Ruth Kluger – Landscapes of Memory

”For a child it was different, for in the few years that I had lived as a conscious person, my rights had been removed piece by piece, so that Auschwitz had a kind of logic to it. It was as if I had invaded a stranger’s property and was told that my presence there was undesirable. – – Now the wheel had turned one further cog, and the soil on which you stood wanted you to disappear.”

Jokainen on varmasti ainakin kuullut Anne Frankin päiväkirjasta ja suuri osa lukenutkin sen, katsonut mahdollisesti Steven Spielbergin Schindlerin lista -elokuvan ja törmännyt sellaisiin hiteiksi nousseisiin keskitysleirikuvauksiin kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa tai Art Spiegelmanin Maus. Viimeisimpänä myyntilistojen kärkipäähän nousi Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, joka herätti keskustelua Auschwitz Memorial Research Centerissä asti ja jonka kyseinen taho tuomitsi historiallisesti virheellisenä kertomuksena, vaikka se kirjailijan mukaan perustui 95-prosenttisesti faktoihin. Tällaiset suursuosioon nousevat ja/tai kaanoniin jäävät holokaustikuvaukset vaikuttavat luonnollisesti siihen, minkälainen kuva meille, näiden kertomusten kuulijoille, muodostuu holokaustista ja keskitysleireistä. Sen takia näidenkin kertomusten kohdalla on syytä kysyä, kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan.

Lukuun ottamatta Anne Frankia kukaan mainitsemistani esimerkkikirjailijoista ei kirjoita omasta kokemuksestaan vaan lähteenään keskitysleiriltä selviytyneeltä ihmiseltä kuulemansa kertomus tai oma mielikuvitus ja taustatutkimus. Myös lukuisat holokaustista selvinneet ovat julkaisseet muistelmiaan, mutta ne ovat harvoin saavuttaneet yhtä laajaa lukijakuntaa kuin kokonaan (tai joissain tapauksissa osittain) fiktiiviset kertomukset. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on ehkä kuuluisin ja luetuin kertomus holokaustista. Monelle se on historian tuntien ohella ensimmäinen kohtaaminen holokaustin kanssa ja useille myös ainoa. Vaikka Anne Frank kuoli keskitysleirillä, hänen päiväkirjansa ei (luonnollisesti) kerro leirillä kärsitystä ajasta mitään. Se pistää miettimään, onko siinä joku vääristymä, että maailman tunnetuin holokaustikertomus kertoo amsterdamilaisella ullakolla piileskelystä (joka oli varsin harvan juutalaisen kokemus holokaustista), eikä kuvaa kohtaloa jonka miljoonat juutalaiset jakoivat keskitysleirillä. En halua tällä vähätellä Nuoren tytön päiväkirjan arvoa tai ylipäätään asettaa mainitsemiani kirjoja arvojärjestykseen vaan pohtia sitä, mitä jää näiden suosituimpien kertomusten ulkopuolelle ja miten niiden välittämät tarinat vaikuttavat siihen, millainen kuva meille, jotka emme ole kokeneet kansanmurhaa, jää holokaustista.

Sitä, ketä kuunnellaan ja millaiset tarinat ja käsitykset saavat yleisöä ja kannatusta, pohtii myös Ruth Kluger muistelmateoksessaan Landscapes of Memory: A Holocaust Girlhood Remembered, joka kertoo hänen lapsuudestaan 1930-luvun Wienissä ja keskitysleireillä. Landscapes of Memory on yksi niistä kirjoista, johon tuskin olisin törmännyt ilman kirjallisuuden opintoja. Onneksi törmäsin! Klugerin älykäs ja väliin esseistinen tapa kuvata trauman, identiteetin ja muistin monimutkaista suhdetta sekä ulkopuolisten ihmisten suhtautumista sellaiseen, jonka voivat käsittää vain sen kokeneet, tekee siitä kirkkaasti sekä parhaan muistelmateoksen että holokaustikuvauksen, jonka olen lukenut.

Klugerin kertomuksessa nousee toistuvasti esiin se, kuinka hän vaikenee muistoistaan, koska ei halua tehdä muiden oloa epämukavaksi tai koska hänellä ei ajatella olevan mitään sanottavaa ikänsä tai sukupuolensa takia. Hän tuo mieleeni Svetlana Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksen kertoessaan, kuinka häneltä harvoin kysytään hänen kokemuksistaan, koska sota ja sotamuistot – fasismista puhumattakaan – mielletään miesten omaisuudeksi. Joskus syy vaikenemiselle on se, ettei hän tiedä, miten kertoa ystävilleen asioista, joita he eivät voi ymmärtää. Mihin verrata ahtautta, joka tukehdutti Auschwitzin-kuljetuksissa tai miten väistää vaivautunut hiljaisuus ja tunnelman pilaaminen, kun ottaa ne esiin esimerkkinä ahtaanpaikankammosta?

”So what do you expect from us? my friends say. Should we treat a transport to Auschwitz like a stuck elevator, or even like an admittedly more dangerous night in an air-raid shelter? And again I am stumbling through the labyrinth of conflicting comparisons and asking the question how we can understand anything if we can’t relate to it.”

Toisilta kuulemansa muistot, käsitykset ja mielipiteet ympäröivät Klugerin omia muistoja koko ajan. Miten sovittaa yhteen muistot isästä ja tieto tavasta, jolla hän kuoli, ilman että jälkimmäisen kuvittelu syrjäyttää ensimmäisen? Kuinka kirjoittaa vaaditulla arvokkuudella murhatuista sukulaisista, kun omissa lapsenmuistoissa he ovat ärsyttäviä ja pikkumaisen vihantunteen kyllästämiä ? Kuinka hyväksyä varmistettu tieto läheisen kuolintavasta, kun on helpompi pitää elossa lukuisia kuvitelmia erilaisten kuolintapojen mahdollisuuksista, koska yksi niistä saattaisi olla selviytyminen? Miten kertoa omasta kokemuksestaan, kun se sotii muiden käsityksiä ja joskus jopa historiankirjoitusta vastaan: sanoa että oikeastaan Theresienstadtin leirillä oli helpompaa kuin viimeisinä aikoina Wienissä?

Ja miten kirjoittaa kuolemasta kun tulee väistämättä kirjoittaneeksi elämästä? Holokaustinarratiivissa Auschwitzista on tullut selviytyjien syntypaikka ja holokaustista selviytymisestä onnellinen loppu. Selviytyminen saa uroteon kaltaista hohdokkuutta, kun ihmiset halutessaan kertoa Klugerista jotain tärkeää sanovat hänen olleen Auschwitzissa. Mutta Klugerin sanoin selviytyminen oli vain poikkeus kuolemasta, ja tuo poikkeus erottaa hänet holokaustin oikeista todistajista, jotka menettivät henkensä kaasukammioissa. Ja siksi hänkin on kyvytön kirjoittamaan siitä katastrofista, joka holokausti oli ja päätyy kirjoittamaan jonkinlaisesta elämän voitosta.

”So how can I keep my readers from feeling good about the obvious drift of my story away from the gas chambers and the killing fields and towards the postwar period, where prosperity beckons? — We who escaped do not belong to the community of those victims, my brother among them, whose ghosts are unforgiving. By virtue of survival, we belong with you, who weren’t exposed to the genocidal danger, and we know that there is a black river between us and the true victims. Therefore this is not the story of a Holocaust victim and becomes less and less so as it nears the end. I was with them when they were alive, but now we are separated.”

Kluger kyseenalaistaa ja kritisoi viiltävän älykkäällä ja syvällisen henkilökohtaisella lähestymistavallaan useita holokaustiin liittyviä käsityksiä varoen kuitenkin asettamasta itseään auktoriteettiasemaan. Hänen kertomuksensa on koottu osin yhteensopimattomista palasista, jotka osoittavat, ettei yhtä jaettua kokemusta tai totuutta ole, ei vaikka tietomme keskitysleireistä jähmettyvät leirimuseoiden kaltaisiksi muistomerkeiksi ja tarkentuvat tieteelliseksi tutkimukseksi painettuun muotoon.

Ehdottomimmin hän kuitenkin suhtautuu kaikenlaisten positiivisten määreiden liittämiseen keskitysleireihin. Kun Kluger kuulee ihmettelyä siitä, miten keskitysleiriltä selvinnyt voi olla rasisti, hän toteaa, että Auschwitz was no instructional institution — You learned nothing there, least of all humanity and tolerance. Niin, Klugerin kuvauksen jälkeen on aika irvokasta kuvitella, että Auschwitzista olisi ollut mihinkään hyvään, että se olisi johtanut vangeilla minkäänlaiseen kasvamiseen ihmisenä tai maailmankuvan ja toisiin ihmisiin suhtautumisen muuttumiseen inhimillisemmäksi ja välittävämmäksi. Minkä arvon tai tarkoituksen se antaa uhrien ja selviytyjien kokemuksille, jos holokaustin sanotaan johtaneen johonkin katharsikseen, johonkin hyvään? Että heidän mieletön ja mielivaltaisesti aiheutettu kärsimyksensä oli tarkoituksenmukaista? Että kiitos heidän olemme saaneet oppitunnin inhimillisyydestä? Tällaisia ajattelun kieroutumia paljastaessaan ja pohtiessaan Kluger on parhaimmillaan.

Parhaita kirjoja ovat ne, jotka saavat näkemään asioita näkökulmista, joita ei ole ennen tullut mieleenkään pohtia. Landscapes of Memory on älykkyydessään ja koskettavuudessaan ehdottomasti yksi niistä, tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavimpia.

Mitä holokaustia käsitteleviä kirjoja sinä olet lukenut?

Otteita toukokuun lukupäiväkirjasta

Toukokuu oli minulle odotettu lomakuukausi, ja koska minulla oli sen takia käsissäni runsaasti aikaa, kirjoitin lähes päivittäistä päiväkirjaa, jolle tallentui aika kivasti muiden asioiden oheen myös se, mitä olen menneiden viikkojen aikana lukenut. Ajattelin siis kirjoittaa toukokuun tunnustukset hieman eri formaatissa kuin yleensä ja raottaa päiväkirjani sivuja.

2.5.

Viimeinen essee on palautettu, jes! Kävin sen kunniaksi palauttamassa ensimmäisen osan kymmenien kirjojen sivukirjastosta, jonka olen tänne nurkkiini haalinut lähdeteoksiksi. Matkalla kuuntelin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjaa ja samastuin siihen paljon: lähtemiseen vieraaseen maahan, vapauteen joka samaan aikaan pelottaa ja innostaa, tutkimusmatkailuun ja siihen kuinka onnelliseksi tekee se että saa tehdä asioita joista on aidosti kiinnostunut.

4.5.

Lähdin ex tempore -reissulle Lontooseen, koska, no, just because I can ja intensiivisen, neljän seinän sisässä vietetyn esseeurakan jälkeen teki mieli kunnon maisemanvaihdosta. Tein täsmäiskuja Euroopan suurimpaan kirjakauppaan Piccadillyn Waterstonesiin ja uusiin lemppareihini Persephone Booksiin ja Daunt Booksiin. Kirjakaupoista ja -ostoksista kirjoitan myöhemmin lisää! Sain vähä vähältä huhtikuun aikana luetun Juha Hurmeen Niemen loppuun edellisenä päivänä ja kotimatkalla jatkoin Kankimäkeä. Olen aika lumoutunut 1000-luvun Japanin kuvauksesta ja vielä osuvammin tulin kuunnelleeksi juuri Kankimäen Lontoossa viettämää aikaa käsitellyt kohdat matkalla Lontoosta Leicesteriin. Tiedän jo nyt, että kun joskus mietin tätä aikaa, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ensimmäinen kirja, joka minulle tulee mieleen. Siinä on jotain, mikä puhuttelee minua juuri nyt.

8.5.

Olen aloitellut muutamaa kirjaa, mutta oikein mikään ei ole iskenyt Kankimäen jälkeen. Olen katsonut Netflixistä Umbrella Academya, joka on aika yllättävä valinta minulta, ja nyt tekee mieli lukea scifiä ja sarjakuvia. Siihen tarpeeseen lainasin ensimmäisen osan Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuvaa, jonka lukaisin tänään. Se ei ehkä ollut ihan sitä, mitä hain, mutta ehkä jatkan sarjaa scifi-nälkään joskus tulevaisuudessa.

11.5.

Menin eilen kirjastoon etsimään Sally Rooneyn Conversations with Friends -romaania, josta olen kuullut hirveästi kehuja ja törmäsin samalla kahteen muuhun kirjaan, jotka näkyvät somessani varmasti eniten: Madeline Millerin Circeen ja Taylor Jenkins Reidin Daisy Jones & The Sixiin. Onko näiden puhutuimpien kirjojen haalinta tulkittava niin, että haluan kompensoida klassikkotäyteistä kevättä lukemalla kaikkein ajankohtaisimpia kirjoja, jotta pysyn edes jotenkin kärryillä siitä, mistä kirjayhteisössä puhutaan:D ? Ruokaa laittaessani äänikirjaseuralaisekseni on valikoitunut jostain syystä Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia, joka on kaukana mukavuusalueeltani. Helsinkikaipuu on yltymään päin, mutta ihan vielä en halua täältä lähteä. Kotiinlähdön lähestymisen huomaa myös siitä, että olen alkanut laittaa helmetiin varauksia kirjoista, jotka haluan lukea Suomeen palattuani. Ja niitähän kertyy ihan kiitettävään tahtiin.

14.5.

Säät ovat hellineet Leicesteriä ja vietin päivän puistossa lukemassa Daisy Jones & The Sixiä. Pitkästä aikaa en olisi malttanut lopettaa ja jättää kirjaa kesken. Paistattelin päivää auringonpaisteessa (ja poltin olkapääni…), tempauduin täysin haastattelumuotoon kirjoitetun bänditarinan mukaan ja kuuntelin samalla kirjan kaveriksi tehtyä soittolistaa. Tuntui kuin olisin palannut lapsuuteni kesälomiin, jotka vietin pihakeinussa lukemassa vailla huolia tulevasta ja tuntien että kesä olisi ikuinen.

17.5.

Julkaisin ensimmäisen postaukseni Päähenkilössä (jos ette vielä tiedä, mistä puhun, käykää katsomassa täältä). Luin myös ihan arvalla kirjastosta mukaan tarttuneen Fábio Moonin ja Gabriel Bán Daytripper-sarjakuvan, josta tuli kertaheitolla lempisarjakuvani. Ihastuin ikihyviksi sen kuvitukseen, väreihin ja tarinaan.

20.5.

Viime päiviin on mahtunut monia hyvästejä, kun osa vaihtokavereista on palannut jo kotimaihinsa. Minäkin ostin jo lennot kotiin, mutta ennen koneeseen astumista on vielä pari reissua edessä. Ensimmäinen niistä suuntautuu Pohjois-Englantiin Newcastleen ja Durhamiin siskoni kanssa. Bussimatkalla kohti pohjoista sain Millenium-trilogian ensimmäisen osan loppuun, mutta en tykästynyt siihen niin paljoa, että uskoisin jatkavani sarjan loppuun. Leedsin bussiasemalla vaihtoyhteyttä odottaessani pääsin Circen pariin. Newcastlessa oli tietenkin tarkistettava paikallinen kirjavalikoima ja kotiutin Waterstonesista hurjan kauniin painoksen Katherine Mansfieldin kootuista novelleista. Nyt on ihan tosissaan määrättävä itselleen kirjanostokielto, koska muuten ei mene matkalaukku enää kiinni.

23.5.

Kotimatkalla kuuntelin Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaanin melkein kokonaan. Se on ollut lukulistallani siitä asti, kun se vuonna 2016 voitti Nuori Aleksis -palkinnon, jonka raadissa olin sitä edeltävänä vuonna istunut. Se oli loistava valinta bussimatkalle, mukavan lyhyt ja tiivis mutta myös mukaansatempaava ja painavilla teemoilla varustettu. Ylipäätään olen täällä ollessani päässyt äänikirjojen kuuntelemisen makuun, vaikka tähän asti olen kuunnellut niitä aika satunnaisesti.

27.5.

Walesin reissulla patikointivarusteisiin kuului kahdella kirjallisuuden opiskelijalla luonnollisesti kirjat siltä varalta, että matkan varrelta löytyisi leppoinen ranta tai joku sopiva nummi lukupaussille. Ja löytyihän niitä! Circe etenee rauhalliseen tahtiin, kiirehtimättä. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit niin majapaikaksemme valikoituneessa, pastellinsävyisessä Tenbyssä kuin noin kahdeksan mailin päiväreissuilla mitä teimme Prembrokeshiren kansallispuiston coastal pathia pitkin. Ainut puute oli se, ettei asianmukaisia toreja löytynyt maailmanmestaruuden juhlistamiseen, mutta siitäkin selvisimme pystyttämällä kisakatsomon ensimmäisenä iltana laskuveden paljastamalle rannalle, joka oli heittämällä kaunein paikka, josta olen eläissäni jääkiekkoa seurannut.


31.5.

Walesista kotiuduttuani olen potenut flunssaa sängyn pohjalla. Suomeen palaaminen ei ole enää monenkaan päivän päässä ja vaikka odotan jo innolla kavereiden ja perheen näkemistä sekä kesä-Helsinkiä, tunnelma on haikea, kun ajattelen Englannin jättämistä taakseni.

Toukokuu ei ollut ollenkaan hullumpi kuukausi – lukurintamalla tai muutenkaan! Haikea ja hyvästien täyteinen se oli mutta myös täynnä odotusta tulevista seikkailuista. Wales vei sydämeni täysin ja kohoaa suosikkipaikkojeni joukkoon viimeiseltä puolelta vuodelta. Lukukuukautena toukokuu oli mukavan monipuolinen ja siinäkin näkyi sekä uusien seikkailuiden hakeminen vähemmän lukemieni genrejen joukosta että kaipuu suomen kielen pariin, jota hoidin äänikirjoilla. Lemppareitani olivat ehdottomasti Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Fábio Moonin ja Gabriel Bán Daytripper ja Taylor Jenkins Reidin Daisy Jones & The Six. Seuraavan kerran kirjoittelen varmaan Suomen maaperältä, siihen asti ihania lukuhetkiä kaikille!

Mitä sinä luit toukokuussa?

Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo, Viisasteleva sydän ja Neito vanhassa linnassa

Kirjoitin vähän aikaa sitten koontipostauksen ensimmäisestä kolmesta Austenista, jotka luin tänä keväänä ja nyt on tarkoitus täydentää tuo trio kattamaan kaikki Austenin viimeistellyt romaanit. Järjestä ja tunteista, Kasvattitytön tarinasta ja Emmasta voi lukea täältä, ja tällä kertaa käsittelyvuorossa ovat Jane Austenin tunnetuin ja ehkä rakastetuin teos Ylpeys ja ennakkoluulo, hänen viimeinen valmiiksi saatu romaaninsa Viisasteleva sydän sekä hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa Neito vanhassa linnassa. Romaanien jako postausten välillä johtuu pelkästään lukujärjestyksestä, mutta nyt näitä lyhytarvioita kirjoittaessani huomasin, että tämänkertaiseen postaukseen pääsee kärkikolmikkoni Austenin tuotannosta.

Tämän luku-urakan jälkeen ja Jane Austenia koko kevään opiskeltuani uskallan sanoa, että minulla on varsin hyvä kokonaiskuva hänen tuotannostaan, tyylistään ja keskeisimmistä teemoistaan. Austen on vuosia ollut lemppareitani klassikkokirjailijoiden joukossa, ja etukäteen hieman pelotti, pitäisinkö enää hänen kirjoistaan samalla tavalla opiskeltuani ja analysoituani niitä akateemisella tasolla. Suhteeni hänen teoksiinsa on ehdottomasti muuttunut, ymmärrän niiden kontekstia paremmin ja silmäni ovat avautuneet sille aiheiden ja teemojen kirjolle, joka hänen tuotannostaan on löydettävissä. Enkä todellakaan ole kyllästynyt niin kuin alussa pelkäsin vaan päin vastoin, minulla on mielessäni montakin näkökulmaa, joista olisi mielenkiintoista tarkastella hänen tekstejään – alkaen postkoloniaalisesta kritiikistä ja päättyen siihen, miten populaarikulttuurin versiot ovat vaikuttaneet siihen, miten miellämme hänen teoksensa tänä päivänä. Mutta ennen kuin harhaudun sivuraiteille, on aika päästä itse kirjojen pariin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

”But vanity, not love, has been my folly. – Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment, I never knew myself.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo Bennetin kuudesta siskoksesta, joiden naittaminen on heidän äitinsä päätavoite, sillä perimyssäännöksistä johtuen heiltä lähtee talo alta sen jälkeen kun heidän isänsä kuolee ja ainoa keino turvata heidän elantonsa on naittaa heidät rikkaille miehille. Sisaruskatraaseen kuuluu vallaton ja räiskyvä Lydia, joka ei pysähdy miettimään tekojensa seurauksia, Kitty, joka seuraa Lydian esimerkkiä flirttailussa ja huvittelussa, Mary, joka toisin kuin siskonsa ei nauti hurvittelusta vaan keskittyy etsimään moraalisia opetuksia, Jane, joka lumoaa kauneudellaan ja kiltteydellään sekä tietysti suorasanainen ja leikkisä Elizabeth, joka on yksi klassikkokirjallisuuden valovoimaisimmista sankarittarista. Kun herra Bingley vuokraa Netherfieldin kartanon ja tuo mukanaan rikkaan mutta töykeän herra Darcyn ja paikkakunnalle saapuu vielä rykmentti punatakkisia upseereita herättämään tyttöjen avioliittohaaveet, käynnistyy tapaamisten sarja, joka johtaa niin romansseihin kuin syvälliseen itsetutkiskeluun.

Rakastan Ylpeyden ja ennakkoluulon värikästä henkilökaartia ja sitä ironiaa, jolla Austen varmistaa sellaisen etäisyyden henkilöhahmoihinsa, että pystyy tarkastelemaan heidän sosiaaliluokkansa motivoimia käytöstapoja kriittisesti sekä sitä, kuinka hienovaraisesti ja läheisesti Austen osaa kuvata hahmojensa mielenliikkeitä ja sitä, kuinka he lukevat toisia henkilöhahmoja ja heidän käytöstään. Romanttiset komediat ja romanttinen kirjallisuus ovat paljon velkaa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa kuvatulle romanssille ja kolme edellistä kertaa, kun olen romaanin itse lukenut, olen lukenut sen nimenomaan rakkaustarinana (olen itse asiassa kirjoittanut bloggauksenkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta aiemmin), mutta tällä kertaa luin sitä hieman eri näkökulmasta, keskittyen Elizabethissa tapahtuvaan muutokseen: siihen miten hänen asennoitumisensa muihin ihmisiin muuttuu, miten hän oppii asioita itsestään ja tavastaan tulkita ja tuomita muita ihmisiä ja miten hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiä itsestään.

Viisasteleva sydän

”Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything.”

Viisastelevan sydämen alkuasetelma poikkeaa muista Austenin romaaneista siinä mielessä, että se ei kuvaa päähenkilöidensä ensitapaamista ja tutustumista toisiinsa vaan tapahtumat lähtevät liikkeelle pisteestä, jossa on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Anne Elliot purki kihlauksensa nuoruuden rakkautensa kapteeni Wentworthin kanssa. Anne on romaanin alussa 27-vuotias, siis ajan mittapuun mukaan auttamattomasti parhaan ikänsä ohittanut vanhapiika, jonka sydänsurujen muovaama elämänkokemus tekee hänestä Austenin sankarittarista kypsimmän. Kun Wentworth saapuu takaisin Annen kotiseudulle tehtyään uraa laivastossa, hän on yhä selvästi loukkaantunut tavasta, jolla Anne kohteli häntä vuosia sitten, mutta silti ilmassa on välittömästi kysymys siitä, voisiko Wentworth antaa anteeksi ja antaa Annelle toisen mahdollisuuden. Annen ja Wentworthin orastavan romanssin kuvaus on ehkä kutkuttavin kaikista Austenin kynäilemistä: vaikka he tuskin vaihtavat sanaa ollessaan pakotettuja viettämään aikaa samassa seurassa, katseista ja kosketuksista rakentuu hienovaraisesti jännite, joka kantaa läpi koko romaanin.

Kuten Emma, Viisasteleva sydän käsittelee ajan sosiaaliluokkia sekä sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia ja on Austenin kirjoista kriittisin kuvaamaansa yläluokkaa kohtaan esittelemällä pari turhamaisinta henkilöä, jotka hänen tuotantonsa tuntee. Se arvostelee myös Bathin avioliittomarkkinoita ja pinnallista seurapiiriä, joissa Austen ei tunnetusti itse viihtynyt. Sen ohella Viisasteleva sydän on Austenin kirjoista ehdottomasti surumielisin: se on ainut romaani, jonka alussa sankaritar on onneton ja menetys ja sen käsitteleminen ovat Viisastelevan sydämen tärkeimpiä teemoja. Siitä huolimatta Viisasteleva sydän on ehdottomasti suosikkejani Austenilta, eikä vähiten siitä syystä, että se ottaa yllättävän modernisti kantaa siihen, kuinka sillä on väliä, kenen kynästä tarinat lähtevät ja kuinka yksipuolinen näkökulma ei riitä perustelemaan mitään.

Neito vanhassa linnassa

”No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her to be born a heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.”

Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey, jonka suomennoksen nimeen en ole millään tottua, poikkeaa Austenin muusta tuotannosta selvimmin. Se on teoksista ensimmäinen, jonka hän kirjoitti (mutta sitä ei julkaistu ensimmäisenä) ja siinä ovat idulla myöhemmät teemat ja henkilötyypit, joista hänet tunnetaan. Northanger Abbey oli ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut ennen tätä kevättä, ja olin säästellyt sitä useamman vuoden viimeisenä lukemattomana Austenina, jonka jälkeen minulla ei olisi enää uusia Austeneita varastossa. Ja minkä helmen olenkaan jättänyt viimeiseksi! Northanger Abbey on ehdottomasti hauskin Austenin romaaneista ja se ampaisi heti suosikkieni joukkoon. Se ei ole yhtä kypsällä tai varmalla otteella kirjoitettu kuin hänen myöhäisemmät teoksensa, mutta ai että, viihdyttävä se ainakin on.

Northanger Abbey on parodia goottilaisesta romanssista, jotka olivat hyvin suosittuja aikana, jolloin Austen kirjoitti romaaninsa. Jos siis tuntee yhtään goottilaisen kirjallisuuden konventioita (ja vaikka ei tuntisikaan), saa naureskella urakalla sille, kuinka Austen kääntää ennakko-oletukset päälaelleen ja ottaa kaiken riemun irti pilaillessaan genren kustannuksella. Northanger Abbeyn sankaritar Catherine Morland ei ole, kuten kertoja ystävällisesti huomauttaa heti alkajaisiksi, ollenkaan tyypillinen sankaritar, sillä hän ei ole mikään kaunotar, ei kovinkaan fiksu eikä edes nauti tyypillisistä naisellisista harrastuksista kuten puutarhanhoidosta. Sen sijaan hän on päättänyt ryhtyä sankarittareksi ja tarvittavat kyvyt hankkiakseen omistautuu goottilaisen kirjallisuuden lukemiselle. Vilkas mielikuvitus hänellä joka tapauksessa on, ja se jos mikä varmistaa, että seikkailut osuvat hänen tielleen.

Nautin Northanger Abbeyn lukemisesta sen verran, että pohdin jopa ottavani kesälukuprojektikseni Ann Radcliffen järkälemäisen Udolphon, joka on Northanger Abbeyn keskeisimpiä parodian kohteita. Aloitin sitä viime syksynä, mutta en pystynyt silloin sitoutumaan 750-sivuiseen lukuprojektiin, mutta ehkä nyt enemmän gotiikasta innostuneena sen lukeminen sujuisi sutjakammin.

Osallistun näillä teoksilla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen.

Ketkä ovat sinun lempiklassikkokirjailijoitasi?

Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

maggie nelson argonautit kirjablogi arvostelu

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Virginia Woolf – Majakka (ja toisen lukukerran mullistavuudesta)

”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”

Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.

Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.

Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.

Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.

Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.

Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.

Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.

Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto

Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?

Kevään luettuja

Edellisessä postauksessa kerroin kuulumisia ja jaoin reissukuvia vaihtoni viimeisimmiltä kuukausilta sekä lupasin pian kertoilla lukemistani kirjoista. Niitä onkin viimeisen kolmen kuukauden aikana ehtinyt kertyä ihan urakalla, joten mennäänpä asiaan sen kummemmitta alustuksitta.

HELMIKUU

Bernhard Schlink – The Reader

Jane Austen – Kasvattitytön tarina

Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja

T. S. Eliot – Autio maa

David Benioff – City of Thieves

Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva

Näiden lisäksi kurssiohjelmassa oli novelleja James Joycen Dublinilaisia ja Elaine Showalterin toimittamasta Daughters of Decadence: Women Writers of Fin-de-Siécle -kokoelmista, mutta kummallekaan en pystynyt antamaan yhtään enempää aikaa kuin mitä lukulista vähimmäisillään edellytti.

Helmikuun kirjoista jopa kolme olin lukenut aiemmin: Kasvattitytön tarinan muistan olleen ensimmäisellä lukukerralla tylsin Austeneista, eikä se vieläkään lemppariksi noussut mutta tällä kertaa olin myötämielisempi sen sankaritarta Fanny Pricea kohtaan, Anne Frankin päiväkirja oli paljon koskettavampi nyt kun osaan paremmin sijoittaa sen kontekstiinsa ja Oscar Wilden klassikko lumosi kyllä ensimmäiselläkin lukukerralla, mutta ei läheskään yhtä totaalisesti kuin nyt. T. S. Eliotin Autio maa -runon olen myös saattanut lukea aikaisemmin suomeksi, mutta suhtauduin siihen tarkempien muistikuvien puutteessa ja alkukielisenä versiona varsin pelokkaasti ajatellen, että en tule saamaan modernismin merkkipaalusta mitään irti, mutta ennakkoluuloistani huolimatta se oli kurssin iloisimpia yllätyksiä, joka paljasti minulle salojaan ja viehätystään paljon enemmän kuin olin osannut odottaa.

Kuukauden ainut villi kortti ja opintojen ulkopuolella lukemani teos oli David Benioffin City of Thieves, jonka sain aivan yllättäin lahjaksi International Book Giving Daynä (en tiennyt semmoista olevan olemassakaan). Se sijoittuu Leningradin piiritykseen aikaan ja kertoo Levistä ja Kolyasta, jotka vankilaan jouduttuaan saavat mahdottoman tehtävän hankkia nälänhädän riivaamasta kaupungista kaksitoista kananmunaa. Kananmunien toimittaminen neuvostojohtajan tyttären hääkakkua varten on heidän ainut mahdollisuutensa päästä hengissä vankilasta pois. Itse ei olisi tullut valittua kyseistä kirjaa lukulistalle, mutta klassikoiden välissä se oli oiva hengähdystauko.

MAALISKUU

Art Spiegelman – Maus osat 1 & 2

Niina Mero – Englantilainen romanssi*

Jane Austen – Emma

Jim Shepard – The Book of Aron

Jane Austen – Viisasteleva sydän

Henriikka Rönkkönen – Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Jane Austen – Neito vanhassa linnassa

Saara Turunen – Sivuhenkilö

Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo

Ruth Kluger – Landscapes of Memory

*arvostelukappale saatu kustantajalta pyytämättä

Maaliskuu oli hurja lukukuukausi. Näiden lisäksi lueskelin Mansfieldin novellikokoelmaa, johon hullaannuin aivan täysin mutta jota en millään ehtinyt lukea enempää kuin mitä seminaaria varten oli tarpeen. Lukemisen sijaan olen kyllä muistanut mainita sen noin joka toisessa käymässäni keskustelussa.

Suomen kielen (ja kevyemmän kirjallisuuden) kaipuuni näkyi siinä, että hotkaisin Gummerukselta aivan yllättäin saamani arvostelukappaleen, Niina Meron Englantilainen romanssin, joka miljöönsä ja kirjallisuusviitteidensä takia tuli luettua varsin sopivaan väliin, ja että ryhdyin kuuntelemaan äänikirjoja suomeksi. Pääsin vihdoin kärryille siitä, mistä kaikki puhuvat puhuessaan Sivuhenkilöstä ja jatkoin sinkkuelämän riemullisuuksista kuulemista minuun viime vuoden lopulla iskeneen Mielikuvituspoikaystävän jatko-osalla.

Kurssikirjallisuuden puolella luin jo ties kuinka monetta kertaa ikisuosikkini Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Viisasteleva sydän vahvisti asemiaan suosikki-Austenieni joukossa. Niiden parissa ja niitä analysoiden vietinkin sitten ison osan huhtikuuta. Emma tuotti minulle eniten hankaluuksia, ja pelkäsin jo sen kohdalla saaneeni yliannostuksen Austenia. Viimeisenä kuitenkin odotti vielä ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut aiemmin vaan jota olin säästellyt ja säästellyt, nimittäin Northanger Abbey (en meinannut millään muistaa että se on suomennettu nimellä Neito vanhassa linnassa). Se paljastui aivan hulvattomaksi parodiaksi goottilaisesta romanssista ja hauskimpana Austenina pääsee kyllä aivan kärkikahinoihin suosikkititteleitä jaettaessa.

Art Spiegelmanin sarjakuva Maus ei tehnyt minuun niin isoa vaikutusta kuin moneen muuhun, vaikka taidokas, hieno ja konventioita haastava teos onkin. Jim Shepardin The Book of Aron, joka kertoo elämästä Varsovan ghetossa ja lasten oikeuksien puolestapuhujasta Jarosz Korczakista nuoren pojan silmin, jätti minut jostain syystä aika kylmäksi. Sen sijaan Ruth Klugerin muistelmateos Landscapes of Memory on yksi mielenkiintoisimmista tänä vuonna lukemistani teoksista, älykäs ja koskettava kuvaus nuoren juutalaistytön elämästä 1930-luvun Wienissä ja sitten useammalla keskitysleirillä ja siitä, miten hänen omat muistonsa vaikuttavat siihen, miten hän reagoi muiden ihmisten käsityksiin ja mielipiteisiin holokaustista aikuisiällä. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat vaikuttuneet Anne Frankin päiväkirjasta tai haluavat sen rinnalle jonkin toisen kertomuksen holokaustista tai joita kiinnostaa historiankirjoituksen ja yksilön kokemuksen suhde toisiinsa, muistamisen problematiikka tai trauman kuvaus kirjallisuudessa.

HUHTIKUU

Virginia Woolf – Majakka

Virginia Woolf – Oma huone

Huhtikuun kirjalista on hämäävän pieni (eikä sen lukuhetket suinkaan olleet aina niin levollisia kuin lempilukunurkassa köllötellessä napsaistu kuva antaa ymmärtää), mutta sen lisäksi että palasin sen aikana Daughters of Decadence -kokoelmaan ja luin reissussa ollessani e-kirjana Juha Hurmeen Niemeä, jota en kuitenkaan ihan saanut loppuun, ja Edinburghin Waterstonesista mukaan tarttunutta Oscar Wilden Decay of Lying and Other Essays -esseekokoelmaa, vietin suuren osan kuukaudesta nenä kiinni lähdekirjallisuudessa. Tankkasin siis Woolfin lisäksi aivan uskomattomat määrät tutkimusartikkeleita ja yksittäisiä lukuja esseeaiheitani käsittelevistä kirjoista.

Virginia Woolf on ehdottomasti tämän kevään ylivoimaisin kirjailijaihastukseni. Majakasta ja Omasta huoneesta tullaan siis varmasti kuulemaan vielä täällä blogissa, kunhan vain saan aikaiseksi kirjoittaa vanhoja kunnon tunnustuksia kirjavarkauksistani.

Oletko sinä löytänyt uusia lempikirjailijoita tänä vuonna?

Kuulumisia Englannista

Pitkästä aikaa. Viime viikot ovat olleet täynnä kirjoittamista kirjoittamista kirjoittamista. Olen hahmottanut aikaa lähinnä laskemalla päiviä deadlineihin ja seuraamalla lehtien ja kukkien puhkeamista puihin. Kun valtaosan päivistäni on ahmaissut kirjallisyysanalyysin tekeminen 13 000 sanan edestä ja viikonpäivien sijaan kullekin päivälle päätetyt sanamääräkiintiöt ovat jäsentäneet viikkojani, bloggaukselle en ole uhrannut montaakaan ajatusta. Mutta nyt täällä ollaan taas, palautin tänä aamuna viimeisen kurssin lopputyöni ja kunhan tästä esseesumasta toivun, kirjoitushaluja löytyy toivottavasti myös akateemisen analyysin ulkopuolelta.

Mitä kaikkea tässä blogihiljaisuuden aikana on sitten ehtinyt tapahtua? Maaliskuu oli hiljainen kuukausi, jonka lähes kolmen romaanin viikkotahti opintojen kanssa ajan tasalla pysymiseksi oli varsin tyrmäävä ja tarjosi varsinaisen intensiivikurssin siihen, miten puhua asiantuntevasti kirjoista, joita ei ole lukenut. Opiskelun ohessa kokeilimme kavereiden kanssa pakohuonepeliä, istuskelimme lähipubissa iltaa viettämässä ja suunnittelimme kevätloman reissuja.

Luennot loppuivat jo maaliskuun vaihtuessa huhtikuuhun, mutta se ei varsinaisesti tuonut helpotusta opiskelutahtiin. Loin itselleni elämäni tehokkaimman ja tiukimman kirjoitusrutiinin saadakseni valjastettua täällä oppimani akateemisesti korrektiin muotoon. Olen kirjoittanut yliopistoa varten vain pari pidempää esseetä aikaisemmin, ja nekin ovat olleet merkittävästi lyhyempiä kuin nyt urakoimani, joten voin sanoa saaneeni aikamoisen tulikasteen siihen, millainen prosessi akateemisen tutkielman kirjoittaminen tällaisessa mitassa on. Välillä olin aivan hukassa, halusin vaihtaa aihetta tai rajausta kesken kirjoitusprosessin kun argumenttini tuntui huonosti perustellulta, jäin jälkeen kun olin liian kunnianhimoinen aikataulutuksen suhteen ja hakkasin päätä seinään opetellessani uutta viittaustapaa. Opin, että tuhat sanaa on aika lailla takaraja siinä, kuinka paljon suhteellisen fiksua tekstiä saan tuotettua päivässä (ainakin englanniksi). Mutta kaikista hidasteista ja niistä turhautumisesta huolimatta nautin siitä, että sain uppoutua tutkimuksen maailmaan ja keskittyä tekemään paljon syvällisempää ja laajempaa analyysiä kuin mihin olen tähän mennessä tottunut. Iloitsin kirjoittamisen keskellä syntyneistä ahaa-elämyksistä, juuri sopivien tutkimusartikkeleiden löytymisestä silloin kun tunsin tekstini olevan jumissa ja siitä, että kaiken puurtamisen jälkeen voin olla tyytyväinen lopputulokseen ja itseeni riippumatta siitä, millaisia arvosanoja tulen saamaan.

Kevätloman kirjoitusaikataulua kirittivät tiedossa olleet ja ennakoimatta tulleet reissut, jolloin jätin läppärin kotiin lepäämään. Eduskuntavaalien ennakkoäänestys antoi loistavan tekosyyn pistää esseeprojektit hetkeksi sivuun ja lähteä kaverin kanssa Lontooseen, jossa sen lisäksi, että käväisimme Suomen suurlähetystössä antamassa äänemme, seikkailimme Bloomsburyn alueella kierrellen kirjakaupoissa, piipahtaen Tavistock Squarella, jonne modernistipiirit kokoontuivat viime vuosisadan alussa keskustelemaan taiteesta ja jossa Virginia Woolf asui useita vuosia, ja menettäen täysin uskomme siihen, että osaamme suunnistaa google mapsin avulla. Pari ylimäärästä kierrosta korttelin ympäri takasivat ainakin sen, että nyt on British Museumin ympäristö varsin hyvin hallussa.

Huhtikuulta eniten odottamani asia oli eeppinen yhdentoista päivän reissu, jonka minä ja poikaystäväni vietimme kierrellen Englantia ja Skotlantia. Etukäteen vähän jännitti, kun en ole ennen ollut noin pitkässä reissussa kenenkään kanssa kahdestaan ja koska osa majapaikoistamme valikoitui sillä, että valitsimme kartalta kivalta kuulostavan paikan ja päätimme varata yöpymispaikan sieltä tietämättä oikein yhtään mitä odottaa. Kaikki huolet osoittautuivat nopeasti turhiksi ja meillä oli aivan huippu reissu, joka on kirkkaasti yksi parhaista muistoista vaihtovuoden puolikkaaltani. Taitoimme matkaa Englannin maaseudun halki pohjoiseen pysähtyen ihmettelemään mahtavia luostarinrauniota ja yöpymään herttaisessa pikkukylässä. Skotlannissa vietimme muutamia päiviä haahuillen Glasgow’n ja Edinbughin taidemuseoissa ja omistautuen fish&chipsien sijaan varsin amerikkalaiselle ruokavaliolle. Ehdoton lempipaikkani oli Cornwall, jossa meitä hellivät kesäiset säät ja rantakaupungin rento surffitunnelma. Kävelyt rannalla laskuveden aikana, ulkoilmassa syöminen ja rauhalliset leffaillat olivat, niin kliseiseltä kuin yhdistelmä kuulostaakin, parasta palautumista vaativan ja työntäyteisen lukukauden jälkeen ja erittäin tarpeellinen hengähdystauko kiivaimman kirjoitusrupeaman keskellä. Erittäin epätyypillisesti itselleni en ajatellut ollenkaan kotona odottavia keskeneräisiä töitä tai edes lukenut mitään, mikä olisi millään liittynyt käsittelemiini aiheisiin vaan keskityin vain nauttimaan jäljellä olevasta ajasta.

Kevät täällä Englannissa on edennyt täyteen loistoonsa kuin varkain ja samalla minun aikani vaihdossa on kulumassa loppuun. Kokonainen kuukausi on onneksi vielä jäljellä ennen kuin Helsinki ja kesätyöt kutsuvat ja varsin poikkeuksellisesti ennen Suomeen palaamista minulla on edessä ihka oikea k e s ä l o m a. Kahtena viime vuotena en ole pitänyt kesällä lomaa ollenkaan vaan aloittanut työt keväällä lukukauden ollessa vielä käynnissä ja jatkanut niitä syksyyn, mutta nyt kun lukukausi täällä loppuu paljon ennakoimaani aikaisemmin, eikä paluulippua ole vielä varattu, aion viettää monta pitkää viikkoa rentoutuen, nauttien brittimenosta ja tehden juuri sitä mikä sattuu huvittamaan.

Alkuperäinen suunnitelmani oli iskeä tähän perään vielä kirjat, jotka olen lukenut helmikuun puolivälin jälkeen, mutta koska niitä on aika pino ja haluan paneutua niihin vähän pelkkää listausta pidemmin, en paisuta tämän postauksen pituutta enää enempää vaan kirjoittelen viime aikojen luetuista pian oman postauksensa.

Mitä sinulle kuuluu?

Kevään suosituslista

Nyt kun maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa ja on siis virallisesti kevät, uskallan nimetä tämän listan kevään suosituksiksi, vaikka olen näistä asioista nauttinut lopputalven aikana. Tai no, en tiedä miten hyvin ”lopputalvi” kuvaa ajanjaksoa, jolloin lämpötilat nousevat reilusti yli viidentoista asteen ja kasvit ovat täydessä kukassa, mutta nyt sentään sääkin on malttanut asettua sadekuuroiksi ja voimakkaaksi viimaksi. Rakastan kaikenmoisten suosituslistojen lukemista, ja sellainen on minullakin lojunut luonnoksissa kohta vuoden päivät, joten tässä kirjajuttujen keskelle lempparilista asioista, joiden parissa olen viihtynyt viime aikoina.

01 Esseet

Olen viime viikkoina kehittänyt itselleni varsin vakavan pakkomielteen esseisiin. Essee on lukioajoista asti ollut yksi lempparini kirjallisuudenlajien joukossa sekä lukea että kirjoittaa itse: rakastin esseiden kirjoittamista äidinkielen kursseille lukiossa, essee on suosikkitapani suorittaa kurssi yliopistossa, koska siinä pääsee paneutumaan itseä kiinnostavaan aiheeseen paljon syvällisemmin kuin tentissä, ja bloggauksenikin venyvät toisinaan pienoisesseiden mittaan. Koska täältä Briteistä käsin on hieman hankalaa saada suomenkielistä esseekirjallisuutta käsiinsä, olen lukenut ahkerasti Nuoren Voiman nettiarkistoja (erityisen iso suositus Kati Aakkosen Dinot vs. patriarkaatti – Jurassic Park ja lihansyönnin kulttuuri – ja Olga Palon Kaikki haluavat olla Beyoncé -esseille). Haaveilen päivittäin Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseekokoelman saamisesta käsiini, sillä olen kuullut siitä niin paljon ylistäviä sanoja.

02 Kirjoittaminen

Edelliseen liittyen minulla on hirveä tarve kokeilla esseenkirjoittamista myös itse, mutta sen lisäksi päiväkirjan kirjoittamisesta on tullut viimeisen puolen vuoden aikana todella tärkeä keino purkaa ja järjestellä ajatuksia. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen myös fiktion kirjoittaminen on käynyt mielessäni, mutta ehkä pitäydyn kuitenkin tutummaksi käyneellä asiapitoisemmalla linjalla. Ja kyllä, olen myös se nörtti, joka suhtautuu suurella innolla kurssisuoritusten vaatimiin esseetehtäviin, enkä malta odottaa pääseväni akateemisen kirjoittamisen ihanan kamalaan sykliin. Oli laji ja muoto ihan mikä tahansa, kirjoittaminen on lempitapojani viettää aikaa.

03 Elokuvatutkimuksen perusteet

Kaverini vinkkasi minulle Lindsay Ellisin YouTube -kanavan, jolla hän analysoi ja kritisoi elokuvia ja niissä esiintyviä ilmiöitä tarkkanäköisissä ja viihdyttävissä videoesseissään (kappas, sieltä se taas tuli, esseet). En ole ennen juuri videoesseen lajityyppiin törmännyt, mutta hänen videonsa tekivät minusta kertaheitolla lajin puolestapuhujan. Jos elokuvat siis kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua Lindsay Ellisin videoihin, ne ovat mahtavia! Tällä hetkellä kanavalta löytyy pohdintoja muun muassa Disney-elokuvista, Transformerseista ja Lord of the Rings -elokuvasarjasta.

Elokuvat ja niiden tarkastelu hieman eri vinkkelistä on muutenkin käynyt tutuksi, sillä kirjallisuuden kursseillani on katsottu myös elokuva-adaptaatioita ja sitten analysoitu niitä. Kaunokirjallisuuden rinnalla olen innostunut lueskelemaan elokuvatutkimuksen perusteita, ja se on avannut minulle uuden kiinnostavan maailman, jota toivon pystyväni hyödyntämään vielä jossain vaiheessa opintojani.

04 Päiväunet

Olen ollut ennen ehkä maailman surkein ihminen ottamaan päiväunia, mutta vieraaseen maahan muuttamisen aiheuttama myllerrys ja muutoksiin sopeutumisesta syntynyt energiavaje on tehnyt päiväunista parhaan ystäväni. Aamuluennolta kotiin tullessa tai kotona opiskelun keskellä pieni rentoutumishetki on uinut osaksi melkein päivittäistä rytmiä, tekee hyvää hengähtää ennen iltamenoja tai luku-urakan keskellä!

05 Omaa luokkaa -podcast

Omaa luokkaa -podcast on ollut lempipodcastejani siitä lähtien, kun löysin podcastit reilu vuosi sitten, joten on korkea aika suositella sitä myös muille. Podcastin vetäjien Taija Roihan ja Mia Haglundin sanoin Omaa luokkaa on podcast feminismistä, yhteiskunnasta ja kulttuurista ja kaikesta mikä heitä kiinnostaa. Edellisellä tuotantokaudella he keskittyivät käsittelemään eri tunteita ja tällä kaudella jaksojen aiheina ovat erilaiset tilat. Heidän keskustelunsa herättävät aina hurjasti mielenkiintoisia ajatuksia ja saavat tarkastelemaan asioita näkökulmista, joita en ole ennen tajunnut ajatella. Lempijaksojani, tai ainakin niitä, joiden teemoihin palaan itse pohdinnoissani useimmiten, ovat hankalan naisen leimaa ja vihaa käsittelevät jaksot.

06 Lukupäiväkirjan pitäminen

Lukupäiväkirjan pitäminen on minulle välttämätöntä jo sen takia, että voin kerrata lukemieni kirjojen teemoja tenttiin tai käyttää muistiinpanojani avuksi esseetä kirjoittaessa. Se on loistava tapa jatkaa lukiessa syntyvien ajatusten pohtimista, rakentaa tulkintoja ja keskittyä asioihin, jotka kokee kirjassa kiinnostavimpina. Koska minulla on tapana innostua kirjaamaan ajatuksiani ylös siinä määrin, että muistiinpanoja on välillä sivukaupalla, se tekee lukemisesta paljon hitaampaa. Hidastaminen ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, päinvastoin: se oli yksi lukutavoitteistani tälle vuodelle ja hyväksi todettu tapa saada lukemastaan eniten irti. Silloin lukeminen tuntuu todella keskustelun käymiseltä kirjan ja omien ajatusten välillä ja se motivoi lukemaan tarkemmin ja kaivautumaan syvemmälle kirjan maailmaan ja merkityksiin. Lukupäiväkirjan pitäminen vähemmälläkin paneutumisella toimii vallan mainiosti, toisinaan merkitsen ylös lähinnä vaikutuksen tehneitä lainauksia (tai sivunumeroita joilta niitä löytää) ja vähintään se toimii jonkinlaisena muistikuvana siitä, mitä kirjoja on tullut ylipäätään luettua.

Mistä asioista sinä olet hullaantunut tänä keväänä?

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste (koonti)

#everydayiswomensdayreadingchallenge

Viime syksynä Mitä luimme kerran -blogin Laura ja @ireadlikephoeberuns -instatilin takaa löytyvä Mira pistivät käyntiin haasteen, johon lähdin innoissani mukaan lukemaan naisoletettujen kirjailijoiden kynäilemiä klassikkoteoksia. Haaste ja sen ympärillä käyty keskustelu saivat miettimään paljon kirjallisuuden ja omien lukutottumusteni sukupuolijakaumaa, joten kiitos haasteen järjestäjille ajatusten herättelystä!

Ennen viime vuotta en koskaan tarkkaillut sitä, kuinka suuri osa lukemastani on naisten tai miesten kirjoittamia teoksia, enkä viime vuonnakaan ajatellut kirjailijan sukupuolta valitessani luettavaa, mutta vuoden lopulla suoritin laskennallisia toimenpiteitä, jotka paljastivat, että vuonna 2018 lukemistani kirjoista jopa 72 % oli lähtöisin naisoletetun kirjailijan kynästä. Nyt asiaan tarkemmin perehdyttyäni voin sanoa, että niin kauan kuin olen kirjannut ylös lukemiani, olen lukenut enemmän naiskirjailijoiden teoksia (vastaavat luvut aiemmilta vuosilta ovat nimittäin 2017: 54%, 2016: 51%, 2015: 64%, 2014: 60%). Omien lukutottumusteni kanssa olen siis jopa siinä pisteessä, että voisin harkita lukevani enemmän miesoletettujen teoksia, mutta jos mietitään esimerkiksi kirjallisuuden kaanonin miesvaltaisuutta, naiskirjailijoiden teokset tarvitsevat ja ansaitsevat enemmän huomiota kuin ne ovat tähän mennessä saaneet.

Kaanonin miesvaltaisuus kiinnostaa minua myös erityisesti siksi, että kirjallisuutta opiskellessa ja muutenkin aika paljon klassikkoja lukevana ihmisenä olisi helppo lukea huomaamattaan lähes pelkästään miesten kirjoittamia teoksia. Prosenttilukujen makuun päästyäni minua alkoi kiinnostaa se, kuinka paljon mies- ja naiskirjailijoiden teoksia olen tullut lukeneeksi yliopistoa varten ja millainen osuus kurssien kirjavaihtoehdoista on mies- ja kuinka paljon naiskirjailijoiden teoksia, sillä oletusarvoisesti suurimmalla osalla yliopistossa luetettavista teoksista on klassikkoarvoa. Kirjallisuushistorialla on suuri rooli erityisesti opintojen alkuvaiheessa ja sekä maailmankirjallisuuden että kotimaisen kirjallisuuden historiaa opiskelleena yliopiston kirjalistaltani löytyy varsin kattava kokoelma tärkeimmäksi katsottua kirjallisuutta sekä tietenkin vapaavalintaisten kurssien vähän modernimpia klassikoita.

Olen näihin tilastoihin ottanut huomioon kaikki yliopistokurssieni lukulistoilla luettavaksi tarjotut (ja joissakin tapauksissa määrätyt) kaunokirjalliset teokset. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kaikkien yliopistokurssieni kirjalistat ovat vielä jäljitettävissä ja senkin osalta olen laskenut mukaan kurssille lukemani teokset. Kurssivalinnoista ja kurssien enemmän tai vähemmän vaihtuvista kirjalistoista riippuen luvut vaihtelevat luonnollisesti eri opiskelijoiden lukeman kirjallisuuden välillä, mutta minun kahden ja puolen vuoden kirjallisuuden opiskelun kannalta luvut ovat seuraavanlaiset. Listaukseni kattaa kaiken kaikkiaan 125 kirjaa. Niistä vain 34% on naisten kirjoittamia. Pyöristetysti kaksi kolmasosaa kirjallisuuden kursseilla luetettavasta kaunokirjallisuudesta on miesten kirjoittamaa, mikä kertoo omaa tarinaansa siitä, millaisten tekstien katsotaan määrittelevän kulttuuriperintöämme ja joiden katsotaan olevan tutkimuksen arvoista.

Koska minulla on ollut tunne, että olen yliopistoympyröissäkin navigoitunut naiskirjailijoiden kirjoittamien teosten suuntaan silloin, kun olen voinut valita, laskin, muuttuuko tilanne radikaalisti, jos lasken vain ne teokset, jotka olen lukulistoilta oikeasti lukenut, mutta ei, prosenttimäärä pysyy samana. Varsinaisten kirjallisuushistorian kurssien osalta luvut ovat vielä synkempiä. Kolmella kotimaisen kirjallisuushistorian kurssilla luetetusta 45 klassikosta 31% on naisten kirjoittamia, mikä on pitkälti sen ansiota, että viimeisen kurssin (joka käsittää ajallisesti 1900-luvun loppupuolen) listalla jopa puolet teoksista on naisten kirjoittamia, mutta kahden aikaisempaan kirjallisuuteen keskittyvän kurssin tilanne on arvatenkin paljon huonompi. Yleisen kirjallisuustieteeseen verrattuna kotimaisen tilanne ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan niin paha, sillä maailmankirjallisuuden puolella keskiajan kirjallisuudesta nykyajan kirjallisuuteen asti ulottuvilla kahdella kurssilla luettavana oli yhteensä yksitoista teosta, joista jopa kaksi oli naiskirjailijoiden kirjoittamia. Siis kaksi. Jätän tämän nyt tähän.

kesäkuun tunnustukset2

Lukuhaaste on ollut loistava siinäkin mielessä, että sen innoittamana on käyty keskustelua siitä, miten klassikko yleensä määritellään ja mikä lasketaan klassikoksi. Miesvaltaiseen kaanoniin otetaan yleensä ne harvat kiintiönaiset 1800-luvulta: Austen ja Bronten siskokset. Nopealla laskutoimituksella vajaa 20 kirjaa BBC:n sadan kirjan listalla, jonka jokaisen pitäisi lukea elämänsä aikana, on naiskirjailijoiden teoksia, eikä Keskisuomalaisen vastaavalla listallakaan päästä montaa kirjaa 20 kappaleen paremmalle puolelle. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö maailmassa olisi hurjasti klassikoiksi kelpaavaa kirjallisuutta, joka ei ole miesten kirjoittamaa, niin kuin esimerkiksi Lauran kokoama lista haasteeseen sopivista esimerkkikirjoista osoittaa.

Tämän ränttäyksen jälkeen onkin sitten ehkä aiheellista kertoa, mitä luin itse haasteeseen. Ja vastaus on, että paljon vähemmän kuin olisin halunnut. Lukemani kirjat ovat myös hyvin pitkälle todella tunnettuja teoksia, jotka eivät välttämättä tarvitsisi yhtä paljon nostetta kuin moni muu potentiaalinen klassikko, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän sopivia tähän haasteeseen. Ironisesti kyllä kaikki haasteeseen lukemani kirjat olen lukenut sen takia, että ne ovat tulleet vastaan kurssien lukulistoilla, joten aivan toivotonta ei kirjallisuuden opetuskaan ole sukupuolijakauman perusteella. (Tosin sellainen huomautus täytyy vielä tehdä, että suuri osa näistä on löytynyt luettavakseni täältä Englannin puolelta kun taas aikaisempiin lukuihin otin mukaan vain kotiyliopistoa varten lue(te)tut teokset.)

#EVERYDAYISWOMENSDAYREADINGCHALLENGE -HAASTEESEEN LUETUT

Daphne du Maurier – Rebekka

Jane Austen – Järki & tunteet

Jane Austen – Kasvattitytön tarina

Jane Austen – Emma

Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja

Ja onhan tässä tullut lueskeltua sieltä täältä vähän muutakin haasteeseen sopivaa. Loppuun asti en ole näitä lukenut, mutta maininnan takia haluan nostaa nämä klassikkokirjallisuuden joukkoon. Mary Wollstonecraftin A Vindication of the Rights of Woman on ollut analysoinnin kohteena suhteessa Austeniin, samoin samalta osastolta vähemmän tunnettu Hannah Moren Strictures on the Modern System of Female Education, mutta kumpikin vain osittain. Lisäksi olen lukenut novelleja kahdesta eri kokoelmasta, jotka olisivat loistavia tähän: Elaine Showalterin editoima Daughters of Decadence – Women Writers of the Fin-de-Siécle sisältää novelleja monelta eri naiskirjailijalta ja Katherine Mansfieldin Selected Stories Mansfieldin parhaita. Kummallekin iso suositus, toivon ainakin itse ehtiväni lukevani kyseiset teokset kokonaan!

Ja parastahan tässä on se, että haaste jatkuu toiselle kierrokselle! Naisten kirjoittamat klassikot eivät siis ole menossa mihinkään, ainakaan jos se on minusta kiinni, ja toisella kierroksella aion lukea ainakin Virginia Woolfia, Sally Salmisen Katrinan, lisää Katherine Mansfieldiä ja varmaankin ainakin jonkun feminismin klassikkoteoksen. Ja tänään starttaa myös bookishteaparty-blogin Katrin Lukemattomat naiset -haasteen toinen kierros, johon kannattaa osallistua klassikkohaasteen rinnalla!

Jos opiskelet / olet opiskellut kirjallisuutta, minua kiinnostaisi kovasti tietää, miltä sinun opintojesi aikana luettujen kirjojen sukupuolijakauma näyttää!

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

jane austen kasvattitytön tarina emma järki ja tuneet

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?