Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

liv strömquist kielletty hedelmä kirjablogi arvostelu

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Selviytymisopas kirjamessuille ja lippuarvonta

helsingin kirjamessut 2018 vinkkejä lippuarvonta

On taas se aika vuodesta, kun kirjamessut ovat nurkan takana ja on aika virittäytyä messutunnelmaan. Sain tänä(kin) vuonna ilokseni bloggaajapassin messuille, joten ajattelin taas tavalliseen tapaani muuttaa Messukeskuksen hyörinän ja kirjapaljouden keskelle kaikiksi neljäksi päiväksi (tai no, perjantai on vielä kysymysmerkillä, mutta muuten tulen viettämään aikaa siellä varsin tiiviisti). Kokonainen viikonloppu kirjahyllyjen keskellä vaeltelua, kirjallisuuskeskusteluja ja kavereita, ihanaa! Varsinkin intohimoisemmille messuilijoille kirjamessut käyvät urheilusuorituksesta, kun tulee käveltyä tuhansia ja tuhansia askelia ja raahattua kaikkia huomaamattomasti mukaan tarttuneita kirjaostoksia ympäri messuhallia – ja kuten kaikille maratoneille, tällekin kannattaa valmistautua. Viiden vuoden messukokemuksellani kokosin siis pienen listan asioista, jotka kannattaa ottaa huomioon ja joita ei välttämättä tule ennakoitua, minä ainakin opin suurimman osan kantapään kautta. Olet siis kirjamessukävijänä ensikertalainen tai useamman vuoden messuhai, muista nämä asiat onnistuneiden messujen takaamiseksi.

Jatka lukemista vinkkilistan loppuun, siellä arvon kaksi messulippua jollekulle onnekkaalle tähän postaukseen kommentoineelle tai Instagramin puolella arvontaan osallistuneelle.

VINKKEJÄ KIRJAMESSUILLE

× Tutustu messuohjelmaan etukäteen, äläkä ahnehdi liikaa, vaikka kiinnostavaa ohjelmaa löytyisi yli tarpeen. Jätä aikaa haahuiluun, fiilistelyyn ja syömiseen. Messujen ohjelma on jo julkaistu ja siihen voi tutustua täällä tai messulehden voi hakea kirjakaupasta tai kirjastosta tai tilata sen suoraan omaan postilaatikkoon.

× Vältä pahimmat ruuhkat. Toki messuhumussa ja -hälinässä on oma fiiliksensä, mutta jos haluat katsella kirjoja rauhassa tai et pidä suurista väkijoukoista, messukäynti kannattaa ajoittaa pahimpien ruuhka-aikojen ulkopuolelle. Aamupäivällä ja illalla on yleensä väljempää kuin päivällä, torstaina ja perjantaina liikenteessä ovat koululaisryhmät, viikonloppuna perheet ja lauantai-iltapäivä on yleensä ruuhkaisin aika.

× Pyydä kaveria seuraksi. Ellet halua kierrellä yksin (mikä on sekin mukavaa!), pyydä kaveria mukaan tai kysy tuttua, jonka tiedät tulevan messuille, treffaamaan vaikka kumpaakin kiinnostavan ohjelman yhteydessä. Parasta messuissa heti kirjojen jälkeen ovat ihmiset: tutut joita näkee vain kerran vuodessa messuilla, uudet kaverit jotka tarttuvat matkaan ja kaikki ne kirjaihmiset, joiden kanssa jakaa saman harrastuksen ja innostuksen.

× Lämmintä päälle! Messuhallissa (ei ehkä pahimmassa väenpaljoudessa mutta avarammilla alueilla) on yleensä viileähkö ilma, joten kannattaa varautua villapaidalla ja vaikka kaulahuivilla jos on altis palelemaan. Kerrospukeutuminen on tässäkin tapauksessa hyväksi havaittu vaihtoehto, jotta voi tarvittaessa lisätä tai vähentää vaatetta.

× Kengät, kengät ja kengät. Tämän koin viime vuonna kantapään kautta, kun lähdin messuille uhkarohkeasti korollisilla talvikengillä ja se jos mikä oli iso virhe. Suurella todennäköisyydellä messuilla tulee käveltyä ja seisoskeltua tuntikaupalla. Mukavat kengät ovat siis välttämättömyys.

× Huolehdi syömisestä. Matala verensokeri on epämiellyttävä asia tilanteessa kuin tilanteessa, myös messuilla, joilla syöminen voi helposti jäädä ohjelmien perässä säntäillessä tai antikvariaattien hyllyväleihin unohtuessa. Ruokamessut on loistopaikka ostaa pienempää tai isompaa syötävää. Välipalan kanniskelu mukana on myös helppo tapa huolehtia siitä, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas tai pitäytyä budjetissa, jos ei halua käyttää rahaa ruokaan messuilla. Muista myös vesipullo!

× Suunnittele ostoksesi. Mikäli et halua harrastaa painonnostoa samalla, painavimmat kirjahankinnat kannattaa säästä kotiinlähdön aikaan. Kirjoja on myös ainakin aikaisempina vuosina saanut säilytykseen, mikäli tulee hairahduttua heti messuille saavuttua. Samoja kirjoja myydään usein useilla pisteillä useisiin eri hintoihin, joten pieni hintavertailu ei ole pahitteeksi, jos budjettisi on tiukka. Mieti ostopäätöksiä myös sen suhteen, että kustantajilta/antikvariaateista ostaminen on myös hyvä tapa tukea heidän toimintaansa, vaikkeivät hinnat olisi kahden euron luokkaa.

× Mieti etukäteen, mitä kirjoja haluat hankkia. Jottei kirjapaljous sokaise ja hämää, kannattaa koota muistilista kirjoista, joita haluaa erityisesti etsiskellä hyllyynsä. Antikvariaattien tarjontaan tutustuminen on myös suosittelemisen arvoista, sillä sieltä voi löytyä vaikka mitä harvinaisempi aarteita. Omaksi perinteekseni on myös muodostunut joululahjojen hankkiminen messuilta ajoissa pukinkonttiin. Ja jos yhtään epäilet, että messutarjoukset koituvat lompakkosi kohtaloksi, budjetoi valmiiksi ja jätä joustovaraa myös yllätysostoksille.

× Pidä hauskaa! Nauti, fiilistele ja muuta suunnitelmiasi aina kun siltä tuntuu. Harvoin mikään menee juuri niin kuin on ajatellut, joten valmistaudu yllätyksiin: ehkä törmäät sattumalta tuttuihin, et menekään kuuntelemaan yhtään ohjelmaa jota ajattelit etukäteen tai päädytkin vahingossa kuuntelemaan hurjan mielenkiintoista kirjallisuuskeskustelua, jota et tiennyt järjestettävänkään.

helsingin kirjamessut 2018 liput ohjelma

LIPPUARVONTA

Edellisten vuosien tapaan arvon kaksi yhden päivän lippua Helsingin kirjamessuille yhdelle onnekkaalle voittajalle. Tällä kertaa voit osallistua arvontaan joko kommentoimalla tähän postaukseen tai Instagramissa tänä samana päivänä julkaistuun kuvaan, josta löytyy ohjeet arvontaan osallistumisesta instan puolella. Jos kommentoit kumpaankin, voittomahdollisuutesi kaksinkertaistuvat, eli olet mukana kahdella arvalla. Blogin puolella kommentoidessasi jätäthän kommenttisi mukana toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput sähköpostilla. Arvontaan voi osallistua viikon ajan ja se päättyy lauantaina 20.10.2018. Mikäli voittaja ei vastaa yhteydenottooni kahden päivän kuluessa, arvon uuden voittajan.

Onnea matkaan! ❤

 

Susinukke Kosola – Varisto

”siinä miten asiat ovat, on aina jotain kohtalokasta / kaikissa adjektiiveissa on jotain verbimäistä / kaikella on aina tarve olla jotain muuta // koska tultuaan kerran joksikin ei ole muuta / mahdollisuutta kuin tulla joksikin muuksi”

Susinukke Kosola Varisto kirjablogi arvostelu

Varisto on Susinukke Kosolan kolmas runoteos, joka julkaistiin viime keväänä, mutta uskallan olettaa, että et ole törmännyt siihen kirjakaupan hyllyllä. Varistoa ei nimittäin vaihdeta rahaan perinteisessä ostotapahtumaksi kutsutussa vuorovaikutustilanteessa vaan sen saa omaksi tietyistä jakelupisteistä tunnustusta vastaan. Variston voi siis lunastaa itselleen tekemällä anonyymin tunnustuksen kirjan välistä löytyvään kirjekuoreen, joka lähetetään takaisin runoilijalle.

Varistossa on muutakin poikkeuksellista kuin sen jakelutapa: Kosola on tehnyt sen alusta asti itse ilman kustantamoa, se on käsin kirjoitettu ja typografialtaan runsas, eikä sillä ole ISBN-numeroa. Varisto on siis myös kirja-alan käytäntöjä kyseenalaistava koe, mutta varsinaisesti siitä en halunnut tässä bloggauksessa puhua.

Sain Variston käsiini jo huhtikuun alussa ja lueskelin sitä metrossa matkalla Helsingin-julkkareista kotiin, mutta sitten se jäi muutamaksi kuukaudeksi hautumaan hyllyyni ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja oikealla hetkellä sen tosiaan luin, sillä Varisto kysyi minulta juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat kesän ajan muhineet päässäni ja alkoivat syksyn tullen pulpahdella pintaan ja vaatia äänekkäästi huomiota.

Varisto tutkii identiteetin, autenttisuuden, yksilöllisyyden ja ihmisyyden toisiinsa leikkautuvia kysymyksiä. Se kysyy kulutustottumuksista, ihmisen suhteesta luontoon ja koneisiin sekä vallasta ja valinnoista.

”miten elää näyttämöllä näyttelemättä / elämää esittämättä / ihmistä / ihmisyydelle / vettä / merelle / miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”

Varisto pohtii identiteettiä ja sen rakentumista, sitä kuinka identiteettiä rakennetaan ostoskuiteilla, oli kyse sitten matcha lattejen tai kiljun juojista. Ja kuinka sitä esitetään tarinoina toisille ihmisille, esitellään hienosäädettyjä muistoja autenttisina tapahtumina jotta identiteetti voisi kokea itsensä uniikiksi, todelliseksi ja pantavaksi. Kuinka identiteetin halutaan olevan jotain valmista ja pysyvää jatkuvan liikkeen ja toiseksi tulemisen maailmassa. Kuinka sen halutaan olevan jotain itsessään, vaikka se on jotain vain jotain muuta vasten ja itse oleminenkin on vain liikettä kahden välillä.

”ihmisen kuvaa ei ole missään / peilejä sitäkin enemmän // kaikki se on peilipintaa / jolla ei ole valtaa katsojan yli”

Entä mikä tila jää ihmisyydelle identiteettien maailmassa? Jos ihmisyys on sitä, miten yksittäinen identiteetti eroaa muista ihmisistä? Kun vertaamalla itseämme toisiimme emme näe ihmisyyttä vaan itsemme? Kun tavoittelemme yksilöllisyyttä, arvostamme sitä, mikä erottaa meitä muista ihmisistä, entä samuus? Eikö se ole ihmisyyttä?

Ja niin, se kieli jolla yritämme saattaa kokemuksiamme ja identiteettiämme selitettävään muotoon itsellemme ja toisillemme. Vankilarakkauskirjeet, muovisten anonymous-maskien liukuhihnatuotanto Kiinassa, aamuneljän kotiintulemiset, puhelinmyyjä joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta ja kaikki muut näiden väliin ja ympärille jäävät yritykset sanallistaa olemista ja kokemista – kukaan ei kiistä niiden todellisuutta, mutta miksi asiat eivät tunnu niiltä samoilta asioilta kuin ne, joista puhutaan? (En tiedä, mikä siinä on, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän luotan kieleen.)

”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittävästi että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”

Tässä joitain kysymyksiä, joita ajattelin Variston kanssa. Mm. joitain kysymyksiä. Näitä kysymyksiä jne. koska tämä postaus ei riitä kattamaan puoliakaan.

Kosolan runoissa on vimmaa ja kiihkeyttä, mutta myös herkkyyttä. Iroaniaakin toki, mutta se suuntautuu myös itseensä, eikä naureskele ylhäältä alaspäin. Rakastan teoksessa esitetyistä kysymyksistä nousevaa kriittisyyttä ja sitä, kuinka niiden ajatteleminen vääntää aivoni toiselle mutkalle selvittäessään ensimmäisen. Ja silloin, kun aivot virittyvät tietylle taajuudelle lukiessa – silloin on kyse lempikirjoista.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luonnostelua, Kirjat kertovat, Kirjakko ruispellossa ja Mitä luimme kerran

Lisää Varistosta ja sen hankkimisprosessista: Variston kotisivut

Lisää Susinukke Kosolalta: Avaruuskissojen leikkikalu

Suosittele minulle lisää runokokoelmia tai runoilijoita luettavaksi tämän jälkeen! Mikä / kuka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 

Syyskuun tunnustukset

syyskuun tunnustuksia

Olen ajatellut syyskuuta enemmän loppukesänä kuin alkusyksynä, puhunut kuluvasta hetkestä vielä kesänä vaikka kalenterin mukaan olisi pitänyt puhua jo syksystä. Lähestyvä syksy sai minut tarttumaan viimeisiin hetkiin karata kirjan kanssa rantakallioille lukemaan, tai vain kuuntelemaan aaltoja, ja nauttimaan harvinaisemmaksi käyvästä valosta ja hetken hiljaisuudesta. Se vei takaisin luentosaleihin ja yliopiston kirjaston kotoisiin soppiin, kokosi lukulistalleni kirjallisuudentutkimuksen suuria nimiä Barthesista Genetteen ja tarjosi elämäni parhaita luentoja silloin, kun yliopistorutiiniin sovittautuminen tuntui hankalalta.

Syyskuu on ollut tasapainoilun ja yhteensovittamisen kuukausi, johon olen pitkästä aikaa onnistunut ujuttamaan säännöllisen bloggauksen. Alkukuusta niputin yhteen koottuja arvioita kirjoista, joista en ole ehtinyt kirjoittamaan kunnon arvioita mutta jotka halusin nostaa esille, ja juhlin blogisynttäreitä, ja loppukuuta kohden purin ajatuksiani  siitä, millaista on lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolelta Lidia Yuknavitchin The Book of Joanista kirjoittaessani ja kävin viimein läpi kustantajien katalogeja poimien talteen syksyn kiinnostavimpia uutuuksia.

Lukemisen kannalta syyskuu osoittautui hyvin hankalaksi kuukaudeksi, sillä sille ei tahtonut löytyä aikaa ja silloin kun olisi löytynyt, ajatukseni harhailivat liikaa, enkä oikein pystynyt keskittymään. Siksi syyskuun lukusaldoni on varsin maltillinen ja Goodreadsin lukutavoitekin huitelee ennätykselliset 13 kirjaa jäljessä, mitä olen kyllä tullut kompensoineeksi repsahtamalla useisiin kirjahankintoihin juuri näin kirjamessujen alla… Luettavista kirjoista ei muutenkaan ole pulaa, sillä kirjastosta on lainassa vaikka mitä mielenkiintoista ja bookstagramissa törmää jatkuvasti mielenkiintoisiin kirjoihin. Toissapäivänä kävin myös haistelemassa kotimaisen YA-kirjallisuuden tuulia Hel-YA! -tapahtumassa ja tulin siihen tulokseen, että sivistyksessäni on isoja aukkoja kyseisen lajin kohdalla. Innostavin syyskuussa alkanut lukuprojekti on kuitenkin ehdottomasti Lauran (@mitaluimmekerran) ja Miran (@ireadlikephoeberuns) aloittama #everydayiswomensdayreadingchallenge, jossa on tarkoituksena lukea naisten kirjoittamia klassikoita. Lisätietoa haasteesta löytyy Instagramista haastetägin alta ja Lauran blogista, johon hän kokosi myös pitkän listan haasteeseen sopivia kirjoja. Minulla on osittain haastetta, osittain kursseja varten kesken sekä Ann Radcliffen Udolpho että Daphne du Maurierin Rebecca, jotka toivottavasti saan luettua lokakuun aikana.

hel-ya!

LUETUT

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä 

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

Susinukke Kosola – Varisto

Johanna Rojola (toim.) – Suffragettien city

Kaksi sarjakuvaa, yksi runoteos ja yksi romaani – onpa epätyypillinen genrejakauma! Kuukauden kärkikastia ovat ehdottomasti kaksi lukujumin karkottajaa, jotka kuluneelle kuukaudelle varsin poikkeuksellisesti ahmin melkein yhdeltä istumalta ja jotka itse asiassa kummatkin ovat ainakin osittaisia uudelleenlukuja: Liv Strömquistin Kielletty hedelmä, sarjakuva-albumi joka tarkastelee”sen jota tapaamme sanoa naisen sukuelimeksi” kulttuurihistoriaa, oli aivan yhtä loistava kuin muistin ja toivottavasti pääsee tunnustetuksi kirjavarkaudeksi pian tänne blogin puolelle. Susinukke Kosolan Varisto ampaisi lempirunokokoelmieni joukkoon nyt kun viimeinkin tartuin siihen lukeakseni sen loppuun siitä, mihin se keväällä jäi. Siitä toivon ehtiväni kirjoittaa kokonaisen tunnustuksen vielä tämän viikon aikana. Myöskään Suffragettien city tai The Book of Joan eivät olleet hullumpia lukukokemuksia, edellinen ruotsalaisen sarjakuvataiteilijakollektiivin albumi patriarkaatille irvailevia sarjakuvia ja jälkimmäinen dystopia tulevaisuuden maailmasta, jossa ihmisistä on tullut uusi sukupuoleton laji, joka ei kykene lisääntymään.

Mitä sinä aiot lukea lokakuussa?

Syksyn 2018 kiinnostavimmat uutuuskirjat

Syksy on vihdoin täällä kellastuvine lehtineen, raikkaine sadesäineen ja yliopistorutiineineen. Varma syksyn merkki on myös vuoden toisen puolikkaan uutuuskirjojen ilmestyminen kirjakauppojen hyllyille ja kirjablogien arvosteluihin. Uutuuskirjasatoa täällä blogimaailmassa sekä Instagramin puolella jo hieman haistelleena innostuin kokoamaan listan kymmenestä kirjauutuudesta, joita odotan tältä syksyltä eniten. Moni näistä onkin jo ehtinyt ilmestyä ja valmiita hurmaamaan lukijansa.

Yuval Noah Harari – 21 oppituntia maailman tilasta. Sapiens– ja Homo Deus -teoksillaan myyntilistojen kärkeen noussut Harari palaa estradille menneisyyden ruotimisen ja tulevaisuuden tavoittelun sijaan nykyhetken ilmiöitä tarkastellen. Bazar, elokuu 2018

Minna Rytisalo – Rouva C. Rytisalon esikoisteos Lempi hurmasi pari vuotta sitten ja vielä suuremmin odotuksin suhtaudun tähän toiseen romaaniin, joka kertoo Minna Canthista. Gummerus, syyskuu 2018

umami

Laia Jufresa – Umami. Umami on meksikolaiskirjailija Laia Jufresan romaani, joka kertoo surusta ja menetyksestä, arjen kauneudesta ja tavallisten ovien takana eletystä tavallisesta elämästä sekä mausta, jonka kuvaamiseen kieli ei riitä. Fabriikki Kustannus, lokakuu 2018

Yoko Tawada – Muistelmat lumessa. Muistelmat lumessa on kertomus kolmesta sukupolvesta lahjakkaita kirjailijoita – jotka sattuvat olemaan jääkarhuja. Fabriikki Kustannus

Jennifer Mathieu – Näpit irti! Jennifer Mathieun romaanissa tytöt kyllästyvät koulussa kokemaansa ahdisteluun ja syrjintään ja ryhtyvät vastarintaan. Otava, lokakuu 2018

naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin. Kankimäki lähtee runollisen nimen omaavassa teoksessaan naistutkimusmatkailijoiden jalanjäljille niin Afrikan savanneille kuin renessanssitaiteen Italiaan. Otava, syyskuu 2018

Aki Ollikainen – Pastoraali. Pakahduttavan kauniista kielestään tunnetun Aki Ollikaisen kolmannessa romaanissa ovat vastakkain kesäyön unelman maalaisidylli ja pimeän tullen esiin uskaltautuvat petoeläimet. Siltala, syyskuu 2018

neuvostoihmisen loppu

Svetlana Aleksijevits – Neuvostoihmisen loppu. Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksen jälkeen kaikki Aleksijetvitsin teokset ovat lukulistallani, niin myös tämä, joka kertoo kommunismin tuhosta niiden ihmisten näkökulmasta, jotka todistivat Neuvostoliiton raunioista nousseen Venäjän syntymää. Tammi, elokuu 2018

Stina Saari – Änimling. Stina Saaren esikoisrunokokoelmassa käydään kuunylisessä ja maanalisessa ja katsotaan kohti sotaa ja seksuaalista väkivaltaa kysyen, mitä väkivalta tekee. Teos, syyskuu 2018

Tommi Kinnunen – Pintti. Sekä Neljäntienristeys että Lopotti ovat olleet minulle tärkeitä kirjoja ja sen takia on ilmiselvää, että myös lasitehtaan varjossa kasvaneesta perheestä kertova Pintti on lukulistallani. WSOY, elokuu 2018

Mitä syksyn uutuuskirjaa sinä odotat eniten?

 

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”

lidia yuknavitch the book of joan kirjablogi arvostelu

Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.

Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.

Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.

En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.

Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.

”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”

Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.

Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?

Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.

”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”

Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.

Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?

Kirjavarkaan tunnustuksia 3v!

blogisynttärit

Aivan tarkka en ole ajoituksen kanssa, mutta näihin aikoihin kolme vuotta sitten loin Kirjavarkaan tunnustuksia jakaakseni lukukokemukseni ja pohtiakseni niitä hieman tarkemmin tekstin muodossa sekä kertoakseni hyvistä kirjoista, joita haluaisin muidenkin lukevan. Näihin kolmeen vuoteen on mahtunut jos jonkinlaista kirjavarkautta ja muuta pikkurikosta: milloin saaliina on ollut antiikin aikainen klassikko, milloin hypetetty uutuuskirja, milloin olen kirjamatkaillut Japaniin tai Zimbabween asti ja milloin näpistellyt myös ihan kotikulmilla.

Luettujen taltioiminen blogimuotoon on tehnyt lukemisesta entistäkin tärkeämmän harrastuksen, koska se on luonut aiemmin aika yksinäisen harrastuksen ympärille yhteisön, jonka kanssa on ihana keskustella kirjoista, sekä syventänyt lukukokemuksia kannustaessaan pohtimaan luettua ja erittelemään mieluisia ja vähemmän mieluisia piirteitä kirjallisuudessa. On ihanaa, kun kirjamuistot säilyvät, eikä koko lukuhistoria ole haalistuvien muistikuvien varassa, vaan voi yllättyä vanhaa bloggausta lukiessaan siitä, kuinka suuria tunteita joku kauan sitten luettu kirja on herättänyt lukuhetkellä.

Tänä vuonna, erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana, minulla on ollut vaikeuksia löytää aikaa laittomuuksille, mutta nyt takaisin kirjavarkauksien tunnustamisen makuun päästessäni huomaan, kuinka paljon olen kaivannut sitä. Luen paljon intensiivisemmin ja tarkkaavaisemmin silloin kun tiedän haluavani kirjoittaa lukemastani, ja saan siitä siten paljon enemmän irti. Kirjojen herättämien ajatusten pyörittely kirjoittamalla, luovuudella leikkiminen kirjakuvilla ja keskustelun käyminen kirjayhteisössä ovat osia tästä mahtavasta harrastuksesta, jota en halua kadottaa kiireiden jalkoihin.

P8103229

Kolmen vuoden jälkeen tuntui myös siltä, että on aika raikastaa blogin ilmettä vähän reippaammalla otteella, koska pieni syy blogin hiljaiseloon on ollut myös se, etten ole ollut täysin tytyväinen sen ulkonäköön. Nyt kirjakätköni on entistä ehompi (kurkkaa täältä jos et tiedä mitä tarkoitan) ja sormeni syyhyävät päästä täyttämään sitä uusilla kirjallisuusrikoksilla. Aina säännöllisin väliajoin tekee tosiaan hyvää ottaa askel taaksepäin ja katsoa mihin asti on tultu, mitä on saatu tehtyä ja mikä tarvitsee muutosta. Vanhoja postauksia selatessa on mukava huomata, kuinka paljon on muuttunut parempaan suuntaan sitten ensimmäisistä postausräpellyksistä: viimeisen vuoden aikana erityisesti bookstagramista on tullut kiva jatke blogille ja kirjakuvien napsimisesta yhä tärkeämpää oheistoimintaa postausten kirjoittamiselle.

Täällä sitä siis ollaan vielä kolmen vuoden jälkeen, tietokoneruudun takana ja kädet näppäimistöllä, huojuva pino tunnustettavia kirjavarkauksia vieressä, sormenjälkiä kirjablogimaailman syövereissä. Kiitos kaikille lukijoille siitä, että olette olleet osa näitä vuosia! ❤

Kirjat joista halusin kirjoittaa

Eli miniarvioita alkuvuoden luetuista

Jos alkuvuoden bloggaustahdistani pitäisi vetää johtopäätöksiä, voisi luulla, etten ole tehnyt montaakaan tunnustamisen arvoista kirjavarkauttaa koko vuonna. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa ollenkaan – sen sain huomata, kun kävin läpi kuukausittaisia koottuja tunnustuksiani löytääkseni ne helmet, joista en ehtinyt kirjoittaa, mutta jotka ehdottomasti tarvitsevat enemmän huomiota kuin yhden ohimenevän maininnan. Tätä postausta varten raotan siis alkuvuoden lukupäiväkirjaani, joka monilta osin on kovin aukkoinen ja hatarien muistiinpanojen varassa, toisaalta osittain tallennettu tenttivastauksina ja luentopäiväkirjoina sinne sun tänne. Nyt on siis vihdoin aika päästä yli miniarvioita kohtaan kokemastani kammosta (olen niitä tyyppejä, joille tiivistäminen tuottaa toisinaan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia) ja esitellä viisi alkuvuonna kolahtanutta teosta, joista haluan jättää jäljen myös digitaaliseen lukupäiväkirjaani.

miniarvioita: Sinisalo, Bourne, Rasi-Koskinen, Beard, Jahina

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

”Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.”

Luin romaanin realismin ja fantasian välistä suhdetta tarkastelevaa luentoa varten ja millaiseksi realismin ja fantasian väliseksi leikiksi se paljastuikaan! Ennen päivänlaskua ei voi on kertomus Mikaelista, joka löytää kaupunkiin eksyneen peikonpoikasen ja pakottavassa tarpeessaan omistaa tuo kiehtova, villi otus hän ottaa sen hoiviinsa ja vie kotiinsa. Mikaelin ja peikon välille kasvaa inhimillisyyden ja eläimellisyyden välisiä rajoja koetteleva suhde, jonka takia Mikaelin elämä ei ole ennallaan.

Romaanin maailmassa peikko on myöhäinen lajilöytö, yhtä tosi eläinlaji kuin karhu mytologisine asemineen kaikkineen. Peikon olemassaolo todistetaan kiehtovasti erilaisilla intertekstuaalisilla viitteillä, lainauksilla tunnetuista teoksista, tieteellisestä tutkimuksesta ja taruista, jotka jatkavat toden ja keksityn välistä leikkiä. Mikaelin ja peikon välisen suhteen kuvaus tekee loistavalla tavalla konkreettiseksi kahden olennon väliseen suhteeseen liittyvät valtakysymykset ja erityisesti rakkaussuhteisiin liittyvän omistushalun. Suhteiden valta- ja omistusulottuvuuksien kuvaus ei rajoitu pelkästään ihmisen ja eläimen välisen suhteen kuvaukseen vaan on kiinnostavasti läsnä myös romaanissa kuvatuissa ihmissuhteissa sekä ihmisen suhteessa luontoon. Erittäin iso suositus tälle!

Holly Bourne – Am I Normal Yet?

“Everyone’s on the cliff edge of normal. Everyone finds life an utter nightmare sometimes, and there’s no ’normal’ way of dealing with it… There is no normal, Evelyn.” 

Mitä tulee YA-kirjallisuuteen, Holly Bournen nimi on ollut pinnalla jo jonkin aikaa, ja hänen Normaali-trilogiansa on kerännyt hurjasti ylistyssanoja. Vaikka vähänlaisesti tulee luettua YA:ta nykyään, en minäkään voinut ohittaa tätä ilmiötä. Am I Normal Yet? (suomennettuna Oonko ihan normaali?) kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, jonka hartain toive on olla normaali teini-ikäinen: saada kavereita, käydä bileissä ja tapailla poikia. Normaaliuden tiellä sattuu vain olemaan pakko-oireinen häiriö, terapia, pitkä parantumisprosessi ja häpeä, jota Evie tuntee mielenterveydestään ja joka estää häntä kertomasta asiasta edes läheisimmille ystävilleen. Mielenterveyden sijaan vanhojenpiikojen kerhon perustaneet tytöt puhuvat paljon feminismistä – ja vähän myös pojista, sillä ihmissuhteet ovat hankala juttu varsinkin teini-ikäisenä. Monet ovat ihastelleet Bournen ennakkoluulotonta ja raikasta tapaa käsitellä mielenterveysongelmia ja feminismiä osana nuorten elämää ja siihen joukkoon yhdyn minäkin. Pitäisikin jatkaa sarjan parissa!

Marisha Rasi-Koskinen – Eksymisen ja unohtamisen kirja

”Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Ei ihme jos joskus itketti ilman syytä.”

Tämä runollisen nimen omaava kirja on niitä, joista tekee mieli alleviivata joka toinen lause. Ihastuin Rasi-Koskisen kirjoitustapaan lukiessani hänen novellikokoelmaansa Vaaleanpunainen meri, josta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.” Aivan samaa voin sanoa myös tästä romaanin muotoon puetusta tarinasta: kauniita lauseita jotka paljastavat raakoja totuuksia, vietteleviä ja johdattelevia virkkeitä, petollisia sanoja.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo Juliasta, joka lähtee vanhempiensa kanssa retkelle, huviretkelle huolimatta siitä että matkaa on taitettava huomaamatta ja hämärässä, Martinasta, joka on tehnyt virheen, jota ei voi enää korjata ja Janista, joka viedään eräleirille hankkimaan ystäviä, vaikka hän välittää enemmän numeroista kuin ihmisistä. Kolme yhteenkietoutuvaa tarinaa koskevat muistamisen, unohtamisen ja keksimisen rajapintoja, kertovat ajasta ja sen hajoamisesta.

miniarvioita: Ennen päivänlaskua ei voi, Am I Normal Yet?, Eksymisen ja unohtamisen kirja, Women & Power, Suleika avaa silmänsä

Mary Beard – Women & Power. A Manifesto

“We have to be more reflective about what power is, what it is for, and how it is measured. To put it another way, if women are not perceived to be fully within the structures of power, surely it is power that we need to redefine rather than women?” 

Jos minun pitäisi sanoa, mihin tänä vuonna lukemistani teoksista viittaan kavereitteni kanssa jutellessa eniten, kärkipaikasta Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunteen kanssa kilpailisi Mary Beardin Women & Power, pieni, (minun kappaleeni tapauksessa) läpikotaisin post it -laputettu kirjanen naisten suhteesta valtaan ja siitä, miten miehisenä asiana valta on nähty läpi vuosisatojen ja miten se on konkretisoitunut sekä naisten vaientamisena kokonaan että osoittamalla vihamielisyyttä ääntään käyttäviä naisia kohtaan. Beard lähtee liikkeelle Homeroksen Odysseiasta, jossa Telemakhos osoittaakseen tulleensa miehen ikään vaientaa äitinsä, ja päätyy Twitterissä naisia trollaaviin misogynisteihin. Kokoaan isompi kirja tarjoaa monia ahaa-elämyksiä tutkiessaan syitä, joiden takia naisen julkista tilaa rajoitetaan yhä, ja suosittelen sitä erityisesti kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita feminismistä.

Guzel Jahina – Suleika avaa silmänsä

”Ympärillä olevat ihmiset olivat nääntyneitä, viettivät päivät päästään kuiskutellen ja hiljaa itkien, mitäpä muuta he olivat kuin vainajia? Tämä kylmä ja ahdas paikka, kosteutta tihkuvat kiviseinät, syvällä maan alla ilman ainuttakaan auringon sädettä – mikä muu tämä on kuin hautakammio? Vain silloin kun Suleika pujotteli sellin nurkkaan tarpeilleen, suuren ja kaikuvan peltiämpärin luo, ja tunsi miten häpeä polttaa poskia, silloin hän vakuuttui, että on yhä elossa. Kuolleet eivät tunne häpeää.”

Suleika avaa silmänsä kertoo neuvostovallan hirmuteosta, kansanvihollisiksi tuomitsemansa kansanosan pakkosiirroista Siperiaan, hyvin inhimillisin kasvoin keskittyen kotoaan irti repäistyyn, häpeän ja vaimon ahtaan roolin hallitsemaan Suleikaan, josta karaistuu itsenäinen nainen, ja sodasta ja kunniasta haaveilevaan aatteen mieheen Ignatoviin, josta vastenmielinen tehtävä siirtolaisten komendanttina tuo esiin niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviä piirteitä. Moniäänisyydessään ja tarkassa psykologisessa kuvauksessaan romaani on tummista sävyistä huolimatta ilmava ja valloittava, eikä se sorru puolueellisuuteen tai kiihkoiluun. Luin romaanin eräälle viime kevään kurssille varsin nopeaan tahtiin, mutta lukuaikataulun niukkuus ei estänyt minua nauttimasta tästä venäläisen nykykirjallisuuden helmestä.

Huh! Vielä kaksi rästibloggausta on tulossa, nimittäin laittoman pitkään luonnoksissa lojunut kokopitkä tunnustus Maryam Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien Noin 10 myyttiä feminismistä -teoksesta sekä lisää Liv Strömquist -hehkutusta Kielletty hedelmä -sarjakuva-albumin kanssa. Sitten voin vihdoin jättää alkuvuoden lukemiset rauhaan ja kaavailla tunnustuksia tuoreemmista rikkeistä.

Tykkäätkö kirjoittaa miniarvioita?

Elokuun tunnustukset

heinäkuun tunnustukset

Hankalamman heinäkuun jälkeen olen elokuussa omistautunut pienille suurille päätöksille, kirjoittanut suuntaviivoja syksylle, pohtinut sitä mihin todella haluan käyttää aikaani. Olen opetellut tunnistamaan väsymyksen ja hidastamaan tahtia, kääntänyt ajatuksiani siihen suuntaan ettei aina täydy tai tarvitse vaan voi vain olla ja saanut siinä sivussa lisää tilaa asioille, joihin suhtaudun intohimoisesti. Elokuu on monen pienen mutta suureksi kasvavan muutoksen tekemisen kuukausi – ja näiden pienten juttujen takia olen ollut enemmän sinut itseni kanssa kuin pitkään aikaan. Olen nauttinut luovuudesta, jolle olen pitkästä aikaa järjestänyt ajan ja tilan toteutua, muistin kuinka paljon rakastan kirjoista kirjoittamista.

Ja sitähän minä olen tälläkin hetkellä tekemässä, vaikka aika pienessä mittakaavassa, menneen kuukauden luettuja listaillen. Vanhoja kunnon tunnustuksia kirjoitin heinäkuun aikana kahdesta hienosta kirjasta, jotka saivat minut näkemään menneisyyteen eri tavalla kuin aikaisemmin: Elisabeth Åsbrinkin 1947. Mistä historiamme alkaa? oli kiinnostava läpileikkaus toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen ja silloin istutettuihin ituihin, jotka kasvoivat nykyisyydeksi, Svetlana Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja koskettava kuvaus puna-armeijassa taistelleista naisista.

LUETUT

Tai oikeastaan lukemattomuus, kymmenen kirjan takaa-ajomatka vuoden lukutavoitteeseen ja unohtuneet kesälukusuunnitelmat.

kuukauden luetut

Melba Escobar – Kauneussalonki

Gilgamesh

Kesä ja dekkarit kuuluvat monen mielestä erottamattomina yhteen ja vaikka todella vähän tulee genreä luettua, nappasin minäkin kesäluettavakseni yhden lajin edustajan, kolumbialaisen Melba Escobarin Kauneussalongin, jota lukiessani mielenkiintoni kohdistui kyllä enemmän naisen sosiaalisen aseman kuvaamiseen kolumbialaisessa yhteiskunnassa kuin varsinaiseen jännärijuoneen. Gilgamesh oli minun ja ystäväni kesälukuprojekti, joka venyi aivan kesän viimeisille hetkille asti, sellainen eepos jota ei varmaan ilman yhteistä ponnistusta olisi tullut luetuksi, mutta joka osoittautui paljon kiinnostavammaksi lukukokemukseksi kuin osasin odottaa.

Oliko heinäkuu antoisa lukukuukausi sinulle?

 

Asioita joita odotan syksyltä

kirjabloggaajan syksy

Olen ollut hyvin tiukka sen suhteen, että pidän blogini sisällön yksinomaan kirjajutuissa, mutta viime viikkoina olen ehtinyt innostumaan lähestyvästä syksystä enemmän kuin tekemään selvää kirjastolainapinostani. Siispä ajattelin kirjoitella tällä kertaa jotain vähän erilaista, nimittäin koota listaksi se asiat, joita odotan tulevilta kuukausilta. Sen verran olen vielä kiinni kesässä, että en ole vielä ottanut selvää syksyn kirjauutuuksista, joita alkaa jo putkahdella kirjakauppoihin varmana merkkinä kesän loppumisesta. Ja kuitenkin niin pitkälle olen mennyt syksyfiilistelyissäni, ettei aamu ala ilman teekupillista – eikä tämäkään postaus valmistu ilman sellaista. Teekupillinen ja kutkuttava kirjauutuus, siinäpä vielä yksi tuokiokuva jonka perään haikailla näin loppukesästä, jolloin odotan muun muassa näitä asioita:

paluuta yliopistoon

Opiskelurutiinista hyvin poikkeva kesätyörytmi on nyt tehnyt tehtävänsä ja kaipaan takaisin luentosaleihin, akateemisten tekstien pariin ja esseekirjoittamisen maailmaan. On ollut virkistävää vaihtelua (tai uuvuttavan läkähdyttävää lämpömittariin katsoessa) viettää suurin osa kesästä ulkona, mutta työpäivien ihmisvilinässä kirjaston syrjäinen (ja ilmastoitu!) nurkka vanhojen kirjojen keskellä kuulostaa houkuttelevalta lomakohteelta. Aloitan syksyllä myös sukupuolentutkimuksen opinnot, mistä olen superinnoissani!

aikaa laittaa ruokaa

Olen ollut hirveän laiska laittamaan ruokaa kesällä, mikä näkyy sekä ruokaan käytetyssä rahassa että repsahtaneissa syömistottumuksissa. Yhdentoista tunnin työpäiviin on varsin hankala mahduttaa aikaa ruoanlaitolle mikäli haluaa nukkua kunnon yöunet, ja varsin usein vapaapäiviäkään ei ole tehnyt mieli viettää keittiössä… En malta odottaa sitä, että kokkaamiselle jää enemmän aikaa, eikä ruoanlaitto tarkoita eväiden pakkaamista ja sen pohtimista, mitä ehtii syödä sen ja sen mittaisilla tauoilla ja miten saa pidettyä itsensä kylläisenä iltaan asti. Olen miettinyt myös vegaanihaasteeseen osallistumista, sillä yhä kasvispainotteisempaan ruokavalioon siirtyminen ja vegaanireseptien kokeilu tuntuvat tällä hetkellä erityisen houkuttelevilta vaihtoehdoilta sekä todella tärkeiltä toimenpiteiltä.

kirjabloggaajan syksy

viileneviä säitä, sateen ääntä ja koti-iltoja

Pahimmat helteet ovat vihdoin ohi, mutta silti joka viikko luvataan uusia lämpöaaltoja. Kylmänkirpeän ilman raikkaus ja sateen tuoksu, niitä on tänä kesänä kaivattu, joten tervetuloa syksyiset kelit! Harmaat ja sateiset illat on niin mukava viettää kotona vaihtoehtoisen kuuman juotavan ja kirjan kanssa, ai että odotan niitä kovasti. (Ja sitä saa mitä tilaa: juuri kun kirjoitin tätä taivas aukeni ja nyt tulee vettä kuin saavista kaatamalla. Vihdoin.)

kaivatun harrastuksen pariin palaamista

Uskottelen itselleni aina, että kunhan tentit ovat ohi/luennot loppuvat keväältä/teen pelkästään töitä/koulu alkaa syksyllä minulla on enemmän aikaa lukemiselle ja bloggaamiselle. Joka kerta yliarvioin luppoajan määrän sitten kun, eikä vuorokauteen ilmesty lisää tunteja. Mitä pidemmälle kesä on edennyt, sitä enemmän olen kaivannut kirjoista kirjottamista ja netin kirjayhteisöä sekä intoillut säännöllisen bloggaamisen pariin palaamisesta ja bookstagramissa aktivoitumisesta. Koska aikaa ei noin vain ilmesty lisää vaan sen jakamisesta tärkeille asioille pitää itse huolehtia, olen päättänyt sopia itseni kanssa viikottaiset kirjoitustreffit, jolloin pääsen kirjoittamaan blogijuttuja ja kuvailemaan kirjakuvia. Olen innoissani kerännyt listaa postausideoista sekä viettänyt hurjasti aikaa Instagramissa muihin bookstagrammaajiin tutustuessa ja toivon niin kovasti, että säännöllisen ajan järjestäminen tälle harrastukselle estää sen hukkumisen kaiken muun tekemisen alle.

kirjamessuja

Enää kaksi kuukautta kirjamessuihin! Nyt voi siis jo loistavasti aloittaa messuintoilun: kaikki ne ihmiset, kaikki ne kirjat ja kirjakeskustelut, kaikki se ruoka! Juuri ennen kirjamessuja lopetan myös ”kesä”työni, joten messut ovat myös kauan kaivatun loman kohokohta sekä täysipainoiseen opiskeluun siirtymisen merkki. Mietin myös varaslähdön ottamista kirjatapahtumiin ja Hel-YA!-lippujen ostoa, koska kirjakeskustelulle ei ikinä voi altistua liikaa.

Ihan vielä en ole valmis hyvästelmään kesää, mutta hiljaa intoilen jo kaikesta kivasta, mitä vuodenajan vaihtuminen tuo mukanaan. Nyt on kuitenkin vielä aikaa nauttia viimeisistä kesäpäivistä, ohuella takilla pärjäämisestä, auringonpaisteessa istuskelusta ja luettavien valitsemisesta kurssilukemisen puuttuessa.

Mitä sinä odotat syksyltä?