Helsingin Kirjamessut 2017: vinkkejä ja lippuarvonta

kirjamessut 2017 lippuarvonta

Niin se vain on, että Helsingin Kirjamessut lähestyvät hurjaa vauhtia ja on aika virittäytyä messutunnelmiin. Viime vuonna messuilin ensimmäistä kertaa bloggaajana ja ilokseni sain tänä vuonnakin bloggaajapassin, mikä tarkoittaa sitä että messuiltua tulee taas kaikkien neljän päivän edestä. Poimin messulehdestä muutaman menovinkin kaikenlaisen kiinnostavan ohjelman joukosta, mutta erityisesti haluan jättää messuviikonloppuna tilaa spontaaniudelle: kirjahyllyjen välissä seikkailulle, bloggaajakollegoiden ja muiden tuttujen näkemiselle ja miksei jopa joululahjojen ostamiselle (jos sitä kerrankin olisi niiden kanssa ajoissa).

TORSTAI 26.10.

12.00 KirjaKallion paneeli: Suomi täytti 100 vuotta, mitä tapahtuu bileiden jälkeen? (KirjaKallio)

12.30 Kääntäjäkeskustelu (Mika Waltari)

14.00 Iltasatuja kapinallisille tytöille (Magia)

17.30 Klassikkokirjallisuuden muodonmuutos – Kalevala ja Franz Kafkan Linna (Kirjakahvila)

18.30 Kirja erikoisena esineenä (Katri Vala)

PERJANTAI 27.10.

12.00 KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa (KirjaKallio)

13.00 Virginia Woolf – päiväkirjat 1-5 (Mika Waltari)

16.30 Toinen tuntematon (Minna Canth)

LAUANTAI 28.10.

12.00 Nuori Aleksis -palkinnon jako (Eino Leino)

13.00 Jaana Kapari-Jatta: Harry Potter ja Tylypahkan kirjasto (Magia)

14.00 Dan Brown (ennakkoilmoittautuminen)

SUNNUNTAI 29.10.

10.00 Runosunnuntai: runousaamiainen (Olohuone)

11.00 Eksymisen ja unohtamisen kirja (Kullervo)

11.30 Suomen Kirjailijaliitto esittää: 1500-luvun nuoret (Takauma)

15.00 HS Esikoiset lavalla (Aleksis Kivi)

LIPPUARVONTA

Jos sinulta vielä puuttuu lippu, mutta messuille olisi päästävä, naputtele itsesi osallistumaan arvontaan kommenttilaatikossa. Arvon kaksi yhden päivän lippua messuhulinaan. Jätäthän kommenttisi mukana toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput sähköpostilla. Arvontaan voi osallistua viikon ajan ja se päättyy 22.10. klo 23.59. Onnea arvontaan kaikille!

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa

”Kuinka sinä luulet, että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen mies on hyvin älykäs. Hän toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryyttään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut veljiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme.”

chinua achebe kaikki hajoaa blogi arvostelu

Chinua Acheben Kaikki hajoaa on afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä ja romaani, joka toi afrikkalaisen kirjallisuuden myös länsimaailman maailmankartalle. Nigerialaisen Acheben alun perin englanniksi kirjoittama teos kertoo ibgo-heimon elämästä ja tavoista ennen Afrikan kolonisaatiota ja kuvaa kulttuurien törmäyksen tuhoisia vaikutuksia.

Romaanin keskushenkilö on Okonkwo, jonka pahin pelko on tulla isänsä kaltaiseksi. Okonkwon isä Unoka oli tyhjäntoimittaja, joka ei ollut kuollessaan ottanut minkäänlaista arvonimeä mutta oli pahasti veloissa. Okonkwon onneksi klaani ei kuitenkaan tuomitse miestä vanhempien perusteella (toisin kuin tuon ajan Euroopassa jossa vanhempien yhteiskunnallinen asema määritti pitkälle lasten tulevaisuuden) ja kunnianhimonsa sekä kovan työnsä ansiosta Okonkwo on voinut kohota korkealle yhteisönsä arvojärjestyksessä. Okonkwo on maineikas monen kylän painimestari, rikas viljelijä, urhea soturi ja kylässään arvostettu ja merkittävä mies. Hän on kiivasluonteinen ja ylpeä, eikä siedä saamattomuutta tai heikkouksia, ”naismaisuutta”, itsessään tai muissa.

Okonkwo ei ole mikään miellyttävin henkilöhahmo (eikä hänen tarvitsekaan olla), sen voin tässä paljastaa, ja se, kuinka patriarkaalisten näkemysten läpi hän näkee yhteisönsä, aiheutti paikoitellen inhon tuntemuksia. Hänen kolme vaimoaan elävät tuodakseen ruokaa hänen pöytäänsä ja synnyttääkseen hänelle poikia ja ovat hänen mielialojensa armoilla, sillä hän ei arastele kohottaa nyrkkiään heitä vastaan. Hyvät ominaisuudet menevät hukkaan hänen tyttäressään, koska tämä on tyttö, ja hänen poikansa oppivat varhaisella iällä, että ”jos mies ei kyennyt hallitsemaan naisiaan ja lapsiaan (ja varsinkaan naisiaan), hän ei ollut todellinen mies oli hän kuinka rikas tahansa”.

Okonkwon yksioikoisuudesta huolimatta Kaikki hajoaa välittää vivahteikkaan kuvan igbojen elämästä 1890-luvun Nigeriassa, heidän tavoistaan, yhteiskuntarakenteestaan ja uskomuksistaan. Esi-isien ja jumalien kunnioittaminen on tärkeää, riitit ovat muotoutuneet kunnioittamaan ikiaikaisia perinteitä, omien lakien ja tapojen mukaan toimiminen on takaa yhteisön toimivuuden ja erimielisyydet ratkaistaan sekä rangaistukset jaetaan totutun kaavan mukaan.

Tämä siis ennen kuin valkoinen mies uskontoineen ja yhteiskuntajärjestelmineen saapuu Okonkwon kotikylään. Oudot ja erilaiset tavat herättävät hämmennystä puolin ja toisin, mutta valkoisen miehen sanomassa on jotain, mikä viehättää varsinkin huono-osaisia ja niitä, jotka ovat eläneet Okonkwon kaltaisten miesten kiivauden ja äkkipikaisuuden pelossa. Ennen pitkää tapojen ja uskomusten erilaisuus koetaan kuitenkin uhaksi, vaikka rinnakkaiselon mahdollisuutta ei kokonaan haudattaisikaan:

”Kerro valkoiselle miehelle ettemme vahingoita häntä – – Mutta tämä temppeli jonka hän rakensi, on tuhottava. Me emme enää anna sen olla kylässämme. Se on tuonut keskellemme suunnattomasti taikauskoa, ja me olemme tulleet tekemään siitä lopun. – – Voit jäädä luoksemme jos pidät tavoistamme. Voit palvoa omaa jumalaasi. On oikein että mies palvoo isiensä jumalia ja henkiä. Mene takaisin taloosi niin ettet loukkaannu. Vihamme on suuri, mutta me olemme pitäneet sen kurissa niin että voimme puhua sinulle.”

Alkaa olla jo liian myöhäistä, kun Okonkwon kaltaiset perinteiden kannattajat huomaavat kaiken tutun murenevan ympäriltään. On joko sulauduttava valkoisen miehen osoittamaan järjestykseen tai noustava taistelemaan olemassa olonsa puolesta.

Achebe antaa äänen rikkaalle perinteelle, jonka valkoiset valloittajat tuomitsivat primitiivisenä vierauden pelossaan ja ylemmyyden tunnossaan. Historiankirjoitus tunsi pitkään vain valkoisen näkökulman, mutta näennäisen yksinkertainen ja sadunomainen kertomus nousee kriittiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi valkoisen miehen ylivoimasta kertovan myytin rinnalle. Kahden erilaisen maailmankatsomuksen välille syntyviä ristiriitoja ja niiden ratkaisemattomuuden tuhoisia vaikutuksia kuvaava Kaikki hajoaa on tärkeä kirja, joka saa näkemään oman kulttuurisen kontekstinsa yli.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Acheben kynäilemä moderni klassikko sinulle tuttu?

Syyskuun tunnustukset

TÄSSÄ KUUSSA

Syyskuu on tuonut mukanaan kirpeänraikkaat ilmat, kuvauksellisissa sävyissä maahan varisevat lehdet ja villapaitojen voittokulun luottovaatekappaleena. Pimenevien iltojen ideaali viettotapa, lempikirjan ja teemukillisen kanssa sängynnurkkaan käpertyminen (lisäpisteitä tunnelmavalaistuksesta kynttilöillä), on tosin jäänyt pahasti jalkoihin, ja sen sijaan olen puurtanut pitkiä iltoja syntaksin sekä fono- ja morfologian kanssa (ihanat suomen kielen peruskurssit), karannut kirjastoon pakertamaan esseitä ja viilettänyt ympäri kaupunkia fuksiaisia järjestämässä ja muita velvolisuuksia hoitamassa. Niin, syksy. Sitähän se on: toisenlaiseen rutiiniin totuttelua, luentosalien penkkien kuluttamista ja palautuspäivistä täyttyviä kalenterisivuja.

Syyskuussa pääsin myös ensimmäistä kertaa katsastamaan Kirja vieköön! -illan, kiitos lipusta ja seurasta Hurja hassu lukija -blogin Jassulle! Kirjailijavieraina olivat tällä kertaa Anni Kytömäki, Rosa Liksom, Kati Tervo, Tuomas Kyrö, Selja Ahava ja Eero Huovinen. Vieraita haastatteli tuttuun tapaan Baba Lybeck, ja kirjailijoiden tekstejä tulkitsivat syksyn ensimmäisessä illassa Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli ja toivon, että pääsen seuraamaan seuraavaakin Kirja vieköön! -iltaa.

syyskuun tunnustukset

LUETTUA

Harmitellessani kesän vähälukuisuutta vakuuttelin aina itselleni, että kunhan päästään syksyyn ja kurssien makuun, lukusaldo karttuu taas aivan eri tavalla. Ja niinhän se on, kirjallisuuden opiskelussa on se puoli, että lukemista riittää (vaikkei olisikaan kuin yksi kurssi kirjallisuuden opintoja niin kuin minulla tässä periodissa). Tämän kuukauden luetut ovat aika iloinen sekoitus vähän sitä sun tätä, kurssikirjoja, lukuromaaneja ja iki-ihania Pottereita. Kirjoja pääsi kertymään kymmenen kappaletta (kolmellatoista lukukerralla, sillä yksi lukukerta ei aina taannut tarpeeksi tarkkoja muistiinpanoja esseen kirjoittamista varten) ja sivuja 3 173 (uudelleenlukujen kanssa). Taitaa syksy olla aika hyvää lukuaikaa.

Carlos Ruiz Záfon – Tuulen varjo (tunnustus tulossa?)

Kesän hidas ja pätkittäinen lukutahti näkyi vielä syyskuun vaihteessa, kun kahlasin Tuulen varjoa mitättömän pienissä osissa, mikä jätti kirjasta aika katkonaisen kuvan.

Bernardo Atxaga – Tuolla taivaalla

Tuntuukohan syksy enää syksyltä, jos se ei ensi vuonna ala tekstianalyysikurssilla? Tämän vuoden harjoituskurssin avasi baskikirjailija Atxagan Tuolla taivaalla, joka kertoo juuri vankilasta vapautuneen naisen totuttautumisesta vankilan ulkopuoliseen elämään.

syyskuun tunnustukset2

Albert Sanchéz Pinol – Kylmä iho (tunnustus tulossa?)

Samainen kurssi sai minut käymään mukavuusalueeni ulkopuolella, sillä Kylmän ihon kannessa oli uhkaava leima kauhu, jota välttelen yleensä viimeiseen asti. Vaikka eristyksissä oleva saari ja iljettävät hirviöt eivät kuulostaneet houkuttelevalta, kirja ei oikeastaan ollut kovin pelottava – tosin kylmiä väreitä aiheutti se, kuinka romaani käsitteli ihmisyyttä ja sitä, kuinka kyvytön ihminen on tunnistamaan hirviön itsessään.

Thomas Mann – Kuolema Venetsiassa

Kuolema Venetsiassa on kirjoja, jotka vilahtavat kursseilla säännöllisin väliajoin, emmekä voineet kaverini kanssa olla ottamatta hyötyä irti siitä, että se menee parhaillaan Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Kuten elokuvienkin kanssa, kirja on tietysti luettava ennen muita sovituksia.

John Boyne – Kuudes mies (tunnustus tulossa?)

Kuudennesta miehestä on kantautunut korviini sen verran paljon kehuja, että nappasin sen puolisen vuotta sitten alennusmyynnistä hyllyäni lämmittämään. Romaani on ensimmäisen maailmansodan aikaan sijoittuva koskettava kertomus oman itsensä etsimisestä, ideologioista ja niiden vuoksi uhrautumisesta sekä ystävyydestä.

Yasmina Reza – Autiudessa

Autiudessa on eläköityneen pariisilaismiehen monologi elämänsä epäkohdista: liian pirteästä vaimosta, epäpätevästä kotiapulaisesta ja erityisesti kunnianhimottomasta, maailmaa kiertävästä pojasta. Tästä tuli mieleen Mielensäpahoittaja, joskaan pienoisromaani ei ole yhtä humoristinen tai yhtä kevyttä luettavaa.

syyskuun tunnustukset3

Harry Potter ja viisasten kivi

Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Harry Potter ja Azkabanin vanki

Vuoden lukutavoitteisiini kuuluu Pottereiden uudelleenlukeminen, mutta olen lykännyt projektin aloittamista tähän asti. Kun syksyn kynnyksellä pääsin kesätavoitteeseeni eli kirjaston kirjojen lukemiseen pois omasta hyllystä, päätin, että nyt on loistava aika palata Tylypahkaan. Viikon aikana humpsahtikin sitten kolme ensimmäistä osaa sarjasta, hups. Ei kyllä kaduta yhtään – velhomaailma on juuri sopiva pakopaikka syysstressiltä.

Robert Louis Stevenson – Itsemurhaklubi

Itsemurhaklubi on kolmesta tarinasta koostuva kertomus herramiesseikkailijoista, jotka tutustuvat Lontoossa vaikuutavaan salakerhoon, Itsemurhaklubiin, joka auttaa elämäänsä kyllästyneitä mutta itsemurhaan kykenemättömiä kuolemaan. Pienoisromaani on sekoitus salapoliisijännäriä, veijaritarinaa ja 1800-luvun brittiläistä dekadenssia. Ei ehkä minun ykkösvalintani, mutta mitäpä sitä ei opintopisteiden eteen lukisi.

ENSI KUUSSA

Lokakuu on kirjavarkaalle ennen kaikkea kirjamessukuukausi, mutta ennen kuin lähtölaskennan messuille voi aloittaa, pitää hoitaa ensimmäiset kurssit kunnialla päätökseen ja pakata koko omaisuus turvaan remontin tieltä. En halua vielä ajatellakaan, mitä se tarkoittaa kirjalaatikoiden kanniskelun osalta… Se on kuitenkin varmaa, että Pottereita en voi luovuttaa mihinkään säilöön, sillä kerran taas niiden taianomaiseen maailmaan upottua en ole tulossa takaisin ennen kuin Kuoleman varjeluksista on käännetty viimeinen sivu.

Mitä olet lukenut tänä syksynä?

 

Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

marisha rasi-koskinen vaaleanpunainen meri blogi arvostelu

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Laurent Binet – Kuka murhasi Roland Barthesin?

”Kuvitellaanpa sellainen kielen funktio, jonka avulla voitaisiin paljon laajemmin taivuttaa kuka tahansa tekemään mitä tahansa missä tilanteessa tahansa. – – Se joka sellaisen funktion keksisi ja osaisi käyttää, olisi käytännössä maailman valtias. Hänen valtansa olisi rajaton. Hän voisi valituttaa itsensä kaikissa vaaleissa, nostattaa väkijoukot kapinaan, käynnistää vallankumouksia, hurmata kaikki naiset, myydä kaikki mahdolliset tuotteet, rakentaa valtakuntia, huijata koko maapalloa ja saada kaiken haluamansa missä tilanteessa tahansa.”

laurent binet kuka murhasi roland barthesin blogi arvostelu

Laurent Binet’n toinen romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? on hulvaton rikosromaaniparodia, joka pilailee ranskalaisintelligentsian kustannuksella. Umberto Econ Ruusun nimeen ja Dan Brownin Da Vinci -koodiin verrattu romaani sisältää aimo annoksen vähän kaikkea: vähintään joka ikisen salapoliisitarinakliseen, kertauskurssin kielitieteen historiasta, ranskalaisesta älymystöstä lainattuja henkilöhahmoja Foucaltista Derridaan, koomisen etsiväkaksikon ja metatason viittauksia romaanin luonteeseen ja konventioihin. Vähemmästäkin menisi jo pää pyörälle, mutta yhtään vähempää en Binet’ltä odottanutkaan.

Luin vähän aikaa sitten Binet’n esikoisteoksen HHhH:n, joka kyseenalaisti historiallisen romaanin lajipiirteitä ja ylipäätään historiasta kirjoittamisen tapoja. Innostuin kirjasta kovasti, ja odotin malttamattomasti pääsyä Kuka murhasi Roland Barthesin? pariin, koska sen lähtöasetelma kuulosti vielä paremmalta kuin HHhH:n.

Kielitieteilijä Roland Barthes jää pakettiauton alle tullessaan liikelounaalta presidentiksi pyrkivän François Miterrandin luota. Barthesilla on onnettomuuden tapahtuessa mukanaan vielä julkaisematon käsikirjoitus kielen seitsemännestä funktiosta, joka on niin mahtava, että sen hallitsija saa kenet tahansa tekemään mitä tahansa. Tapaus jättää suomennoksen nimen ilmaiseman kysymyksen ilmaan: kuka murhasi Roland Barthesin? Ja kuka vei äärimmäisen paljon valtaa kantajalleen suovan käsikirjoituksen?

Murhaa ryhtyy selvittelemään ”abstrahointikyvyltään selvästi rajalliseksi” luonnehdittu ja älykköjä sekä vasemmistolaisia syvästi halveksiva komisario Bayard, joka tarvitsee oppaakseen kielitieteen kiemuroihin jonkun alaa tuntevan. Homman ottaa vastentahtoisesti vastaan yliopistossa semiotiikkaa opettava Simon Herzog, ja siitä lähtien kaksikko saa metsästää johtolankoja, väistellä luoteja, törmätä salaisiin agentteihin ja jahdata epäiltyjä ympäri maailmaa. Meno käy sen verran railakkaaksi, että jopa Simon itse alkaa epäillä olevansa romaanihenkilö. Oivalluksesta alkaa taistelu romaanihenkilön ja kirjailijan välillä, mikä iskee kutkuttavasti silmää Barthesin tunnetulle esseelle Tekijän kuolema.

”Perääntyessään Simon miettii: jos oletetaan, että hän todella on romaanihenkilö (oletusta tukevat tilanne, naamiot, hyökkääjien vahvasti pittoreskit aseet: sellainen romaani ei arkailisi käyttää kliseitä, hän ajattelee), millaisessa vaarassa hän oikeasti on? Romaani ei ole unta: romaanissa voi kuolla. Tosin yleensä päähenkilöä ei tapeta paitsi ehkä tarinan lopussa.”

Murhaajan ja kielen seitsemännen funktion selvittämiseksi Binet marssittaa Bayardin ja Herzogin luokse lukuisia kuuluisia tieteilijöitä Kristevasta Jakobsoniin ja Ecoon. En  ikinä naura lukiessani, mutta Binet’n namedroppailulle hymähtelin vähän väliä. Kuka murhasi Roland Barthesin? on ehdottomasti kirja, joka avautuu sitä paremmin, mitä enemmän on perehtynyt Barthesin aikalaisiin ja heidän teorioihinsa. Siinä mielessä luin romaanin loistavaan aikaan: vielä vuosi sitten en olisi ymmärtänyt viittauksista montaakaan, mutta ensimmäisenä vuotenani yliopistolla kävin aika tehokkaasti läpi monet kirjassa esiintyvät teoreetikot. Jollain kieroutuneella tavalla oli vapauttavaa pystyä juuri ennen yliopistolle palaamista piruilemaan Binet’n kanssa henkilöille, joiden ajatuksia pänttäsin viime vuoden kursseilla.

Kuka murhasi Roland Barthesin? kurottelee niin moneen suuntaan, että se on kokonaisuutena lähes hengästyttävä. Yliampuva ja räävitön, moniaineksinen lähes sekavuuteen asti – niitäkin varmasti, mutta minulle lukuhetkellä kiehtova, hauska ja oivaltava teos, joka pisti pääni pyörälle. Nautin.

laurent binet kuka murhasi roland barthesin

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä on lukulistallasi juuri nyt?

Elokuun tunnustukset

TÄSSÄ KUUSSA

Elokuu oli kesäkuukausista ehdottomasti lempparini. Se tuntui sujahtavan ohi vielä nopeammin kuin menneen vuoden muut kuukaudet, mutta samalla elokuun alusta tuntuu olevan ikuisuus. Silloin olin vielä täyspäiväisesti töissä ja yliopistoarki tuntui kaukaiselta ajatukselta; nyt on tulevan syksyn opinnot suunniteltu, kurssit valittu ja orientaatioviikko vietetty, tosin tuutorina tällä kertaa. Ja mahtuihan näiden ääripäiden väliin vielä parin viikon kaivattu loma, jonka aikana ehdin käymään teatterissa peräti kolmesti, matkaamaan päiväreissulle Porvooseen ihastelemaan vanhaa kaupunkia ja uaseasti Suomenlinnaan katselemaan merta, tapaamaan kavereita, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, kokemaan Helsingin Taiteiden yön ensimmäistä kertaa ja lukumaratoonaamaan miltei tuhat sivua. Muun muassa.

elokuun tunnustukset2

Parhaan kesäpäivän yhtälö: Suomenlinna, kaveri ja lukeminen

Kuten viime vuonna, blogini täytti vuosia juuri orientaatioviikon aikana, enkä siltä kiireeltä ennättänyt merkkipäivää sen pahemmin viettää. Nyttemmin pienenä synttärilahjana blogille ja merkkipaaluna itselleni päivitin blogini osoitteen muotoon kirjavarkaantunnustuksia.com. Vanhalla osoitteellakin pääsee vielä perille, mutta näyttäähän tuo uusi hienolta ;). Lisää synttäritunnelmia löytyy täältä.

LUETTUA

Elokuu ei ollut parasta lukuaikaa, mutta sillä oli ehdoton kohokohta: ainut lukumaraton, johon ehdin kesän aikana osallistua. Kuukauden lukemiseni ovatkin hyvin pitkälti sen varassa, mitä ehdin maratonpäivän aikana kahlaamaan, mutta on niihin eksynyt pari muutakin teosta.

elokuun tunnustukset

Klaus Brax – Unhoon jääneiden huuto

Herätelläkseni itseäni takaisin kirjallisuustieteen pariin nappasin luettavakseni Braxin postmodernia historiallista romaania käsittelevän tutkimuksen, joka osittain oli minulle jo tuttu kurssin pohjalta mutta josta löytyi mielenkiintoista asiaa ja pohdittavaa myös kirjana. Kirja käsittelee muun muassa Toni Morrisonin, A. S. Byattin ja Umberto Econ tuotantoa, joten vahva suositus historiallisista romaaneista kiinnostuneille!

Benjamin Alire Saénz – Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe (tunnustus tulossa)

Maratonille valmistautuessani pidin ohjenuoranani sitä, etten valitse englanninkielistä luettavaa, sillä vaikka luen englantia sujuvasti, se on hitaampaa kuin äidinkielellä lukeminen. Ja kuinkas sitten kävikään, lähdin heti kättelyssä lukemaan englanniksi. Tämä nimenomainen opus oli kuitenkin nopealukuisuudessaan sopivaa maratonluettavaa.

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa (tunnustus tulossa)

Kaikki hajoaa on toinen maratonkirja, kauan lukulistalla roikkunut tapaus, jonka hankin omaan hyllyyni asti odottamaan lukuvuoroa. Lisää tästä täysimittaisessa tunnustuksessa, jonka saan toivottavasti askarreltua kasaan ensi viikon aikana.

Laurent Binet – Kuka murhasi Roland Barthesin? (tunnustus tulossa)

Luin Binet’n toisen kirjan HHhH:n vähän aikaa sitten, ja heti siitä blogattua teki mieli aloittaa hyllyssä valmiina odottanut Kuka murhasi Roland Barthesin? Viihdyin tämän seurassa äärettömän hyvin, enkä vähiten siksi, että se marssitti eteeni romaanihenkilöinä kaikki tieteilijät, joiden teorioita pänttäsin viime vuoden luennoilla.

Edith Södergran – Hiljainen puutarha

Runot olivat taas jäädä paitsioon, mutta sainpas luettua vähän Södergrania. Hiljainen puutarha ei ehkä ole lempirunokokoelmani, mutta kyllä sieltä löytyi useampia muistiin kirjoitettavia yksilöitä.

 

ENSI KUUSSA

Yliopisto kutsuu, opiskelut painavat päälle, lukuvauhti kiihtyy ainakin pakollisten kirjojen verran. Ilmat ovat jo kylmenemään päin, joten eiköhän olisi aika käärityä vilttiin, sytyttää pari kynttilää ja napata kirja kainaloon – oli se sitten syksyn uutuusromaani, tekstianalyysikurssille luettava Fahrenheit 451 tai sivuaineopintojen vaatima Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi.

Oletko innoissasi syksyn saapumisesta?

Kirjavarkaan tunnustuksia 2v!

blogisynttärit

Mitä kaikkea mahtuu kahteen vuoteen? Noin 150 kirjavarkautta, miltei sata tunnustusta isomman ja pienemmän luokan rikoksista, joista yhdeksän ovat olleet sellaisia aarteita, etteivät turvatoimetkaan olisi voineet pidätellä rikokselta. Tulevien näpistysten suunnittelua ja menneiden pohtimista. Kahdet kirjamessut, kolme lukumaratonia, lukuhaasteita, kirjatageja ja lukuisiin bloggaajakollegoihin tutustumista.

Helsinkiin muutto, pääkaupungin kirjakauppa- ja antikvariaattitarjontaan tutustumista sillä vakavalla seurauksella, että oman hyllyn lukemattomien kirjojen määrä kasvaa uhkaavasti. Uusia ystäviä, jotka suhtautuvat lukemiseen yhtä intohimoisesti kuin minä. Ensimmäinen vuosi kirjallisuuden opiskelua, joka on tuonut uutta näkökulmaa ja syvyyttä lukemiseen ja toivottavasti myös bloggaukseen.

Kaksi vuotta on jo kaksi vuotta siinä mielessä, että se on kohtalaisen pitkä aika. Toisaalta se on vasta kaksi vuotta, sillä tuntuu, että olisin tehnyt tätä paljon pidempään. Tuntuivat menneet kaksi vuotta sitten kuinka lyhyeltä tai pitkältä, ne ovat olleet antoisaa aikaa.

Kiitos siitä kuuluu teille, lukijat ❤

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

paul auster 4 3 2 1 kirjablogi arvostelu

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

hanya yanagihara pieni elämä kirjablogi arvostelu

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

elokuun lukumaraton kesälukumaraton 2017

Lukumaratonin koonti

15 yhteen soittoon luettua tuntia, 3 kirjaa ja 923 sivua, olipa maraton! Juuri tällaista piristysruisketta laahaava lukutahtini tarvitsi niin pian alkavia opintoja kuin ikävöimääni rakasta harrastusta ajatellen. Yli yhdeksänsataa päivässä luettua sivua palauttaa kummasti uskon lukijaindentiteettiinsä, sanonpahan vain. Kiitos siis Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa maratonin emännöimisestä ja kaikki maratoonaajat ja muuten hengessä mukana olleet vertaistuesta ja tsempistä!

En voi muuta sanoa kuin että maraton oli omalla kohdallani mitä onnistunein. Maltoin pitää tarpeeksi taukoja lukemisen mielekkyyden säilyttämiseksi, eikä urakka lipsahtanut hampaat irveessä yrittämiseksi missään vaiheessa. Suurin osuus hyvässä tunnelmassa oli varmasti huipuilla kirjavalinnoilla, jotka siivittivät aikamoiseen tulokseen. Erityisesti Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin? osoittautui nappivalinnaksi, enkä millään malttanut laskea sitä käsistäni, vaikka kello oli jo pitkälti yli puolenyön. Saavutin myös kummatkin tavoitteeni helposti: kahdesta tavoitekirjasta tulikin kolme ja rikoin henkilökohtaisen ennätykseni useammalla sadalla sivulla. Tästä on hyvä jatkaa niin seuraaville maratoneille kuin maratonittomaan lukemiseen!

Tunnelmista ennen maratonia voit lukea täältä.

Maratonin edistyminen vaikutti tältä.

elokuun lukumaraton kesälukumaraton 2017

Maratonilla luettua

Benjamin Alire Sáenz – Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe (309 sivua)

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa (236 sivua)

Laurent BinetKuka murhasi Roland Barthesin? (378 sivua)

Yhteensä 923 sivua

Miten sinun maratonisi sujui?