Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

”Kiertoteitse täytyy selvittää, etsiä ja päätellä, mitä tapahtui näinä kuukausina, jotka yhdessä muodostavat vuoden 1947, ajankohdan, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut.”

elisabeth åsbrink 1947 mistä historiamme alkaa blogiarvostelu

Maailma vuonna 1947. Toinen maailmansota on ohi ja hidas toipuminen keskitysleirien ja atomipommien aiheuttamasta järkytyksestä alkamassa. Miljoonat matkustavat sieltä, mihin sota on heidät heittänyt, kotiin vain todetakseen olevansa kodittomia raunioiden keskellä. Poltetun maan taktiikka korventaa yhä Eurooppaa loputtomana nälkänä. Järkytyksessä ja hävityksessä kaikuu yksi ajatus: ei koskaan enää.

Sota on järkyttävä inhimillinen katastrofi, josta muistettavien sankaritarinoiden alle lakaistaan pakolaiset, kodittomat, nälkäiset, raiskatut, kadonneet, sairastuneet, traumatisoituneet… Historiankirjat kertovat paljon siitä, mikä rintamalinja liikkui mihinkin suuntaan ja milloin, millaisilla aseilla mikäkin armeija oli varustettu ja mitä motiiveja kenenkin sodanjulistajan päässä liikkui. Sellaiseen kliinisyyteen ei sovi se kollektiivinen trauma, josta sodan jälkeen on selvittävä eikä tavallisen ihmisen katkennut elämäntarina. Mutta eivät toteutetut sodankäyntitekniikat tai voittoon/häviöön johtaneet syy-seuraussuhteet ole alkusoitto kirjalle 1947 vaan sodan varjo, joka on hävittänyt niin paljon, että uudella on tilaa kasvaa miksi vain.

Elisabeth Åsbrink käy teoksessaan 1947. Mistä historiamme alkaa? läpi vuotta, jona sodan jälkeisessä tyhjiössä alkaa hahmottua meidän tuntemamme maailma. Kuukausi kuukaudelta etenevä, lyhyisiin kappaleisiin jaettu kirja tikittää eteenpäin kuin aikapommi.

Vuonna 1947 kirjoitetaan Pariisin rauhansopimus. Britit jättävät Palestiinan kysymyksen YK:n ratkaistavaksi. He haluavat myös eroon Intiasta, joka jaetaan Intiaksi, Pakistaniksi ja Bangladeshiksi. Simone de Beauvoir alkaa kirjoittaa Toista sukupuolta. Kalashnikovina tunnettu rynnäkkökivääri AK-47 kehitellään Neuvostoliitossa. Grace Hopper ryhtyy luomaan yhteistä ohjelmointikieltä. H & M perustetaan yhtenä ensimmäisistä halpavaatekaupoista. Syntyy ajatus Saksan jakamisesta mutta myös yhtenäisestä, kansallisvaltioiden rajoista piittaamattomasta Euroopasta. Moni asia, jota alkuvuonna pidetään silkkana mahdottomuutena, on loppuvuodesta tapahtunut jo.

YK:ssa aletaan Eleanor Rooseveltin johdolla hahmotella yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka eivät riipu uskonnosta, ihonväristä, varallisuudesta, sukupuolesta tai synnyinmaasta. Raphael Lemkin työskentelee väsymättä saadakseen oikeuden tunnustamaan rikoksen nimeltä kansanmurha. Nürnbergin säännöstöissä määritellään lääketieteellisten kokeiden etiikkaa.

Ei koskaan enää. Ja silti fasistit kokoavat rivejään ja pitävät ensimmäiset kokoontumisajonsa Roomassa. Silti juutalaisilta pakolaisilta evätään turvapaikka ja käännytetään takaisin Saksaan. Silti kansalaisuuteen kohdistuva viha on niin vahvaa, että sukujuuriltaan saksalaiset karkoitetaan Hollannista.

Muun muassa näistä palasista Åsbrink kokoaa kuvaa vuodesta, joka luo suuntaa monelle seuraavalle. Yksilönäkökulmien kautta hän hahmottelee ajan maailmanpolitiikkaa ja ideologioita, jotka muovasivat maailmaa kohti tuntematonta – tulevaisuutta.

”Sodan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu. Historijoitsijat eivät ole vielä käyneet läpi jälkeen jääneitä arkistoja. Oikeudenkäynnin selonteosta tulee ensimmäinen kokonaiskuvaus natsien väkivaltaherruudesta. Tuomioistuin pitää historiantunnin, kerää tosiasioita ja todistaa, että oikeus on voittanut.”

Vuosi 1947 on myös ajankohta, jolloin päätetään, miten ja kenen näkökulmasta toinen maailmansota muistetaan. Emme voi tarkastella 71 vuoden takaista tilannetta nykyhetkestämme käsin tiedostamatta kuluneiden vuosikymmenten tapahtumia tai sitä, mihin tuolloin niin sattumanvaraisilta tai hoipertevilta tuntuneet päätökset ja keksinnöt ovat johtaneet. Läpikäymme yhä menneisyyttämme kartoittaaksemme tätä päivää, maailmaamme tai ehkä sittenkin itseämme. Näitä asioita pohtimalla Åsbrink kirjoittaa myös ajan käsiteen ja historiankirjoituksen teemoiksi kirjaansa.

Åsbrinkin tapa lähestyä vuoden 1947 kohtalonhetkiä yksilöperspektiivistä kertomuksellisessa muodossa tekee monista käänteentekevistä muutoksista abstraktin selostuksen sijaan koettuja tapahtumia. Lukiessani ehdin jo toivoa, että olisin lukenut 1947:n historian ylioppilaskokeisiin valmistautuessa, sillä tieto on niin paljon elävämpää ja samastuttavampaa tässä muodossa, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät.

Tietokirjasta ovat kirjoittaneet myös Nannan kirjakimara ja Lukuisa sekä siitä on puhuttu myös Sivumennen-podcastissa

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Populaarin historiankirjoituksen ystäville suosittelen myös Yuval Noah Hararin kirjoja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Oletko lukenut hyviä tietokirjoja viime aikoina?

Heinäkuun tunnustukset

Heinäkuu oli yhtä pitkää kuumaa kesää, joka väritti rusketusrajat iholle ja tuoksui tropiikilta iltamyöhään asti, mutta ei antanut yhdenkään potentiaalisen sadepilven ripsauttaa paljon toivottua vettä. Se oli kiireisiä, hikisiä päiviä ja niille vastapainoksi sängyssä vietettyjä väsyneitä, laiskottelevia tunteja. Heinäkuu oli parhaimmillaan Suomenlinnan rantakallioilla istuskeltuna, maailmanpyörän kyydistä katseltuna ja ystävien kanssa nautittujen viinilasillisten maisteluna. Se hiivitytti tulevan syksyn jo huoleksi paahtaviin päiviin ja harjoitutti sitten eskapismia katoamalla kuulokkeet korvilla tai kirjan sivuilla vietettyihin hetkiin, mutta vilkutti mennessään ratkaisuja herättämiinsä kysymyksiin. Ja niin, väläyttihän se jo ideaa siitä, mitä joskus ehkä kutsun kandidaatin tutkielmakseni.

heinäkuu

LUETUT

Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä – Anna mennä. Opas hauskempaan elämään

Cristina Sandu – Valas nimeltä Goliat

F. Scott Fitzgerald – Kultahattu

Jukka Behm – Pehmolelutyttö

Svetlana Aleksijevits – Sodalla ei ole naisen kasvoja

Heinäkuun lukutaktiikkani oli niinkin häikäisevä kuin kertarysäyksellä kannesta kanteen ja pitkiä aikoja ilman sivuakaan. Kevyen kesälukemisen määritelmä täyttyy jonkin ohjelmointivian takia tietokirjallisuudella (tai jollain sinnepäin olevalla) aivan kuten toissakesänä: Åsbrinkin 1947. Mistä historiamme alkaa? avaa aikajanaksi toisen maailmansodan jälkeiset tapahtumat fasistien rivien kokoamisesta Toisen sukupuolen kirjoittamiseen ja selittää sitä, miten tuona vuonna laskettiin perusta meidän tuntemallemme maailmalle. Meriläisen ja Särmän Anna mennä. Opas hauskempaan elämään keskustelee kehtaamisesta ja häpeästä, yhteiskunnasta ja normeista, työstä ja kodista sekä feminismistä – muun muassa. Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja on raastava ja rehellinen moniääninen kuoro naisista ehkä miehisimmässä kaikista mahdollisista maailmoista, sodassa. Kaunokirjallisuus jää näiden, etenkin viimeisimmäksi mainitun, jalkoihin. Fitzgeraldin klassikolle en vain lämpene edelleenkään ja Behmin Pehmolelutytön kertojanäänessä on jotain, mikä hankaa. Näitä kirkkaampana mieleen jää Sandun Valas nimeltä Goliat, kertomus Ceausescun Romaniasta, koti-ikävästä ja perheestä usean kotimaan välissä.

heinäkuun tunnustukset

Elokuulta odotan työpäivien lyhenemistä, varovaista kandiin mahdollisesti päätyvien kirjojen maistelua vaikka yritän vielä nauttia lukuvapaudesta, sellaisten ystävien näkemistä joiden kanssa yhteydenpito ei ole ollut ahkerinta ja hiljalleen hiipuvan kesän kauniita hetkiä.

Mitä sinun kesääsi kuuluu?

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne

”Parisuhteita ei enää tänä päivänä muodosteta – kuten tiedämme – taloudellisista syistä tai sukulaisten tekemien sopimusten vuoksi vaan siitä tunteesta, jota kutsumme ’rakkaudeksi’. Tämän seurauksena ’rakastumisen’ tunne saa erittäin korkean aseman – ratkaisevan merkityksen – siinä, miten järjestämme yhteiselomme toisten ihmisten kanssa.”

liv strömquist prinssi charlesin tunne kirjablogi arvostelu

Ai että kuinka olenkaan odottanut tämän tunnustuksen kirjoittamista! Luin Prinssi Charlesin tunteen ensimmäistä kertaa viime joulukuussa, mutta humpsahdin silloin niin perusteellisesti Strömquistin kritiikin ja ahaa-elämysten pariin, ettei muistiinpanojen ja sittemmin bloggauksen kirjoittamisesta tullut yhtään mitään. Otin sarjakuvan uuteen syyniin ystävänpäivän lukumaratonilla, jolla nautin sekä Strömquistin ajatusten että omien oivallusteni ylöskirjaamisesta vaikka se lukuvauhtiani hidastikin, mutta silloinkaan en ehtinyt tuoda kirjaa blogiin asti ennen laina-ajan loppumista. Sittemmin olen suositellut kirjaa vähintään joka toiselle vastaantulijalle. Mutta nyt, nyt olen vihdoin kotiuttanut itselleni ihka oman kappaleen sarjakuva-albumia ja selailukappale ulottuvillani sekä muistiinpanot henkisenä tukenani uskallan vihdoin kysyä, missä ihmeessä olet ollut, jos et ole lukenut Liv Strömquistiä.

Voisin sanoa vain lyhyesti, että Prinssi Charlesin tunne on loistava. Lukekaa se. Tässä kiteytyksessä on kaikki oleellinen, eikä samalla yhtään mitään, mitä haluaisin sanoa, mikä ehkä selittää sitä, miksi tämä tunnustus on antanut odottaa itseään niin kauan. Oikeasti haluaisin leväyttää tähän koko teoksen yksissä isoissa lainausmerkeissä, jotta ette varmasti jäisi paitsi mistään, mutta yritän kovasti vastustaa tätä mielihalua. Ehkä näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin kypsytellyt ajatuksiani tarpeeksi, jotta pystyn hieman tiivistämään. Aloitetaan siis alusta.

Prinssi Charlesin tunne on kymmenen sarjakuvan sarjakuva-albumi, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulit tietäväsi parisuhteista, romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta avioliittokäsityksestä. Tai näin mahtipontisesti minä olen ainakin sitä kavereilleni mainostanut. Hieman neutraalimmin ilmaistuna Prinssi Charlesin tunne pohtii ja perkaa kulttuurissamme vallitsevia käsityksiä miesten ja naisten välisistä suhteista ja niissä ilmenevistä valta-asemista, rakkausavioliitosta ja siihen liittyvistä ehdoista sekä parisuhdemarkkinoista ja seksistä vaihdon välineenä.

En ole koskaan lukenut mitään, mikä olisi yhtä kriittinen romanttista rakkautta kohtaan kuin nämä sarjakuvat. Kuten Strömquist toteaa, romanttisella rakkaudella on hyvin horjuttamaton ja tärkeä asema yhteiskunnassamme, minkä takia se aiheuttaa myös suunnattomasti stressiä, puhumattakaan siitä kuinka normitettua sen toteuttaminen on. Strömquist vie lukijansa romanttisen rakkauden syntyhetkille 1800-luvulle (kyllä, seksuaalisen omistusoikeuden ja taloudellisen riippuvuuden eli avioliiton perustuminen rakkaudeksi sanotulle tunteelle on niin uusi keksintö) ja tarkastelee sitä, miten patriarkaatti ja kapitalismi muovasivat parisuhteen sellaiseksi kulttuuriseksi konstruktioksi, jona me sen tunnemme. Sellaiseksi jossa parisuhdemarkkinoista puhutaan kapitalismin kielellä ja jossa uuden ystävän hankkiminen on uhka seksuaalisen omistusoikeuden periaatteelle seurustelusuhteessa. Sellaiseksi jota miesten väitetään välttelevän viimeiseen asti (tämän kuvion esittäminen viihteessä on muuten rahakasta hommaa, kysykää vaikka viime vuosien parhaiten palkatuilta TV-koomikoilta) ja jossa saadun hyväksynnän jahtaamisen odotetaan olevan naiselle itsetarkoitus. Strömquistin pointti on, että niin parisuhde, romanttinen rakkaus kuin kumpaankin liittyvät tavat ja uskomukset eivät ole lopullisia totuuksia vaan kulttuurissamme muovautuneita käsityksiä, joiden kriittinen tarkastelu paljastaa, kuinka hullunkurisia osa niistä on.

Ja hullunkuriseen valoon Strömquist asettaakin monet miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvät konventiot. Hänen kynänsä kärki on terävä ja nokkela, ja erityisesti oivaltava kuvitus tuo painavaan asiaan huumoria, riemakkuutta räväkkään ja provosoivaankin tyyliin. Minuun hänen tapansa käsitellä asioita iskee ainakin täysillä: se on yhtä aikaa sekä asiantuntevaa, paneutunutta ja ajatuksia herättävää että huvittavaa ja viihdyttävää. Nauru onkin yksi tehokkaimmista vaikutuskeinoista. Asettaessaan itsestäänselvyyksiä naurunalaisiksi Strömquist tulee osoittaneeksi kulttuuriimme ja ajatteluumme asumaan jääneitä epäkohtia ja epäloogisuuksia ja kuinka hassuilta (ja joidenkin kohdalla raivostuttavilta) ne tuntuvat kunhan ne tiedostaa.

Pelkästään omien mielipiteidensä tai havaintojensa pohjalle Strömqvist ei sarjakuvia rakenna, vaan hän viittaa tekstissään useisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja tutkijoihin sekä käyttää lähdeviitteitä ruuduissa ankkuroimaan väitteitään tutkittuun tietoon. Tutkimusten lisäksi hän käyttää monia populaarikulttuurin esimerkkejä ja julkisuuden henkilöitä sanottavaansa konkretisoidakseen.

Prinssi Charlesin tunne on kirja, joka on kulkenut mukanani ajatuksissani pitkään lukemisen jälkeen. Olen pohdiskellut sen herättämiä ajatuksia useasti ja peilaillut sen tarjoamia oivalluksia pari- ja ihmissuhteista käymissäni keskusteluissa. (Terveisiä vaan kaikille, jotka joutuivat siihen keskusteluun kanssani lähtemään. Kiitos ja anteeksi.) Siitähän vaikuttavimmat kirjat usein tunnistaa, ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Vaikka Strömquistia paljon tässä hehkutankin, se ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. En usko, että kaikki hänen esittelemänsä skenaariot ja teoriat pätisivät kaikkiin yksittäistapauksiin. Uskon, että Strömquistin räväkän ja mustavalkoisen tyylin rinnalla maailmassa on enemmän harmaan sävyjä, mutta en myöskään moiti kärjistämisen käyttöä tehokeinona, se kun on oleellinen osa sarjakuva-albumia. Tarvitsemme Liv Strömquistin kaltaisia tyyppejä kritisoimaan kulttuuriamme ja kyseenalaistamaan normittuneita ja itsestäänselviä ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Sarjakuvasta ovat kirjoittaneet myös Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Nti Kirjastotäti, Sateenkaarenmaalari ja Eniten minua kiinnostaa tie

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko sinulla sarjakuvasuosikkeja tai -suosituksia?

Kesäkuun tunnustukset

ananda devi näistä raunioista

Suurin osa kesäkuusta kului töissä tai vapaapäivistä muussa kuin kirjaseurassa nauttien, enkä nyt jälkeenpäin miettiessä ole ihan varma, mihin kokonainen kuukausi hujahti, mutta tässä sitä ollaan jo heinäkuun puolella. En tämän kuukauden luettuja miettiessäni ajatellut, että mennyt kuukausi on lukemisten suhteen ollut mitenkään kummoinen, mutta olen silti aika yllättynyt siitä, kuinka olematon kahden kirjan lukusaldoni on. Eipä taida tämä tahti tietää kovin hyvää kunnianhimoisille kesälukusuunnitelmilleni

LUETUT

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie – Noin 10 myyttiä feminismistä (tunnustus tulossa)

Ananda Devi – Näistä raunioista (tunnustus)

Sen verran voin sanoa kuitenkin, että kesäkuun luetuissa laatu korvasi määrän, sillä kumpikin lukemistani oli selkeä neljän tähden kirja. Noin 10 myyttiä feminismistä oli asiapitoinen mutta viihdyttävä dialogimuotoinen katsaus feminismiin liittyviin harhaluuloihin sekä yritys purkaa niitä. Kokopitkä tunnustus siitä odottaa vielä loppuun kirjoittamista luonnoksissa. Ananda Devin Näistä raunioista -pienoisromaanista sain sentään kirjoitettua ensimmäisen kokopitkän tunnustuksen pitkään aikaan. Kertomus neljästä Mauritiuksen turistisaaren tulevaisuudettomalla varjopuolella asuvasta nuoresta oli intensiivisin lukukokemukseni vähään aikaan.

Heinäkuussa ajattelin käydä kesälukulistani kimppuun ja nauttia vapaudesta valita luettavaa oman mielen mukaan. Olen jotenkin kummallisesti onnistunut tekemään selvää kirjastolainapinostani, joten jospa viimein pääsisin myös hyllynlämmittäjälistaa lyhentämään.

Mitä sinä olet lukenut kesällä?

Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

ananda devi näistä raunioista blogi arvostelu

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Kesän lukusuunnitelmia

kesälukuvinkkejä

Kesäkuu on vasta alkanut, mutta minusta tuntuu siltä, että puolet kesästä olisi jo ohi. Syytän huippulämmintä toukokuuta tästä, aivan kuin kesän parhaimmat päivät olisivat jo menneet ja suurempien suunnitelmien laatiminen tässä vaiheessa kesää jo turhaa mutta eipäs olekaan – nyt on juuri hyvä aika siihen. Instagramissa näkemistäni postauksista inspiroituneena olen parina viime pävinä mietiskellyt kesälukuprojekteja ja kirjoja, jotka haluaisin lukea nyt kun opiskelut eivät ole sekoittamassa lukulistaani.

Irène Némirovsky – Ranskalainen sarja

Tämä on pitänyt kärkisijoja tbr:ssäni siitä asti, kun näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus viime vuonna ja se on ollut minulla lainassa kirjastostakin jo varmaan melkein vuoden päivät (loistava osoitus siitä miten epäloogisesti tbr toimii). Ihan vähän ehdin aloittaa pääsiäisen aikoihin, mutta se oli silloin tuhoon tuomittu yritys. Jos viimein nyt kesällä!

F. Scott Fitzgerald – Kultahattu

En tiedä yhtään mistä tämä yllätysnimi listalleni tulee, mutta jostain syystä tekee hirveästi mieli uudelleenlukea tämä klassikko nyt. Olen lukenut sen vuosia sitten, mutta silloin se ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Elättelen toivoa, että ehkä toisella lukukerralla ymmärtäisin, miksi sitä pidetään niin hienona.

J. R. R. Tolkien – Taru Sormusten herrasta – trilogia

Minulla on tapana valita aina lomille jotain pitkää ja raskasta luettavaa, joku iso lukuprojekti, jota en välttämättä jaksaisi pitää yllä kurssien lukulistojen ohella. TSH sattuu sijaitsemaan varsin korkealla häpeälistallani kirjoista, joita en ole lukenut, koska olen epäonnistuneesti aloittanut sen ensimmäisen osan jollakin kesälomallani muistaakseni yläkoulussa, enkä koskaan saanut sitä loppuun, vaikka en oikeastaan ikinä jätä kirjoja kesken. Jospa nyt olisi se aika, kun Frodon ja kumppaneiden seikkailut nappaavat enemmän (ja ehkä trilogian lukemisella julkisesti uhottuani en enää kehtaa olla lukematta sitä).

Liv Strömquist – Nousu ja tuho

Olen tänä vuonna lukenut Strömquistiltä Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä -sarjakuvat, jotka ovat kumpikin kärkikastia tämän vuoden luettujen joukossa. En millään malttaisi odottaa tämän pariin pääsemistä! Vakaana aikomuksenani on myös hankkia kaikki kolme omaan hyllyyn.

Lucia Berlin – Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirjan saama ylistys ei ole ottanut loppuakseen – kuten ei myöskään sen varausjono kirjastossa. Niinpä marssin ensimmäisen palkkapäivän jälkeen kirjakauppaan kotiuttamaan tämän kehutun yksilön, jotten olisi aivan ulkona tästä(kin) ilmiöstä.

Umberto Eco – Ruusun nimi

Ruusun nimi on keikkunut lukulistallani jo kauan ja törmään siihen varsin usein myös opinnoissani, joten nyt olisi korkea aika korjata yksi aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Taisin myös valita tämän yhdeksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjaksi, joita olen muuten tähän mennessä lukenut pyöreät nolla kappaletta.

kesälukuvinkkejä

Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

Kesälukusuunnitelmani eivät tähänkään mennessä vaikuta mitenkään erityisen keveiltä, eikä tämä varmasti kevennä niitä yhtään. Mutta minkäs teet kun tämän Nobel-voittajan tuotanto kiinnostaa tällä hetkellä niin paljon.

Jeffrey Eugenides – Middlesex

Tarkistamatta alkuvuodesta tekemiäni Hyllynlämmittäjä-valintojani luulen, että myös Middlesex löytyy siltä listalta. Paksuutensa puolesta sekin vaikuttaa loistavalta lomalukemiselta. Ja kyllä, ajattelin suorittaa kesän hauistreenit yksinomaan tiiliskivikirjoja nostelemalla.

Emma Cline – Tytöt

Tämä on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka ovat nousseet lukulistalleni Sivumennen-podcastin kautta ja olen suunnitellut sen lukemista varsin ahkeraan tänä keväänä ehtimättä kuitenkaan toteuttaa aikomusta.

Elena Ferrante – Loistava ystävä

Napoli-sarja on Siivoojan käsikirjan ohella toinen kirjailmiö, josta kuulen jatkuvasti suitsutusta. Olen hiplaillut sitä kirjakaupassa useampaankin kertaan, mutta tähän asti olen onnistunut hillitsemään itseni – mitä olen sitten katunut, kun vähän myöhemmin on iskenyt hirveä hinku lukea Ferrantea. Tänä kesänä!

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä – Anna mennä. Opas hauskempaan elämään

Anna mennä on jäänyt mieleeni Mitä luimme kerran -blogin Lauran bloggauksesta, jonka jälkeen ajattelin, että minun on pakko hankkia sen käsiini, koska se vaikutti juuri sellaiselta lukemiselta, jota siinä hetkessä tarvitsin. Myöhemmin olen lukenut myös kriittisempiä arvioita kirjasta, mutta mielenkiintoni ei ole laantunut.

Nyt vaan kaikki aurinkoiset päivät, jolloin voi mennä lukemaan rannalle tai puistoon tai ihan vaan tuohon lähikallioille, tänne heti kiitos. Tai no, ehkä en jätä lukusuunnitelmiani sääolojen varaan vaan varustaudun henkisesti lukemaan kesäkirjojakin peiton alla sateen ropistessa ikkunaan ihan samalla tavalla kuin kaikkina muinakin vuodenaikoina.

Oletko tehnyt lukusuunnitelmia kesäksi?

 

Huhti- ja toukokuun tunnustukset

toukokuun tunnustukset

Viimeeksi kun kirjoitin lumet olivat vielä maassa, kurssien lopputyöt kaukaisia tavoitteita ja kesäloma (lue: kesätyöt) vielä kaukaisempi utopia. Tänä vuonna kevät ei ollut tulla ollenkaan, mutta kesä tulikin sitten kertarysäyksellä. Vähän samoin kävi kurssien palautuspäivien suhteen: ensin ne eivät ottaneet lähestyäkseen millään ja kaatuivat sitten kaikki päälle yhtä aikaa niin kuin ainoa oikea tapa selviytyä taas yhdestä opiskeluvuodesta ilmeisesti on. Nyt elokuiselta tuntuvasta helleputkesta nauttiessani ja iloitessani kaikkien kurssisuoritusten hoitamisen jälkeen avautuneesta vapaudesta käyttää vapaapäivät juuri siihen mihin haluan huhtikuu tuntuu tapahtuneen ikuisuus sitten ja toukokuu kokonaan välistä jääneeltä.

Kovin hiljaista on ollut myös blogin puolella, mutta se ei tullut kovinkaan suurena yllätyksenä, kevät ei ole aiemminkaan ollut aktiivisinta bloggausaikaa minulle. Vähän harmittaa se, että blogihiljaisuus tarkoittaa myös sitä, että lukupäiväkirjaani jää isoja aukkoja ja muistikuvani lukemisistani jäävät kovin puutteellisiksi. Kun aikaa bloggaamiselle ei ole ollut, olen hyvin harvan kirjan kohdalla jaksanut motivoida itseäni kirjoittamaan muistiinpanoja lukiessani, vaikka lukiessa syntyvien ajatusten ylöskirjaamisen ja myöhemmin bloggauksen kirjoittamisen kautta syntyvä vuoropuhelu kirjan kanssa on lukemisen palkitsevimpia osuuksia. Arvatenkin myös rästibloggausten kirjoittaminen ei niin kovin tuoreiden muistikuvien ja olemattomien muistiinpanojen varassa on perin hankalaa, joten tämän kevään lukemiset jäävät hyvin pitkälti listausten ja hajamainintojen varaan. Ennen tätä blogia kirjoitin kaikista lukemistani kirjoista lyhyet luonnehdinnat päiväkirjaani ja nyt olen alkanut kaipaamaan samanlaisten pienten huomioiden muistamista kuin millaisia minulla on tallessa blogia edeltävältä ajalta. Ehkä pitää vaihtaa sellaisiin, kun ajatus kokonaisen bloggauksen kirjoittamisesta on tuntunut liian työläältä ja aikaavievältä viime aikoina.

HUHTIKUUN LUETUT

Leena Krohn – Tainaron

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

Tomi Kontio – Taivaan latvassa

Eeva-Liisa Manner – Tämä matka

Huhtikuu ei ollut kovin hyvä lukukuukausi, enkä lukenut sen aikana yhtään kurssilukemistojen ulkopuolista kirjaa. Vähän lukuaikani käytin pääasiassa kotimaisen kirjallisuushistorian kurssin kirjojen paahtamiseen, jotta sain sen tentittyä pois alta. Kuukauden luetuista suosikkini oli ehdottomasti Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, joka jätti pohtimaan vallankäyttöä niin kahden ihmisen kuin ihmisen ja eläimen välisissä suhteissa sekä tapoja käyttää intertekstuaalisuutta. Lempiaiheitani huhtikuussa oli fantasian ja realismin välinen suhde, jota Sinisalon kirjan lisäksi pohdin Krohnin Tainaronin kannalta jopa tentissä asti. Kahdesta lukemastani runokirjasta Tomi Kontion Taivaan latvassa kohosi suosikikseni, se lojuu vieläkin kirjastolainapinossani odottamassa uutta lukukertaa, jota ei säätelisi tiukka aikataulu.

huhtikuun luetut

TOUKOKUUN LUETUT

Marjaneh Bakhtiari – Mistään kotoisin

Guzel Jahina – Suleika avaa silmänsä

Shirley Jackson – Linna on aina ollut kotimme

Ulla Donner – Spleenish

Enni Vanhatapio – Absentia

Brian K. Vaughan – Paper Girls, Vol. 1

Toukokuun alussa ahmin viimeiset kurssilukemiset kasvavalla kiireellä (500-sivuinen Suleika avaa silmänsä oli lopulta pakko sulattaa vähän päälle vuorokaudessa) ja havahduin sitten siihen tosiasiaan, että kyllä, kirjoja voi valita luettavakseen myös ihan sen perusteella, mitä huvittaisi lukea juuri siinä hetkessä. Luettujen perusteella se, mikä kuun loppupuolella on huvittanut, on kirjastolainapinon lyhentäminen ja kilpajuoksu palautuspäiviä vastaan erityisesti uutuuskirjojen kohdalla. Monta hyvissä ajoin varattua kevään uutuuskirjaa jouduin haikeasti ja kertaakaan kansia avaamatta palauttamaan kirjastoon, mutta nyt olen yrittänyt ottaa uutuuskirjavajettani hieman kiinni.

Minulle todella epätyypillistä valintaa, Shirley Jacksonin goottilaista klassikkoa luin vielä tiukasti kirjallisuustietelijäasetus päällä, eikä ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus (ja -tapa) se, ja Enni Vanhatapion Absentian kanssa kului yksi aurinkoinen iltapäivä trauman ja menettämisen teemoja pohtiessa. Toukokuun luettuihin sisältyy myös kaksi sarjakuvaa, joten siihen kirjallisuudenlajiin tutustumiseni sujuu hitaasti mutta varmasti. Ulla Donnerin Spleenishin ironia poiki hyviä ja hauskoja oivalluksia tämän ajan ihmisistä ja elämänasenteesta ja Paper Girls puolestaan takasi Stranger Things -fiilikset, joskaan en ihan aina pysynyt juonenkäänteissä mukana. Täytyy muistaa myös antaa iso suositus Guzel Jahinan romaanille, jonka kuvaus Siperiaan karkotetuista teki vaikutuksen kiireisestä lukuvauhdista huolimatta.

Mitä sinä olet lukenut viime aikoina?

Maaliskuun tunnustukset

Tuttuun tapaan näin kuun aluksi on luvassa yhteenvetoa edellisen kuunkierron kirjavarkauksista ja kuulumisista – eli siis koottuja selityksiä siitä, miksi blogissa on ollut näin hiljaista. Sen enempää jaarittelematta voin tiivistää poissaoloni syyt seuraaviin kuviin:

Edinburgh1

ja

Marbella1

Maaliskuussa pääsin reissuilun makuun ensin muutaman päivän pyrähdyksellä Edinburghissa ja sitten vähän pidemmällä minilomalla Marbellassa. Edinburgh valloitti sydämeni täysin: niin kauniita rakennuksia ja ihana tunnelma, loistavia (ilmaisia!) museoita ja jopa paljon kaivattuja pilkahduksia aurinkoa. Edinburghiin on kyllä pakko päästä uudestaan, niin paljon jäi vielä näkemättä. Ja niin paljon kirjoja jäi ostamatta! Matkaseuranani olleen siskoni olisi ehkä pitänyt osata aistia vaaran merkit päästäessään minut nelikerroksiseen kirjakauppaan sen tosiasian kanssa, ettei aivan täyteen käsimatkatavaralaukkuuni tulisi mahtumaan yhden yhtä kirjaa. Kyllä sattui sieluun siellä notkuvien kirjahyllyjen keskellä käveleminen kun tiesi, ettei voisi adoptoida yhtäkään, vaikka kirjat miten huusivat, että ”ota minut, ota minut”. (Ja nyt pliis kertokaa, että kirjat huutelevat teille samalla tavalla tai joudun vielä tarkastuttamaan pääkoppani.)

Edinburgh2

Myös Marbellan-matka kuuluu kiistatta lempireissujeni kategoriaan loistavan matkaseuran, hyvän ruoan ja ihanien muistojen takia, vaikka Costa del Solillakin teki välillä mieli turvautua perisuomalaiseen kesävarustukseen eli toppatakkiin ja kumisaappaisiin. Sään puolesta ja huolimatta varalähdöistänikin kevääseen maaliskuu oli kyllä  loputtomalta tuntuvan talven ja loskassa lukemattomat kerrat kastuneiden kenkien mutta myös hurjan kauniiden päivien kuukausi.

Marbella2

Yksi maaliskuun kantavista teemoista on ollut feminismi ja sen pohtiminen – aina ruotsien suullisessa kokeessa asti. Aihepiiri hiipi puolivahingossa myös maaliskuussa lukemieni kirjojen yhdistäväksi tekijäksi: tietokirjallisuuden puolella luettavaksi lähtevät kirjat valikoituivat automaattisesti aiheen piiristä, koska se nyt vain sattui kiinnostamaan eniten, ja nyt listaa kuukauden luetuista tehdessäni huomaan, että myös kaikki kaunokirjallisuuden puolelle kuuluvat kirjavalinnat olivat naisten kirjoittamia kirjoja, ja niissä myös pohditaan enemmän tai vähemmän naiseutta, sukupuolirooleja ja feminismiä. Ei ollenkaan hullumpi lukukuukausi siis.

Rästibloggausten määrää en uskalla tässä vaiheessa edes laskea ja mietinkin, että pinoa edes jollain tavalla purkaakseni saatan päätyä kirjoittamaan miniarviokokoelman maaliskuun kirjavarkauksista, vaikka yleensä yritän vältellä niitä mahdollisuuksien mukaan. Nyt ei vaan aika tunnu millään riittävän kunnollisen tunnustuksen kirjoittamiseen. No, katsotaan jos vuorokauteen ilmestyisikin lisää tunteja nyt kun aamut ja illat ovat jo huomattavan valoisia.

Maaliskuun tunnutukset

Holly Bourne – Am I Normal Yet? 

Liv Strömqvist – Kielletty hedelmä

Anja Kauranen – Sonja O. kävi täällä

Mary Beard – Women and Power. A manifesto

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo – Vihan ja inhon internet

Annika Idström – Veljeni Sebastian

Huhtikuu näyttää ainakin maaliskuuhun verrattuna ihanan avaralta kuukaudelta, tosin tavoitteeni tulevalle muutamalle viikolle ovat pitkälti sellaisia, että ne eivät kalenteria katsomalla näy. Mahdollisimman paljon kurssien lopputöitä pois alta ennen toukokuuta, kirjastolainojen pinon poislukemista, aikaa kavereille – näillä kohti jo alkanutta kuukautta.

Joko olet saanut tarpeeksesi lumesta vai vieläkö valkoinen maa jaksaa ilahduttaa?

R. J. Palacio – Auggie & minä – kolme Ihme-tarinaa

”Ei ole olemassa sääntökirjaa, jossa olisi käyttäytymisohjeet kaikkiin mahdollisiin elämässä vastaan tuleviin tilanteisiin. Siksi minä sanon aina, että on aina paras harhautua hyvyyden puolelle. Se on se salaisuus. Jos et tiedä mitä tehdä, ole ystävällinen. Silloin ei voi tehdä väärin.”

r j palacio auggie ja minä kolme ihme-tarinaa blogi arvostelu

R. J. Palacion Ihme on ollut yksi viime vuosien puhutuimmista (varhais)nuortenkirjoista. Sen tarina kasvoiltaan epämuodostuneesta 10-vuotiaasta Auggiesta ja Auggien sopeutumisesta tavalliseen kouluun on valloittanut niin kirjojen kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneen elokuvan muodossa. Jos et vielä ole tutustunut Auggieen, bloggaukseni Ihmeestä löytyy täältä.

Auggie ja minä – kolme Ihme-tarinaa ei ole varsinainen jatko-osa suureen suosioon nousseelle Ihmeelle. Sen sijaan se sisältää kolme lyhyempää kertomusta, joissa ääneen pääsee kolme Auggien ensimmäistä kouluvuotta läheltä tai etäämmältä seurannutta ihmistä. Kaikki tarinat kertovat kyllä jollain tavalla Auggiesta, mutta jokaisen tarinan keskiössä on silti kukin kertoja ja hänen elämässään tapahtuvat asiat.

”Okei, okei, okei. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. En ole ollut kiltti August Pullmanille! Onpa kamalaa. Ei maailma siihen kaadu! Lopetetaan tämä pelleily, jooko? Maailma on valtavan suuri paikka, eivätkä kaikki ole kivoja kaikille. Niin se vain menee.”

Ensimmäisen puheenvuoron saa Auggieta kiusannut Julian, jota suututtaa hirveästi se, että Auggie Pullmanin tulo kouluun ravisutti luokan hierarkiaa ja tiputti hänet suosituimman pojan tittelin haltijasta hylkiöksi. Mutta mikä oikeastaan sai Julianin vihaamaan Auggieta niin paljon heti ensinäkemällä? Julianin osuus kertoo siitä, kuinka pelko on usein vihan alkusyy ja miten vanhempien esimerkki vaikuttaa lapsen käytökseen.

”Meillä oli loppujen lopuksi tosi hauskaa Zackin luona. Alexkin tuli, ja me kolme pelasimme palloa eturappusten edessä. Ihan kuin ennen vanhaan – paitsi ettei Auggie ollut meidän kanssamme. Mutta se oli kivaa. Kukaan ei tuijottanut meitä. Kenellekään ei tullut epämukava olo. Ketään ei pelottanut. Zackin ja Alexin kanssa oli helppo hengailla. Juuri silloin minä tajusin, miksi he eivät henganneet meidän kanssamme. Auggien ystävänä vain oli joskus vaikea olla.”

Toisena vuorossa on Christopher, joka on tuntenut Auggien kahden päivän vanhasta asti ja on siten Auggien vanhin ystävä. Chrisille Auggien erilaiset kasvot ovat aivan normaali asia, mutta kasvaessaan hän on oppinut katsomaan parasta ystäväänsä myös ulkopuolisten oudoksuvin silmin. Chrisin tarina kertoo muun muassa ystävyyden hiipumisesta ja siitä, kuinka helppoa on mukautua muiden mielipiteisiin.

”Homman nimi on, etten halunnut kenenkään näkevän, kun puhuin hänelle. Jotkut tytöt, kuten Savannan ryhmäläiset, olivat alkaneet mennä poikien puolelle, ja minä halusin tosissani pysytellä neutraalina, koska en halunnut kenenkään heistä suuttuvan minulle. Toivon edelleen, että pääsisin jonain päivänä itsekin siihen ryhmään, joten en halunnut joutua kahnaukseen heidän kanssaan.”

Charlotte puolestaan on hiljaisen hyväksyjän tyyppiä, joka on itse mukava kiusatu(i)lle, muttei kehtaa osoittaa tukeaan heille julkisesti. Charlotte käy vuoden aikana läpi isoja mullistuksia kaveripiirissään, mikä vetää hänen huomiotaan paljolti pois Auggiesta ja opettaa hänelle lukuisia asioita ystävyydestä.

Auggie ja minä on monella tapaa kirja ystävyydestä: erilaisista ystävyyssuhteista, syntyvistä ja hiipuvista ystävyyksistä, kaveriporukoiden dynamiikasta ja ylipäätään toisten ihmisten kohtaamisesta. Kuten Ihme, Auggie ja minä on kertomus ystävällisyyden ja empatian tärkeydestä niissäkin tilanteissa, jotka ovat yllättäviä, vaikeita tai jollain muulla tapaa epämukavia. Se, miten kolmen tarinan kokoelma täydentää Ihmeen kertojanäkökulmia, tuo hienosti esiin sen, kuinka oman elämämme päähenkilöinä harvoin tiedämme, minkälaisia asioita elämämme sivuhenkilöt käyvät läpi. Mitkä asiat ovat heille arkoja, millaisia vaikeita tilanteita he yrittävät ratkaista, miten me olemme heille samalla lailla sivuhenkilöitä kuin he meille. Juuri sen takia empatia ja ystävällisyys ovat niin tärkeitä.

Jos siis pidit Ihmeestä ja jäit haluamaan lisää tai miettimään sen sivuhenkilöiden tarinoita ja ajatusmaailmoja, suosittelen lämpimästi kartuttamaan tietämystä tämän opuksen kanssa!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjan vuoksi ja Kieltenopen kotiblogi

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Onko Ihme sinulle tuttu kirjana tai elokuvana?

Helmikuun tunnustukset

Aina kun ruudun ulkopuolisessa elämässä lisääntyvät kierrokset, blogi hiljenee. Yleensä se tapahtuu juuri silloin, kun ehtii iloita siitä, kuinka paljon aikaa on pystynyt järjestämään bloggaamiselle, ja innostua siitä, kuinka mielenkiintoisia kirjoja sekä luku- että bloggauspino on pullollaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Joulukuussa alkanut bloggausflow tyrehtyi aika tylysti helmikuun puolivälissä täpötäyteen kalenteriin, vaikka miten olen yrittänyt luvata itselleni järjestää aikaa tälle rakkaalle harrastukselle kiireisimpienkin aikojen lomaan. Mutta kun ei niin ei. Aina ei ehdi, aina ei jaksa, aina ei pysty. Eikä aina tarvitsekaan – yritän lisätä sen tuohon kolmen ein mantraan, jolla olen yrittänyt organisoida ja priorisoida viimeisten viikkojen paisuneita to do -listoja.

Kuten helmikuun blogihiljaisuudesta (ja edellä olevasta alustuksesta) voi jo päätellä, viime kuussa huomioni vei kaikki muu paitsi bloggaaminen ja lukeminen – mitä nyt ehdin emännöidä ystävänpäivän lukumaratonia ja maratoonata siinä sivussa itsekin tuhatkunta sivua. Vuodenvaihteessa ajattelin, että luvassa on rauhallinen kevät(talvi), jonka aikana ehdin lueskella kaikkea kivaa ja nauttia kauniista talvipäivistä velvoitteinani vain se, että pystyn panostamaan opiskeluun ja paneutumaan ainoana uutena asiana puheenjohtajan tehtäviin. No, puheenjohtajan tehtäviin on kyllä syvennytty ja päädyinpä takaisin sitsikokkailun ihmeelliseen maailmaankin, vaikka viime kerralla vannoin jo, että ei ikinä enää. (Mutta ei se mitään, en varmaan osaisi käydä sitseillä enää vain sitsaamassa kuitenkaan.) Kurssityöt sen sijaan ovat joutuneet hieman venytyksen ja lykkäämisen kohteeksi, kun työn alla on ollut hakemus toisensa perään (ja niitäkään en uskonut tarvitsevani kirjoittaa yhtäkään tänä keväänä mutta never say never tässäkään asiassa). Niille kyllä löytyy aikansa, niin kuin kaikille muille velvotteillekin, mutta ei juuri nyt, kun pelivaraa on vielä ja pitää hieman haukkoa happea, jotta jaksaa taas.

helmikuun tunnustukset

Menin jo sanomaan, ettei helmikuu ole ollut lukukuukausi, mutta joudun ottamaan sanojani takaisin. Kahdenkymmenen kirjastolainan (ja toisen samanmoisen varausmäärän) kanssa pallotellessa ja kurssien lukulistojen (osoitan syyttävällä sormellani taas kotimaisen kirjallisuushistorian kurssia) perässä raahautuen tuntuu siltä, ettei saa mitään luetuksi, vaikka koko ajan on jotain kesken. Kevään uutuudet ovat turhaan saaneet huudella huomiotani lainapinosta, kun lukuaika supistui loppukuuta kohti metromatkojen ylellisyydeksi ja muitakin lukusuunnitelmia tuli laiminlyötyä aika huolella, mutta sen sijaan, että miettii, mitä kaikkea ei ehtinyt lukea, pitää kai keskittyä siihen, mitä oikein tuli luettua.

Marisha Rasi-Koskinen – Eksymisen ja unohtamisen kirja (tunnustus tulossa)

Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu

Liv Strömqvist – Prinssi Charlesin tunne (tunnustustus tulossa)

Pirkko Saisio – Elämänmeno

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille (tunnustus)

R. J. Palacio – Auggie ja minä. Kolme Ihme-tarinaa (tunnustus tulossa)

Gaël Faye – Pienen pieni maa (tunnustus tulossa)

Laura Bates – Girl Up

Arto Melleri – Schlaageriseppele

Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, eikä tule tuomaan helpotusta muihin kiireisiini, mutta bloggausjonossa on monta niin kiinnostavaa kirjaa, joista palan halusta kirjoittaa, että pidän kaikki sormet ristissä, että pääsen niiden pariin mahdollisimman pian. Bloggauspinosta löytyy niin Liv Strömqvistin huippuhyviä sarjakuvia, ihanan paljon nuortenkirjallisuutta kuin muita sykähdyttäneitä lukukokemuksia viime kuukausien ajalta. Lukupinon puolella taklattavana ovat loput suomalaisista klassikoista, jotka kirjallisuuden opiskelijoiden oletetaan lukevan, sekä paljon mielenkiintoista uutta kirjallisuutta.

Mitä sinun kevääseesi kuuluu?