nyt kun vielä osaisi päättää mitä lukisi seuraavaksi!

Ensi vuonna taas uudestaan!

Mikä oli sinun messujesi kohokohta?

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

liv strömquist kielletty hedelmä kirjablogi arvostelu

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?