Ystävänpäivän lukumaratonin koonti

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON

Ystävänpäivästä on jo ehtinyt vierähtää tovi, mutta vielä on mahdollista päästä maratontunnelmiin, sillä tässä tulee maratonin koontipostaus!

Lukumaraton tuntuu sujuneen varsin leppoisissa tunnelmissa, mikä on aivan mahtavaa, sillä sehän on lukumaratonin idea: järjestää aikaa harrastukselle joka on kivaa ja rentouttavaa. Maratonilla luettiin kirjallisuutta laidasta laitaan, kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja, novelleja, nuortenkirjallisuutta, lastenkirjallisuutta, sarjakuvia… Sivuja kertyi niin itsekseen kuin ääneen lukemalla sekä äänikirjoja kuuntelemalla, mikä osoittaa hyvin sen, ettei lukeminen ole sidoksissa yhteen muotoon tai lajiin. Maratoonaajien ikähaarukkakin vaihteli melkein vauvasta vaariin. Huippua!

Ja nyt, *rumpujen pärinää* kaiken luetun yhteenlaskettu määrä: 9 298 sivua ja 11 tuntia ja 45 minuuttia äänikirjaa. Näillä lukemilla kelpaa jäädä odottelemaan seuraavaa lukumaratonia! Kiitos kaikille osallistujille ja hengessä mukana olleille, toivottavasti maratoonataan taas pian!

MUKANA OLIVAT (linkit vievät maratonpostaukseen tai maratoonarin sometilille)

Aukeamia / La Plume

Carry On Reading / Henna

Eniten minua kiinnostaa tie / Suketus

Expelliarmus / Niina

Kaikkia värejä / Meri

Kirjastolaisen kirjahyllystä / Emmi Lainio

Kirjavarkaan tunnustuksia / Kirjavaras

Kosminen K / Heidi

Kuutar lukee / Kuutar

@MariaKuutti / Maria Kuutti ja 6v tytär ja 9v poika

Millamr

Mitä luimme kerran / Laura

Narseskan kirjahylly / narseska

Sivujen välissä / Hanna

Suudelmia ja sukkanauhoja / Riikka

Unelmien aika / Katriina

Ystävyyden vuosipäivä

Yöpöydän kirjat / Niina Tolonen

 

Ystävänpäivän lukumaraton (päivittyvä)

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON

VALMISTAUTUMINEN LUKUMARATONIIN

Innokkaimmat aloittivat maratoninsa jo eilen, mutta itse vietin eilisen toisen taiteenlajin eli teatterin parissa, joten maratonpäiväkseni valikoitui sunnuntai. Maratonille ehtii muuten vielä ilmoittautua ja osallistua oikein hyvin, sillä se kestää aina keskiviikkoon asti. Minulla tämä osuu aivan loistavaan ajankohtaan, koska olin ehtinyt lukea tällä viikolla vaivaiset viisikymmentä sivua, kunnes eilen junassa lämmittelyn Timo K. Mukan Maa on syntinen laulun (jonka piti olla maratonini avauskirja) melkein kannesta kanteen. Tällä maratonilla on tarkoitus kiriä kurssilukemisia kiinni ja lukea todella pitkästä aikaa juuri sitä, mitä itse haluan.

Maratonpinostani löytyy vähän kaikenlaista vaihtoehtoa. Sattumalta värikoodattu näihin tartun ensin -osio pinostani sisältää Pirkko Saision Elämänmenon, joka on ainut opiskelun motivoima kirja, R. J. Palacion Ihme-teoksen sisarkirjan Auggie ja minä: kolme Ihme-tarinaa, Liv Strömqvistin Prinssi Charlesin tunne -sarjakuva-albumin, joka on lähdössä jo uudelleenlukuun sekä pikkusiskoltani lainaamani Iltasatuja kapinallisille tytöille -hittikirjan. Niiden lisäksi pinooni ovat ängenneet Gaël Fayen Pienen pieni maailma, joka on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista, Han Kangin Ihmisen teot täydentääkseen uutuuskirjavalikoimaa sekä Irene Némirovskyn Ranskalainen sarja, jonka lukemista olen odottanut malttamattomasti syksystä asti (joten tietenkään en ole avannutkaan sitä). Voi kunpa vuorokaudessa olisi niin paljon tunteja, että ehtisin lukea nämä kaikki!

Ystävänpäivän lukumaraton

Nyt pitää hoitaa vielä muutama asia ennen kuin pääsen lukemisen kimppuun, mutta pian, pian! Lukumaratonini edistymistä voi seurata tietysti täällä blogissa mutta myös Twitterissä @kirjavarkaan. Instagramiinkin saattaa joku kuva ilmestyä, mutta siitä en uskalla luvata mitään. 😀

LUKUMARATON

12.04

Nyt on aika aloittaa maraton! Jee! Kurssilukemiston velvoittamana aloitan Pirkko Saision Elämänmenolla.

13.39

Aloitin Elämänmenon hieman vastahakoisesti, ajatellen lukevani velvollisuudentunnosta itseni ensin takaisin aikatauluun kirjallisuushistorian kurssilla ja miettien kaihoisasti vapaavalintaisten kirjojen pinoa, jonka kokosin maratonia varten, mutta olenkin tykästynyt paljon Saision tapaan kirjoittaa. Lukumaratonini on alkanut verkkaisesti hyviä muistiinpanoja kirjoittaen, mutta olen päässyt hyvään vauhtiin ensimmäisen kirjan kanssa.

Sivuja luettu 55

14.53

Pyykinpesu, somen seuraaminen ja muistiinpanojen kirjoittaminen ovat hillinneet lukutahtiani, mutta ensimmäinen sata sivua on tullut luettua nyt, kun maratonia on takana kolme tuntia. Seuraavaksi aion pitää muutaman tunnin tauon somesta ja jatkaa lukemista pienen naposteltavan kanssa.

Sivuja luettu 100

16.55

Ensimmäinen kirja luettu! Ja jee, olen kirinyt itseni ajan tasalle kirjallisuushistorian kurssin kanssa! Seuraavaksi tekee mieli jotain hyvin helppolukuista, joten taudan napata pinosta luettavakseni Iltasatuja kapinallisille tytöille.

Sivuja luettu 229

18.27

Iltasatuja kapinallisille tytöille oli juuri sitä, mitä tarvitsin tähän väliin: jotain nopealukuista joka herättää kuitenkin ajatuksia ja innostaa lukemaan. Nyt on korkea aika pitää nopea ruokatauko! Yleensä satsaan maratonpäivien syömiseen kunnolla, teen ruokaa ja ostan herkkuja, mutta tämä maraton on kyllä mennyt todella kevyillä eväillä. No, joskus näinkin.

Sivuja luettu 430

20.58

Kolmanneksi maratonkirjakseni valikoitui suunnitelmien mukaan Liv Strömqvistin sarjakuva Prinssi Charlesin tunne, jonka luin pari kuukautta sitten, mutta josta en harmikseni tehnyt minkäänlaisia muistiinpanoja. Nyt se virhe on korjattu! Prinssi Charlesin tunnetta lukiessani en vilkuillut kelloa enkä laskenut sivumääriä tai miettinyt muistiinpanojen kirjoittamisen nielaisemaa aikaa vaan luin ja pohdin sydämeni kyllyydestä. Saavutin siis loistavan lukuflow’n antaessani reilusti aikaa tälle loistavalle sarjakuvalle. Toivottavasti ehdin blogata siitä pian!

Sivuja luettu 562

23.18

Olen seurannut lukusuunnitelmiani varsin mallikkaasti, sillä neljänneksi aloitin R. J. Palacion Auggien & minän ja se on edennyt mukavasti melkein puoliväliin. Mukavaa lukemista, johon on mukava päättää tämä päivä. Tosin saatan vielä nipistää aikaa yhdelle Black Mirror -jaksolle kämppisteni seurassa… Huomenna aamulla jatkan vielä maratoonaamista ennen luentoa!

Sivuja luettu 691

8.07

Taas mennään! Mietin muutaman hetken herättyäni, että pitäisikö jäädä sittenkin vielä nukkumaan, mutta houkutus lukea voitti. Yritän jatkaan Auggieta & minua vielä mahdollisimman pitkälle.

Sivuja luettu 760

9.32

Neljäs maratonkirja luettu ja vielä on kaksi ja puoli tuntia maratonia jäljellä! Vaikka pitkä lista muita tehtäviä asioita odottaa, en millään malttaisi lopettaa lukemista vielä. Ehkä voin tämän aamupäivän pyhittää vielä lukemiselle ja paiskia muita töitä sitten sen jälkeen.

Sivuja luettu 896

12.00

Lukumaratonin viimeiset minuutit kuluvat ja luento kutsuu. Luin viimeiset sivuni metrossa, enkä malttaisi jättää Pienen pientä maailmaa kesken, mutta nyt on pakko keskittyä välillä muihin asioihin. Palaan maratoniin vielä tänään (toivottavasti) koontipostauksessa.

Sivuja luettu 1 000

LUKUMARATONIN KOONTI

Lukumaratonin koonti

Eilinen oli aikas tuloksekas lukupäivä, mitä nyt minun olisi pitänyt myös ehtiä väsätä hakemusta vaihtoon, kirjoittaa luentopäiväkirjaa ja tehdä ruotsin läksyjä. Mutta kerrankos sitä pitää päivän jolloin ei tee muuta kuin lue! Sainpahan sentään luettua itseni ajan tasalle kirjallisuushistorian kurssilla ja muutaman muun lukuvuoroaan odottaneen kirjan pois päiväjärjestyksestä.

Tulin lukeneeksi monipuolisesti romaaneja, sarjakuvaa ja lastenkirjan, ja erityisesti tällä maratonilla nautin muistiinpanojen tekemisestä lukemisen lomassa. Kuten yleensä maratoneilla, onnistuin myös lukuvalinnoissani, sillä mitään lukemastani en olisi malttanut jättää kesken, kun olin sen aloittanut. Laadullisesti huippuhyvä maratoni osoittautui myös määrällisesti varsin tehokkaaksi, sillä aivan huomaamattani luin itselleni uuden ennätyksen, tasan tuhat sivua! Maratonille lähdettäessä en edes tullut ajatelleeksi sivumäärätavoitteita, joten uusi ennätys tuli iloisena yllätyksenä. Parasta tässä maratonissa oli kuitenkin hyvä lukuflow, jonka valtaan pääsin viimeistään Prinssi Charlesin tunteen kohdalla.

Onnea kaikille maratoninsa jo suorittaneille ja tsemppiä vielä maratoonaaville! Koko maratonin koontia on luvassa torstaina, joten pysykää kuulolla siihen asti.

Tykkäätkö sinä lukumaratoonata?

Tammikuun tunnustukset

tammikuun luetut

Vuoteni vaihtui kaukana arjesta ja kylmästä ikuisuudelta tuntuva aika sitten. Tammikuu on ollut arkeen palaamisen ja uusiin haasteisiin tarttumisen aikaa. Hyvään vauhtiin ehtineillä kursseilla (joita ei kuitenkaan, luojan kiitos, ollut kuin viisi vaikka jo kuutta kirosin) olen muun muassa pohtinut realismin ja realistisen kirjallisuuden käsitteitä, puntaroinut kielen ja ulkomaailman suhdetta ja yrittänyt saada virkamiesruotsiani järjestykseen. Koulutöiden kylkiäisiksi otin vastaan ainejärjestöni puheenjohtajan tehtävät, koska liian helpollahan itseään ei saa päästää. Uuden bullet journalin piirustelu, kavereiden näkeminen ja Black Mirrorin maratoonaaminen pitivät hyvin huolta vapaa-aikani käyttämisestä, joten sivujen kertyminen jäi opiskelua varten luettujen ulkopuolella varsin vaatimattomaksi – sen sijaan olen yllättänyt itsenikin bloggaamalla ahkerasti.

Tammikuu oli pitkästä aikaa hyvä bloggauskuukausi. Aika nihkeän syksyn ja vielä nihkeämmän sitä edeltäneen kesän jälkeen olen saanut runoiltua kymmenen postausta, mihin en voisi olla tyytyväisempi. Olen kirjoittanut siitä, mitä lukeminen minulle merkitsee, muistellut ja vetänyt yhteen viime vuotta, suunnitellut tämän vuoden lukemisia ja koonnut hyllynlämmittäjäpinoani sekä tehnyt katsauksen kevään kiinnostavimpiin uutuuskirjoihin. Vanhoja kunnon kirjavarkauksiakin olen tunnustanut neljä kappaletta, ja kaikki niistä edustavat sattumalta vanhempaa tai vielä vanhempaa kirjallisuutta: bloggausvuorossa ovat olleet suomalaisista klassikoista Aino Kallaksen lumoava, balladinomainen Sudenmorsian, Maria Jotunin novellikokoelma Kun on tunteet ja Väinö Linnan klassikkohaasteeseen kiskaistu Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Suomalaisia klassikoita täydensi yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista, dystopiakirjallisuuden moderni klassikko (jep, tämäkään ei sitä määritelmää väistä) Margaret Atwoodin Orjattaresi. Rästibloggausten pino on vieläkin laittoman pitkä, ja alan menettää uskoni siihen, että olisin enää ikinä ajan tasalla tunnustusten suhteen, mutta intoa riittää nyt kaivella vähän vanhempiakin rikoksia.

vierge moderne

Edith Södergran ❤

Klassikkopainotteisuus ei häviä mihinkään, kun tarkastelen tammikuun luettujen listaa. Luin tammikuussa seitsemän kirjaa, joista vain yksi ei ollut suomalainen tai klassikko, ja senkin aivan vuoden ensimmäisinä päivinä reissukirjana lentokentillä. Olin lukevinani jotain muutakin, mutta nähtävästi olen ollut jumissa 50-60-lukujen Suomessa. Erityisesti Linnan tuotannon kulutus on ollut aika ansiokasta, halusin nimittäin lukea TPA:n pois alta ennen kuin Tuntematon sotilas tuli vastaan kotimaisen kirjallisuuden kurssilla. Erityismaininnan tämän kuukauden luetuista ansaitsee vahvasti alkanut runovuosi, sillä kaksi lukemistani teoksista olivat runokokoelmia ja kumpikin nousee kuukauden parhaimmistoon.

S. K. Tremayne – Jääkaksoset

Paavo Haavikko – Talvipalatsi

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 2 (tunnustus)

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 3 (tunnustus)

Väinö Linna – Tuntematon sotilas (tunnustus vuodelta 2016)

Marja-Liisa Vartio – Hänen olivat linnut

Pentti Saarikoski – Mitä tapahtuu todella?

Helmikuun lukemistossa on luvassa aimo annos suomalaista uudempaa klassikkokirjallisuutta ja niiden lisäksi monen monta kiinnostavaa uutuuskirjaa polttelee jo kirjahyllyssä. Kirjastolainojeni määrät ovat räjähtäneet käsiin aivan täysin muutaman viime viikon aikana… Helmikuussa koittaa myös emännöimäni Ystävänpäivän lukumaraton, johon ehtii vielä mainiosti ilmoittautua. Tässä on vielä loistavasti aikaa hioa maratonpinoa, joskin pelkään sen kallistuvan 1900-luvun loppupuolen kirjallisuuden kurssin lukupinon taklaamiseen.

Miten sinun vuotesi on alkanut?

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

väinö linna täällä pohjantähden alla kirja blogi arvostelu

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Miksi luen

miksi luen miksi lukeminen on tärkeää

Luen koko ajan valtavia määriä kirjallisuutta. Se ei tule yllätyksenä kenellekään, joka on seurannut blogiani tai tuntee minut kirjavarkaan identiteetin ulkopuolella. Kirjojen ahmiminen käy niin luonnostaan ja ajattelematta, että jään harvoin miettimään, miksi oikeastaan luen. Miksi lukeminen on niin tärkeää minulle? Vuodenvaihteessa mietin, että kirjabloggausten lisäksi olisi mukavaa pohtia lukemista ja siihen liittyviä asioita täällä blogissa myös yleisemmällä tasolla, ja sillä kimmokkeella päädyin pohtimaan suhdettani lukemiseen.

Olen toki tietoinen lukemisen hyvistä vaikutuksista ja siitä, miksi sitä pidetään niin tärkeänä (ja sitähän se on). En kuitenkaan ikinä tartu kirjaan sillä ajatuksella, että laajennetaanpas nyt vähän sanavarastoa tai huolehditaanpas siitä, että kielelliset taitoni ovat sillä tasolla, että pystyn kirjoittamaan työhakemuksen. Nämä ovat tärkeitä syitä lukea, mutta ne eivät saa minua suhtautumaan innolla huoneeni nurkassa pölyttyviin kirjapinoihin. Minulle lukemisen hyödyt ovat ekstraa, pikemminkin tuloksen sivutuote kuin tekemisen liikkeellepaneva voima.

Voisin kuitata koko kysymyksen sanomalla, että lukemisesta on tullut elämäntapa. Satun vain tekemään sitä aamupalapöydässä, metrossa, odottaessani jotain, ennen nukkumaanmenoa. Se on tapa viettää aikaa ja harrastus, joka lipsahti identiteetin rakennuksen raaka-aineiksi ja tässä sitä nyt ollaan, lukijana, kroonisena kirjallisuuden kuluttajana. Kun en lue, tunnen oloni vähemmän itsekseni: identifioidun lukijaksi niin vahvasti, että pidemmän lukutauon iskiessä tuntuu, että osa minusta on kateissa. Jäljellä oleva osa osaa kyllä ottaa siitä kaiken ilon irti ja järjestää muuta tekemistä ja menemistä ja ajateltavaa, mutta aina kirjojen pariin palatessani tunnen astuvani takaisin johonkin lämpimään, rauhaisaan ja kotoisaan paikkaan.

Lukeminen on rauhoittumista ja rentoutumista. Silloin kun elämää vaivaavat epävarmuus ja stressi, kirjoihin uppoutuminen on eskapistisempaa. Ei se silti mitään jatkuvaa todellisuuden välttelyä ole vaan pikemminkin hengähdystaukojen ottamista ja ehkä myös asioiden laittamista oikeisiin mittasuhteisiin. Fiktionaalisten henkilöiden ongelmiin pystyy hukuttamaan omat murheensa, mutta kirjat eivät osaa ratkaista ongelmia tai tehdä päätöksiä. Neuvoja ja lohdutusta ne toki tarjoavat.

Toisinaan lukeminen on myös palautuspäivien ja kurssien lukulistojen kanssa kamppailua. Kirjallisuuden opiskelijana osa lukemisistani määräytyy opintosuunnitelman mukaan ja silloin lukemistani kannustavat myös kurssiaikataulut. Opiskellessani luen analyyttisemmin ja huolellisemmin, oppiakseni käsittelemään lukemaani kirjallisuustieteen keinoin. Pyörittelen eri tulkintamahdollisuuksia mielessäni, sovellan luentojen aiheita, elän ahaa-elämyksistä ja siitä tunteesta, kun vaikealta tai hämmentävältä tuntunut kertomus keriytyykin auki. Kirjallisuuden opiskelu on ihanaa.

miksi luen miksi lukeminen on tärkeää

Luen saadakseni tietoa minua kiinnostavista asioista, ymmärtääkseni ilmiöitä, jotka mahtuvat käsitteen ’maailma’ alle ja katsoakseni omaa napaani pidemmälle. En usko, että on parempaa tapaa päästä toisen pään sisään kuin lukeminen. Lukiessa seuraa väistämättä jonkun toisen ajatuksenkulkua, jolloin on pakko katsoa maailmaa muistakin kuin omasta näkökulmasta – ja se jos mikä on yllättävän terveellistä.

Vielä viisi vuotta sitten en olisi osannut ajatella, että lukeminen ja lukijayhteisöön kuuluminen tuo elämääni näin paljon ihmisiä. Ensimmäiset kaverit lukemisen kautta sain Nuori Aleksis -loppuraadista, jossa minä ja neljä muuta silloista lukiolaista perkasimme vuoden 2014 kirjasatoa. Varsinkin blogimaailma on tuonut kirjojen ja lukuharrastuksen yhdistämät ihmiset osaksi elämääni. Kirjabloggaaminen ja bloggaajayhteisöön kuuluminen edellyttävät tietenkin lukemista ja vaikka blogiharrastus on puhtaasti lukemisen mukanaan tuoma ja innoittama asia, nyt bloggaaminen motivoi lukemista ja on muuttanutkin lukutottumuksiani. Blogien kautta olen osallistunut lukuhaasteisiin ja -maratoneille, ja kiitos bloggaajien kirjasuositusten ja -keskustelujen, suorastaan hukun mielenkiintoisiin kirjoihin.

Harva asia saa minut yhtä innostuneeksi kuin se, että saan puhua kirjasta, josta pidän todella paljon, eivätkä läheiseni säästy hehkutukselta, jos käsiini on sattunut jokin poikkeuksellinen kirjatapaus. Kirjakeskustelujen huippuhetkiä ovat ne, kun onnistuu suosittelemaan kaverille kirjaa, johon hänkin tykästyy. Haluan jakaa intohimoani lukemiseen ja hyviin kirjoihin ja paljolti siitä syystä tämä blogikin on olemassa.

Maailmasta ei luettava lukemalla lopu. Sillä aikaa, kun lukee yhden kirjan, kuulee viidestä muusta kiinnostavasta kirjasta, jotka haluaa heti lisätä lukulistalle. Maailmassa on vaan niin paljon hyviä kirjoja! Sen takia en ole lopettamassa lukemista niin pitkään kuin kirja pysyy kädessäni.

Rakastan tarinoita, rakastan sitä, kuinka lukemalla löytää erilaisia ja yllättäviäkin tapoja katsoa ja jäsentää maailmaa. Rakastan lukuflowta, joka kuljettaa täysin eri maailmoihin ja eri ihmisten pään sisään. Luen haastaakseni omaa ajattelutapaani ja ymmärtääkseni kirjallisuutta syvällisemmin. Luen, koska en parempaa tiedä.

EDIT: Tästä postauksesta tulikin varsin sopiva merkkipaalu, sillä se on blogihistoriani 200. postaus

Miksi sinä luet?

Ystävänpäivän lukumaraton: ilmoittaudu mukaan!

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON

On taas aika raivata kalenterista kahdenkymmenenneljän tunnin aukko, pinota kunnianhimoinen maratonkirjapino ja asettautua lähtövalmiiksi lukunurkkaukseen – on nimittäin aika ilmoittautua alkuvuoden odotetuimpaan lukutapahtumaan! Kirjabloggaajien perinteinen Ystävänpäivän lukumaraton koittaa 10.-14.2.2018. Maratonin edellisiä kierroksia ovat vetäneet Emmi Villasukkamurmelin kirjablogista, Niina T. Yöpyödän kirjoista ja Tuntemattoman lukijan Hande, minä olen nyt ensimmäistä kertaa lukumaratonin puikoissa.

Lukumaratoneista on tullut kirjablogimaailmassa varsin yleinen tapa, mutta tässä vielä kertauksen vuoksi: lukumaraton on 24 tunnin mittainen ponnistus, jonka aikana on tarkoitus lukea niin paljon kuin vain pystyy ja muulta elämältä ehtii. Tänä vuonna ystävänpäivä ajoittuu keskiviikoksi, mutta koska arkipäivän viettäminen lukien saattaa tuottaa hankaluuksia, maratonin voi halutessaan viettää jo vaikka edeltävänä viikonloppuna. Tänä vuonna on siis valittavissa ruhtinaalliset viisi mahdollista maratonpäivää, joista toivottavasti löytyy sopiva päivä mahdollisimman monelle. Maratonpäivissä on aina ihan omanlaisensa tunnelma, kun lukuhirmut kautta maan ottavat osaa koitokseen, minkä takia ne innostavat mukaan kerta toisensa jälkeen.

Tässä vielä tarkemmat säännöt ja ohjeet:

  • Ilmoita osallistumisestasi tämän postauksen kommenttikenttään. Laita kommenttiin mukaan blogisi osoite tai Twitter/Instagram-käyttäjäsi, mikäli haluat, että myös muut voivat seurata maratonisi edistymistä.
  • Lukumaratonin pituus on 24 tuntia. Maratonin voi aloittaa mihin kellonaikaan tahansa, myös ensimmäistä päivää edeltävänä päivänä, kunhan osa suorituksesta osuu jollekin varsinaisista maratonpäivistä. Voit esimerkiksi aloittaa jo 9.2.2018 klo 12:00, jolloin maraton loppuu osaltasi 10.2.2017 klo 12:00. HUOMIO: maraton ei kestä yhden henkilön osalta viittä päivää, vaan saat valita parhaiten itsellesi sopivan 24 tunnin jakson maratonin ajankohdalta
  • Ruoka-, lepo- ja muita taukoja saa pitää tarpeen mukaan, mutta niihin käytetty aika lasketaan mukaan kokonaissuoritusaikaan.
  • Voit halutessasi kirjoittaa blogissasi päivittyvää postausta maratonkuulumisistasi, mutta riittää, jos kirjoitat maratonistasi koontipostauksen. Kirjaa ylös lukemasi sivumäärä ja teoslistasi ja ilmoita ne julkisesti blogissasi. Maratonpostauksissa saa käyttää tämän postauksen kuvaa! Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit ilmoittaa lukemasi sivumäärän ja halutessasi myös kirjat tämän postauksen kommenttikenttään. Haasteen emäntä tekee koosteen, johon kirjataan kaikki osallistuneet blogit ja yhteinen luettu sivumäärä.
  • Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten vain! Luetpa siis esimerkiksi sarjakuvaa bussissa lukulaitteella tai tiiliskiven kokoista klassikkoa kotisohvalla, kaikki lasketaan mukaan.
  • Lukumaratonin edistymistä voi raportoida myös somessa. Maratonin hashtagina on käytössä perinteinen #lukumaraton

Tervetuloa mukaan olitpa sitten ensikertalainen tai konkari!

MUKANA MARATONILLA OVAT

La plume / Aukeamia

Henna / Carry On Reading

Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie

Niina / Expelliarmus

Meri / Kaikkia värejä

Veera / IG @kirjahullu

Heli / IG @kirjakolo

Emmi Lainio / Kirjastolaisen kirjahyllystä

Kirjavaras / Kirjavarkaan tunnustuksia

Heidi / Kosminen K

Kuutar / Kuutar lukee

Narseska / Narseskan kirjanurkkaus

Maria Kuutti / Twitter

Aleksandra / IG @morethanjustbook

Voikku / Rapatessa roiskuu / IG

Hanna / Sivujen välissä

Riikka / Suudelmia ja sukkanauhoja

Hande / Tuntematon lukija

Unelmani / Unelmaani

Katriina / Unelmien aika

Ystavyydenvuosipaiva / Ystävyyden vuosipäivä / IG

Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

 

 

 

Margaret Atwood – Orjattaresi

”Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja.”

margaret atwood orjattaresi the handmaid's tale

Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi on dystopia, joka kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa vallan ovat ottaneet vanhatestamentilliset fundamentalistit. Ympäristötuhojen takia syntyvyys on laskenut vaarallisen matalalle, mihin valtaapitävät reagoivat poistamalla naisilta lähes kaikki ihmisoikeudet ja alistamalla heistä hedelmälliset synnystyskoneiksi, jotka ovat kulloisenkin isäntänsä omistamia. Järkyttäviä tulevaisuudenkuvia maalaava romaani on tiukka kannanotto naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, tasa-arvon puolesta ja totalitarismia vastaan.

Orjattaresi sijoittuu lähitulevaisuuteen, entisten Yhdysvaltojen paikalla sijaitsevaan Gileadiin, jossa elävät muistavat vielä meidän kaltaisemme yhteiskunnan. Meissä paljon pelkoa ja keskustelua (mutta liian vähän toimintaa) aiheuttavat ilmastonmuutos ja ympäristökatastrofit ovat täyttä totta ja muun muassa säteilyn takia osa maapalloa on saastunut asumiskelvottomiksi – mikä ei kuitenkaan estä valtaapitäviä määräämästä ihmisiä töihin näille alueille. Sota raivoaa hahmottomana taustameluna jossain kaukana. Ehkä suurin, tai ainakin eniten huolta ja toimenpiteitä aiheuttava, uhka ihmisyhteisölle on se, että pieni osa ihmisistä on enää hedelmällisiä ja on äärettömän harvinaista synnyttää terve lapsi.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki.

Niinpä vallassa olevat miehet ovat yhteisönsä ja valtansa säilyttääkseen päätyneet kerrassaan kätevään ratkaisuun: otetaan naisilta kaikki itsemääräämisoikeus pois ja tehdään heistä orjattaria. Hedelmälliset naiset on kerätty yhteen, uudelleenkoulutettu ja lähetetty merkkihenkilöiden perheisiin tekemään lapsia. He ovat kulloisenkin isäntänsä mukaan nimettyjä käveleviä kohtuja, joiden tehtävä on synnyttää terveitä lapsia komentajiensa perheisiin. Heidän elämäänsä säätelevät monet vaatimukset päästä varpaisiin verhoutumisesta ja sekä näkymästä että näkemästä estävän hilkan käyttämisestä siihen, että heidän on kuljettava kotinsa ulkopuolella aina kaksin voidakseen vakoilla toisiaan. Jos he epäonnistuvat tehtävässään, heidät leimataan epänaisiksi ja lähetetään töihin saastuneisiin siirtokuntiin. Miehiä ei tietenkään voi lapsettomuudesta syyttää, sillä ei ole olemassa sellaista asiaa kuin miehen steriiliys. Helppoa ja kivaa, eikö?

No ei. Ei kerrassaan yhtään. Romaanin kertoja on yksi orjattajista, joka on komentajansa mukaan nimetty Frediläiseksi. Uuden lainsäädännön muotoutumisesta on sen verran vähän aikaa, että Frediläisen muistot entisestä elämästä ovat vielä kipeinä pinnalla. Oli tytär, oli aviomies, oli ystäviä, oli työ. Nyt on jatkuva epäluottamus muihiin ihmisiin, huoli perheen kohtalosta, kielto lukea ja kuukausittaiset raiskaukset.

”Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa.”

Atwoodin kertomus orjattarien asemasta huutaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta hänen kuvaamansa yhteiskunta ei juuri palvele muitakaan ihmisryhmiä. Komentajien vaimot, vaikka heillä onkin valtaa kotitalouksissaan, ovat täysin osattomia julkiseen elämään tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja joutuvat valvomaan kuukausittaista rituaalia miehiensä ja orjattarien välillä. Martat huolehtivat taloudenpidosta, eikä heillä ole toivoakaan saada lapsia tai elämänkumppania. Naiset on sitä paitsi varattu vain ansioituneille sotilaille ja komentajille, eikä sitä ylellisyyttä suoda läheskään kaikille miehille, jotka elävät samanlaisessa yksinäisyydessä kuin naisetkin. Aivan mielensä mukaan eivät komentajatkaan pääse rellestämään, sillä koti on vaimon valvonnassa eivätkä komentajien ja orjattarien keskinäiset tapaamiset ole sallittuja.

Gileadin laissa säädetyt loukkaukset ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kohtaan ovat niin räikeitä, että ne tuntuvat utopistisilta. Eihän tällasta voi oikeasti tapahtua, tekee mieli hymähtää yliolkaisesti. Ja silti, kuten onnistuneimpien dystopioiden kohdalla aina, yhtymäkodat meidän nykyisyyteemme ovat niin kauhistuttavan tarkkoja ja loogisia, että alkaa ajatella entä jos. Orjattaresin kohdalla ei tarvitse edes arvuutella, koska Atwood on kertonut romaanin kirjoitusprosessista, ettei hän halunnut ottaa dystopian maailmaan mitään sellaista, mitä ei olisi jo olemassa. Kaikki tapahtuu siis jo nyt. Tai on jo tapahtunut.

Miksi lukea tällaista kirjaa, joka herättää niin paljon tunteita raivosta epätoivoon? Eihän näin hirveistä asioista kertova kirja voi olla millään tavalla hyvä tai nautittava lukukokemus. Vaikuttava se sen sijaan on, yksi vaikuttavimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Kaikkia lukukokemuksia ei voi mitata nautittavuuden mittarilla. Vaikka tuntuu hieman väärältä sanoa tykänneeni kirjasta ikään kuin sen maailma voisi olla tykättävä, lukukokemuksen vaikuttavuus on selvästi tunneasia eikä mikään tarkasta analyysistä johtuva järkipäätös. Orjattaresi on kaikkine kuvaamineen epäinhimillisyyksineen – sekä toivon ja lannistumattomuuden sävyineen – ravisteleva lukukokemus. Atwood on loistava tarinankertoja, sanankäyttäjänä taituri, hänen rakentamansa maailma hengittää – tai ehkä pikemminkin korisee.

Orjattaresi on ollut paljon esillä viime aikoina muun muassa HBO:n siitä filmaaman sarjan takia ja monelle varmaan jo nimi The Handmaid’s Tale on Orjattaresia tutumpi. Minäkin katsoin sen viimein tuossa joululomalla aika pian kirjan lukemisen jälkeen, jolloin romaanin tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa. Sarja ottaa tietysti joitain juonellisia vapauksia (joita voin sanoa jopa kaivanneeni koska juoni oli niin selvästi mielessäni ja se toi lisää jännitystä maratoonausoperaatioon), mutta pysyy mielestäni uskollisena kirjan henkilöille ja hengelle. Se myös laajentaa kirjassa kuvattua maailmaa ja lähestyy sitä useammasta näkökulmasta keskittyen enemmän myös muutaman muun henkilön tarinaan Frediläisen ohella. Voin siis suositella sarjaa kirjasta tai Atwoodista pitäville tai muuten vain sarjasta kiinnostuneille.

Kirja on herättänyt paljon keskustelua myös blogimaailmassa: Kirjaluotsi, Kirjapöllön huhuiluja, Täysien sivujen nautinto, Bibbidi Bobbidi BookHyllytontun höpinöitä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Taikakirjaimet, Mustelumo, Lukuhoukka, Sivutiellä, Todella vaiheessa, Kulttuuri kukoistaa

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut Orjattaresin tai katsonut siitä tehdyn sarjan?

Hyllynlämmittäjä 2018

hyllynlämmittäjä

Niin tänä kuin viime vuonna feedini Twitterissä, Instagramissa ja Bloglovin’issä täyttivät kuvat muiden lukuhirmujen Hyllynlämmittäjä-kirjapinoista. Siinä missä viime vuonna seurasin haastetta sivusta, tiesin jo silloin osallistuvani haasteeseen tänä vuonna ja tässä ne viimein ovat, valintani hyllynlämmittäjiksi! Hyllynlämmittäjä-haaste on siis Sivumennen-podcastin (johon olen näin sivuhuomautuksena jäänyt koukkuun viime viikolla ja kuunnellut jo melkein kaikki jaksot) käynnistämä lukuhaaste, jonka tarkoituksena on lukea 12 lukematonta kirjaa hyllystään vuoden aikana, siis yksi kirja kuukautta kohti.

Suunnittelin alustavaa Hyllynlämmittäjä-pinoani jo vuoden lukusuunnitelmissani, mutta vasta nyt sain joululomalla reissaamisen jäljiltä kaikki lukemattomat kirjani samaan osoitteeseeni ja pääsin paneutumaan kirjojen valitsemiseen kunnolla. Nopealla katsauksella laskin hyllystäni 27 lukematonta, mikä on minulle aika paljon, mutta varsin vähän monen muun lukemattomiin verrattuna. Niiden joukosta sain helposti kasaan viidentoista kiinnostavimman listan, mutta siitä eteenpäin jouduin tekemään kompromisseja. Listani on siis hieman muuttunut ja korjailen sen tuonne tbr:ään pikimmiten, mutta sitä ennen lyhyt kurkkaus lopullisiin valintoihini.

ENSIMMÄISET VARMAT VALINNAT

eli kirjat jotka ehdin jo esittelemään Instagraminkin puolella Hyllynlämmittäjään valittuina

hyllynlämmittäjä 2018

Christoph Ransmayr – Matka lopun maailmaan

Matka lopun maailmaan alkaa tulipalosta, joka tuhoaa runoilija Ovidiuksen työhuoneen muinaisessa Roomassa. – – Christoph Ransmayr yhdistää autenttiset historialliset tapahtumat nykyaikaan ja tulevaisuuden näkymiin rohkeasti ja persoonallisesti.”

Jeffrey Eugenides – Middlesex

”Pulitzer-palkittu, virtuoosimainen tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien.”

Arto Paasilinna – Jäniksen vuosi

”Miehen ja jäniksen uskomaton pakoseikkailu ruuhka-Suomen ansoista ulos luontoon, vapauteen ja urotöihin.”

MUSTAT HEVOSET

eli aivan yllättäen ja ennakoimatta mukaan lähteneet

hyllynlämmittäjä 2018

Thomas Mann – Buddenbrookit

Buddenbrookit on kronikkamaisen lavea kuvaus vanhan hansakaupungin Lyypekin kauppaylimysperheestä ja sen asteittaisesta rappeutumisesta nuorempien sukupolvien hylättyä porvarilliset ihanteet ja ryhdyttyä harrastamaan taiteita.”

Edith Wharton – The House of Mirth

”In telling the story of Lily Bart, who must marry to survive, Wharton recasts the age-old themes of family, marriage, and money in ways that transform the traditional novel of manners into arrestingly modern tale of one woman’s struggle to succeed.”

James Joyce – Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

”Omakuvansa Joyce maalaa asteittaisesti etenevien kuvien sarjana, joiden moninaisuudessa heijastuu ihmisen syvyys ja tyhjentymättömyys.”

HELPOT VALINNAT

eli ne jotka minun piti lukea viime vuonna mutta jäivät syystä tai toisesta lukematta

hyllynlämmittäjä 2018

Pasi Pekkola – Lohikäärmeen värit

”Väkevä tarina rakkaudesta vie maahan, jossa pärjää vain raa’alla selviytymisvaistolla.”

Umberto Eco – Ruusun nimi

”Aina kun aamu valkenee, löytyy munkin ruumis. William Baskerville, paavin entinen inkvisiittori, heittäytyy täydellä innolla selvittämään murhien sarjaa.”

Haruki Murakami – Maailmanloppu ja ihmemaa

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamia fantastisimmillaan. Se on yksi hänen ennen suomentamattomista pääteoksistaan, jossa tarina kiitää ja mielikuvitus laukkaa valloillaan kuin romaanin yksisarviset.”

PISIMPÄÄN PAIKASTAAN NEUVOTELLEET

eli vaikeat viimeiset valinnat jotka olivat lähellä karsiutua

hyllynlämmittäjä

Salman Rushdie – Saatanalliset säkeet

”Nykyaika ja menneisyys avartuvat silmiemme eteen vuosituhannet kattavassa kertomuksessa, jossa siirtolaisuuden ongelmat ja uskontojen synnyt sekoittuvat unten maailmaan ja ihmselämän ikuiseen problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan.”

Irene Nemirovsky – Sunnuntai

”Irene Nemirovskyn novellit ovat tunnelmallisia kuvia itselleen tuntemattomista ihmisistä, tapahtumsta jotka luiskahtavat raiteiltaan, yksilöistä jotka ovat kuilun partaalla.”

Gabriel Garcia Marquez – Love in the Time of Cholera

”A powerful, poetic and comic long-distance love story set on the Caribbean coast.”

Vuoden lopussa sitten nähdään, kuinka monta näistä saan luettua, ja mikä on oman hyllyni lukemattomien tilanne silloin. Toivottavasti mahdollisimman moni näistä myös oikeasti päätyy luettavakseni, eikä jää pelkästään lämmittämään hyllyä!

Minkä oman hyllysi lukemattoman kirjan haluaisit lukea eniten?

Maria Jotuni – Kun on tunteet

”Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä ihmisten tähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.”

maria jotuni kun on tunteet blogi arvostelu

Myös näytelmistään ja romaaneistaan tunnettu Maria Jotuni on yksi 1900-luvun alun novellitaiteen suomalaisista taitajista, jolle hyvin riisutut dialogit ja naisen aseman kommentoiminen ovat tavaramerkkejä. Novellikokoelma Kun on tunteet kertoo pääasiassa maalaisympäristössä asuvien naisten avioliitoista sekä syistä niiden takana, nuoruudenrakkauksista ja päättyneistä parisuhteista.

Useimmat kokoelman novelleista ovat dialogin muotoon puettuja muistelmia tai kertomuksia, joissa toinen nainen kertoo toiselle ihmissuhteistaan, niistä joita olisi ehkä kuulunut nimittää rakkaussuhteiksi mutta jotka usein olivat rakkaudettomia, taloudellisista tai sosiaalisista syistä solmittuja sopimuksia. Näin kokoelman nimikin Kun on tunteet kääntyy hieman ironiseen valoon, sillä suurimmassa osassa tapauksista on kyse siitä, kun tunteita ei ole. Jotunin kirjoituksissa avioliitto ei ole mikään romanttisen rakkauden huipentuma, vaan taloustermeillä kuvattava sopimus, joka sitoo osapuolet taloudellisesti toisiinsa.

Kun on tunteet on kokoelma 1900-luvun naiskohtaloita. On nuoruudenrakkautensa perheen takia hylänneitä, rakkaudettomassa avioliitossa eläviä, sinkkuuden valinneita. Vaikka monet naisista ovat lupautuneet rakkaudettomaan liittoon, se ei estä kaipaamasta tunnetta tai muistelmasta aikaa, jolloin tunteet paloivat voimakkaina, eikä etenkään harmittelemasta taloudellisiin ja sosiaalisiin velvotteisiin suostumista rakkauden valitsemisen sijaan.

”Oma mieskin on vieras, vaikka sen kanssa kymmeniä vuosia eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule, että yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki.”

Avioliitto näyttäytyy novelleissa emotionaaliselta kannalta tuhoon tuomitulta instituutiolta, mutta romanttinen rakkaus pilkistää avioliiton ulkopuolisessa elämässä. Vaikka naisen seksuaalisuuden kuvaus on nykynäkökulmasta varsin peiteltyä, se synnytti aikanaan skandaalin. Novellien naishahmoilla on ollut mieluisia kosijoita, on ollut toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, on ollut esiaviollista seksiä. Rakkaudettomuus ei ole kyvyttömyyttä tuntea vaan pakkoa olla toimimatta tunteidensa mukaan. En kuitenkaan sanoisi, että novellien hallitseva sävy on toivottomuus tai katkeruus, vaikka viiltävän kriittisiä ne välillä ovatkin.

”Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, – sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet -”

Jotuni hallitsee loistavasti lyhytproosan ja saa pelkästään dialogia liikuttelemalla näkyviin kokonaisia elämäntarinoita. Lankojen punominen yhteen ja päätelmien tekeminen henkilöhahmoista jää lukijalle, minkä takana näin niukkaan kerrontatapaan mukaan pääseminen vaatii tarkkaavaisuutta. Jotunin kynässä on kriittinen kärki, joka tarttuu napakasti naisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman ongelmakohtiin. Novelleissa kuvattujen yksittäisten ja erilaisten kohtaloiden sarjasta muodostuu kuva laajemmista kysymyksistä, jotka puhuttelivat naisasialiikettä tuolloin (ja puhuttelevat feministejä yhä).

Luin Jotunin novellikokoelmaa rinnakkain Aino Kallaksen Sudenmorsiamen kanssa. Kun on tunteet ja Sudenmorsian ovat keskenään hyvin erilaisia teoksia, mutta ilmestymisajaltaan lähekkäisiä, muodoltaan hyvin tiiviitä ja samoja teemoja käsitteleviä. Kaksikko nousikin suosikkiklassikkojeni joukkoon viime vuonna ahmimastani suomalaisesta kirjallisuudesta.

Novellikokoelmasta ovat bloganneet myös Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Reader, why did I marry him?Yksi pieni lukupäiväkirja

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Jotunin tuotantoon?

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

aino kallas sudenmorsian

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?