Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, minkä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. – – Nekin naiset vaikenivat, jotka olivat olleet rintamalla. Ja jos he äkkiä ryhtyvätkin muistelemaan, eivät he kerro naisten sodasta vaan miesten. He yhtyvät kaanoniin. Vain yksin kotona tai rintamatovereiden piirissä itkiessään he alkavat puhua omasta sodastaan.”

svetlana aleksijevits sodalla ei ole naisen kasvoja kirjablogi arvostelu

Kuvittele miehisin maailma kaikista mahdollisista maailmoista: sota. Sitten kuvittele naiset siinä maailmassa. Lähes miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton armeijan riveissä. He eivät olleet ainoastaan sairaanhoitajia ja  pyykkäreitä vaan he palvelivat kaikissa mahdollisissa tehtävissä ja monet raivasivat tiensä etulinjaan pakottavassa tarpeessaan puolustaa kotimaataan – vaikka tai nimenomaan ase kädessä. Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa äänen näiden naisten kuorolle, jonka sodan virallinen versio vaiensi ja jonka sen jälkeen annettiin unohtua.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on reportaasiromaani, jota varten Aleksijevitš haastatteli satoja sotaan osallistuneita naisia heidän syistään lähteä tappajiksi tappajien keskelle, siitä mitä se vaati ja mitä antoi takaisin. Se, miten sotamuistot yhä vaikuttavat ja vaivaavat, tulee parhaiten esille Aleksijevitšin kuvailemissa haastattelutilanteissa, niiden tunteikkuudessa ja vaikeudessa, jonka voittaa tarve kertoa, koska vaikka muistaminen on hirveää, unohtaminen on kauheampaa. Jotkin haastattelut paljastavat myös sen, miten pelko ja häpeä ovat läsnä tilanteissa, joissa nainen avaa suunsa – varsinkin kun asia koskee jotain, minkä yleisesti tunnetusta ja hyväksytystä versiosta naisten äänet on sivuutettu. Näin sanoi eräskin mies vaimolleen ennen haastattelua, sen jälkeen kun oli lukenut koko yön ääneen Suuren isänmaallisen sodan historiaa jottei vaimo muistaisi väärin:

”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia siitä miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin.”

Vaikka sotaan osallistuneita neuvostonaisia oli lähes miljoona, sotaa ei selvästikään oltu suunniteltu heitä varten. Ei tehty tarpeeksi pieniä saappaita, eikä tosiaankaan naisten alusvaatteita vaan miesten alushousuissa oli pärjättävä sodan loppumetreille asti. Kiväärit olivat pidempiä kuin naiset itse ja marssiessa pistimet keikkuivat puoli metriä heidän päidensä yläpuolella.

Ehkä odottamattominta ja jollain tapaa myös koskettavinta on se, kuinka silti sodan liassa ja pelossa sekä sen arkipäivän epämukavuuksissa sotilaat halusivat pitää kiinni naisellisuudesta. He ompelivat jos sille vain suinkin jäi aikaa ja kietoivat uudet jalkarätit huiveiksi. Kuka piilotti korvakorut ja piti niitä nukkuessaan, kuka ompeli jalkaräteistä alushousuja ja rintaliivejä, kuka keräsi oksia edes jonkinlaiseksi kaunistukseksi. Luulisi että tuollaiset yksityiskohdat menettäisivät merkityksensä aseiden, luteiden ja nääntymyksen keskellä mutta ei. Lyhyiksi leikattujen hiusten, miestenvaatteiden ja ehtyneiden kuukautisten maailmassa niistä tuli entistä tärkeämpiä.

”Hän [yliluutnantti] sanoi meille, että sodassa kaivataan vain ja ainoastaan sotilaita. Vain sotilaat olivat tarpeen… Mutta halusin vielä olla kaunis… Koko sodan ajan pelkäsin rampautuvani. Minulla oli kauniit jalat. Mitäpä se miehelle merkitsisi? Jalan menettäminen ei ole miehelle niin paha juttu. Hän on kuitenkin sankari. Ja sulhanen! Mutta naisella rampautuminen ratkaisee kohtalon. Sellainen on naisen osa…”

Aleksijevitšin teoksen dokumentoimista kertomuksista pystyy lukemaan sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla rintamalle haluavat naiset otettiin vastaan. Tytöttelyllä ja vähättelyllä ensin, mutta lapsiahan osa heistä vielä oli: he valehtelivat ikänsä ja kärttivät lupaa päästä aseisiin vimmaisessa halussaan tehdä osansa. Sitten huolenpidolla ja jopa hellyydellä todistettuaan kelpoisuutensa tarpeeksi useasti. Ja sodan loputtua? Eihän rintamalla ollut tyttö ollut kotiäitiainesta vaan taatusti huora – sotakokemuksista oli siis vaiettava, sillä suurta osaa miesten lailla kotimaataan puolustaneista rintamatytöistä odotti yksinäinen tulevaisuus kommunaaliasuntoon unohdettuna ja häpeä loukkaantuneesta ja arpisesta kehostaan.

”Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. Ja sekin oli kauhea. Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. Rintamalla kaikki oli ollut toisin. Pojat suojelivat… Ryömin eteenpäin, luodit ja sirpaleet viuhuivat ylitseni… Joku huutaa ’Maahan, sisar!’ ja heittäytyy itse päälle, suojelee omalla ruumiillaan. Ja luoti osuu häneen… Hän kuolee tai haavoittuu. Kolmesti minut pelastettiin sillä tavalla.”

Rintamalle lähteneiden naisten oli tehtävä valinta: olivatko he naisia vai sotilaita. Kumpaakin ei voinut olla, sillä naiseudelle ei ollut tilaa juoksuhaudoissa. Ja kun heistä kerran tuli sotilaita, vaikka sitten jalkaräteistä rintaliivejä ompelevia sotilaita, eivät muut ihmiset osanneet nähdä heitä enää siviilissäkään naisina. Todistettuaan kelpoisuutensa miesten maailmassa heistä tuli ulkomaailman silmissä jollain tapaa epänaisia, soveltumattomia naisen rooleihin, äideiksi ja vaimoiksi. Ja silti näiden naisten kertomusta ja kokemusta sodasta pidettiin vaarallisen erilaisena ja poikkeavana vääryyteen asti, sillä naisten kertomukselle sodasta ei ole tilaa historiankirjoituksessa. Kyllä, se on erilainen kertoessaan, kuinka ei voinut riisuutua yhteisellä nuotiolla polttaakseen luteita paidastaan tai tehdä tarpeitaan veneen laidan yli, mutta näkökulman vaihtaminen rintamalinjojen liikkumisesta ja kenraalien nimistä sotilaan kokemukseen ei tee kertomuksesta vähemmän totta. Vaikenemisessa ja vaientamisessa on kyse virallisen ja kylmänkunniallisen version suojelemisesta ja säilyttämisestä, ei henkilökohtaisen trauman käsittelystä. Asioista, joista on tai ole sopivaa tai sallittua puhua. Ehkä miessotilaatkin halusivat näyttää komeilta univormuissaan, mutta kuka sellaisen pinnallisen faktan kirjoittaisi osaksi suurinta sotakertomusta?

Aleksijevitšin teoksessa näkee hyvin konkreettisesti sen, kuinka miesten ja naisten ajateltiin olevan perustavanlaatuisesti erilaisia, ja miten se ilmeni hyvin maskuliinisessa ympäristössä. Osaltaan kirja myös vahvistaa tätä jakoa painottamalla miesten ja naisten sotakertomusten erilaisuutta ja pitämällä pehmeiden arvojen ja tunteiden värittämiä kertomuksia lähtökohtaisesti naisellisina. Kuitenkin Aleksijevitš tekee tärkeää työtä antaessaan naisille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja kuunnelluiksi pitkän vaitiolon jälkeen. Kootessaan naisten sotakokemuksia hän tulee myös näyttäneeksi ja altistaneeksi kritiikille sen kapean roolin, joka oli varattu naisille tuolloin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on inhimillisyydessään ja rehellisyydessään koskettava ja raastava kuva pienestä ihmisestä suuren sotakoneiston jaloissa – poikkeus sotakirjallisuuden traditiossa. Se on väkevä ja kipuisa kuorolaulu muistamisesta ja traumasta vuosikymmenien vaitiolon jälkeen sekä laaja tutkielma siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sodassa. Ja yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lukuisa, Tuntematon lukija, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Sivumerkkejä, Marissa Mehr, Luetut, lukemattomat, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Nobel-voittajan tuotantoon?

 

20 kommenttia artikkeliin ”Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

  1. Laura sanoo:

    Olen itse lukenut puoliväliin Aleksijevitšin Tšernobyl-aiheisen kirjan, reportaasiromaani sekin. Vaikka se on ollut kesken jo kaksi vuotta, vakaasti uskon sen vielä joskus loppuun asti saattavani.. 😀

    Tämä kiinnostaa Aleksijevitšilta ehdottomasti myös, kyseisellä kirjailijalla on upea tapa antaa ääni niille, joita nämä asiat ovat aidosti koskeneet. Ei puhua puolesta, ei täyttää aukkoja, vaan tehdä todella tilaa.

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Juurikin näin, päästää ääneen niitä, jotka ovat pitkään joutuneet olemaan hiljaa.

      Tsernobylistä nousee rukous on tämän lukemisen jälkeen noussut lukulistani kärkeen, mutta katsotaan vaan niin mulle käy samoin ja sen lukeminen kestää ainakin pari vuotta 😂

      Tykkää

  2. Katriina sanoo:

    Näin kirjan kirjastossa. Ajattelin lainata sen, mutta kirjan paksuus hieman säikäytti. En ole oikein tottunut lukemaan sotaan liittyviä kirjoja.

    Aiheesta tuli mieleen, kun teini-ikäisenä koululaisena pääsin opettajan johdolla kuuntelemaan naista, joka oli toiminut lottana. Kunpa muistaisin, minkä näkökulman hän otti aiheeseen.

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Tällä on kyllä pituutta, mutta se on jaoteltu teemoihin ja yksittäiset tarinat/puheenvuorot ovat tosi lyhyitä, joten pätkissä lukeminen onnistuu myös varmasti, jos haluaa pitää pitempiäkin taukoja lukemisen välillä ja lukea vaikka jotain muuta. Sotakirjallisuuden genressä tämä on aika poikkeava tapaus ja näkökulmaltaan todella kiinnostava, joten vaikka sotakirjallisuusleima aiheuttaa epäröintiä, kannattaa vaikka kokeilla alkua ja katsoa, jos se tempaa mukaansa 🙂

      Tykkää

  3. Elegia sanoo:

    Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta tämä voisi olla poikkeus. Mietin voisko minun ”sotaähkyni” kummuta juuri siitä, että kerrotaan vain sitä yhtä tarinaa yhdestä näkökulmasta. Naiset mainitaan sodissa yleensä vain sivulauseessa ja ohitetaan pikaisesti. Tämä kirja vaikuttaa varsinaiselta kulttuuriteolta.

    Kirjailijalta en ole lukenut yhtään teosta, mutta voisin kyllä ottaa hänet listalleni. Kiitos mielenkiintoisesta ja kattavasta kirjoituksesta!

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Niin, ehkä juuri tuo yhden tai ainakin varsin yksipuolisen sotatarinan toistaminen on syy siihen, että moni tuntee, ettei sotakirjallisuus kiinnosta sitten yhtään – varsinkin jos ei itse identifioidu ollenkaan siihen maskuliiniseen tapaan, jolla sodasta on pitkälti kirjoitettu. Mutta hienoa että tällaisia toisenlaisiakin, toisesta näkökulmasta kirjoitettuja teoksia on. Ja suosittelen lämpimästi tutustumaan Aleksijevitsiin, minä aion ainakin ehdottomasti jatkaa hänen tuotantonsa lukemista.

      Tykkää

  4. Tuulevi sanoo:

    Minäkään en ole sota-aiheiden ystävä, mutta naisten näkökulma kyllä kiinnostaa aina. Teos vaikuttaa monin tavoin raskaalta, enkä usko siihen ihan heti tarttuvani, mutta lisään sen silti lukulistalleni.

    Tykkää

  5. Mari sanoo:

    Minulla on jo yksi Aleksijevitsin kirja odottamassa hyllyssäkin mutta en ole vielä saanut päälle oikeaa lukuvaihdetta. Aihe kiinnostaa mutta arvaan, että ei ole mitään kevyttä luettavaa, kuten hieno postauksesikin todisti. Sain tästä kuitenkin inspiraation tarttua Aleksijevitsin teoksiin, jotka ovat tärkeitä dokumentteja sodan vaietusta puolesta.

    Tästä kirjoituksestasi tuli muuten mieleen Hedi Friedin kirjat omasta nuoruudestaan keskitysleirivankina. Liikuttavinta hänen kertomuksessaan oli juuri se, miten Fried ja ystävänsä, monet vielä melkein teinityttöjä, pitivät kiinni kynsin hampain niistä pienistä naisellisuuden merkeistä joita niissä olosuhteissa oli mahdollista toteuttaa.

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Mukavaa jos postaukseni kannusti nostamaan Aleksijevitsiä ylemmäs lukulistalla!

      Enpä olekaan Friedin kirjoista aiemmin kuullut, mutta mielenkiintoista, että naisellisuudesta kiinni pitäminen näkyy myös muissa äärimmäisissä olosuhteissa ja tilanteissa, joissa äkkiseltään kuvittelisi yksityiskohtien katoavan.

      Tykkää

  6. vuocho sanoo:

    Kuulostaapa mielenkiintoiselta. En olekaan tullut ajatelleeksi, miten paljon naisia toisessa maailmansodassa taisteli – heidäthän aina kuvataan kotirintamalla olleina tai sitten viettelevinä vakoojina tai sairaanhoitajina jne… Tosiaankin miesten sota, miesten kirjoittamana…

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Minullekin tuli isona yllätyksenä se, kuinka paljon naisia taisteli rintamalla toisessa maailmansodassa. Juuri se kuvausten yksipuolisuus – jota vastaan Aleksijevits teoksellaan nousee – on omiaan synnyttämään tällaisia yleistyksiä ja harhaluuloja.

      Tykkää

  7. Amma sanoo:

    Onpa todella mielenkiintoinen teos! Menee ehdottomasti listalle kirjoista, jonka haluan lukea. Kirjoitustasi lukiessani mietinkin samaa, mitä itsekin huomautit, sukupuolirooleista ja siitä, kuinka teos tavallaan jatkaa samaa jaottelua. Naiset ovat kiinnostuneita ulkonäöstään, turhamaisia jne. Uskon, ettei miehille ole annettu tilaa puhua tällaisista, pehmeistä asioista. Siinä mielessä kaikki ovat miehisen virallisen totuuden vankeja.

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Kyllä, vaikka mielestäni oli hienoa, kuinka totutusta poikkeavan kuvauksen kirja välitti sodasta, en voinut olla hieman jopa ärsyyntymättä siitä, kuinka kapean ja perinteisen kuvan naisellisuudesta ja miehisyydestä se paikoin välitti – osin varmasti tarkoittamattaankin. Mietin myös sitä, että miehillä on varmaan vielä korkeampi kynnys poiketa totutusta sotakertomuksen kaavasta, koska siinä missä heiltä odotetaan tietynlaista maskuliinisuutta, naisten ajatellaan kiinnittävän huomiota juuri ”pehmeämpiin” asioihin. Kunhan lukiessaan tiedostaa nämä asiat ja osaa olla kriittinen, kirja on loistava.

      Tykkää

  8. Airi/kirsinbookclub sanoo:

    En ole Aleksijevitšin kirjaa, vaikka ehdottomasti olisi syytä lukea. Tulee mieleen läheisempi verrokki eli Anneli Kannon Veriruusut, punakaartin nuoret naiset kansalaissodassa. Aleksijevitš on vielä voinut haastatella toiseen maailmansotaan osallistuneita venäläisiä naisia, joka antaa kirjalle varmasti oman painoarvonsa.

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Olisikin mielenkiintoista lukea tähän rinnalle vaikkakin juuri tuo Veriruusut ja miettiä sitä, miten fiktiivinen tarina ja fiktiiviset kokemukset suhteutuvat haastattelumateriaalista poimittuihin tosikertomuksiin ja lähestyvätkö ne sodan kuvausta samasta kulmasta vai kertovatko ne aivan eri tarinaa. Tietystikään niitä ei voi ihan yksi yhteen verrata, mutta yhtäläisyyksien miettiminen olisi kiintoisaa.

      Tykkää

  9. Lukupino (@lukupino) sanoo:

    Olen ihan unohtanut tämän kirjan. Haluan niin lukea sen. Kiva, että huomioit, että sukupuoliroolit voivat olla hieman ahtaita tässä. Eli asetetaan tiettyjä arvoja tai ominaisuuksia synnynnäisiksi. Hyvä pitää siis mielessä lukiessa.

    Tykkää

Jätä sormenjälkesi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s